Fiktiivisiä paaveja filmillä

Viime vuosina paavit ovat olleet sekä elokuvien että tv-sarjojen aiheina. Käsittelen seuraavassa kahta sarjaa ja kahta elokuvaa, jotka ovat kaikki saaneet paljon katsojia. Kolmessa niistä paavi ja muut hänen ympärillään esiintyvät hahmot ovat fiktiivisiä, yksi perustuu todellisten henkilöiden elämään.

Italialainen Paolo Sorrentino tuli tunnetuksi elokuvistaan, joista etenkin Suuri kauneus (2013) on kerännyt paljon kiitosta. Paavius on ollut aiheena kahdessa hänen tv-sarjassaan: The Young Pope (2016) ja The New Pope (2019). Kummankin sarjan neuvonantajana toiminut italialainen kirkkohistorioitsija Alberto Melloni on kertonut, että kun ensimmäisen sarjan suunnittelu alkoi Benedictus XVI:n aikana, päähahmosta suunniteltiin luonteeltaan ja tyyliltään Benedictuksen vastakohtaa, mutta kun pian tapahtui Benedictuksen ero ja Franciscus valittiin, tekijät päättivätkin tehdä nuoresta paavista hyvin konservatiivisen.

Nuori paavi

Nuori paavi -sarjassa paavi on Pius XIII, suhteellisen nuori amerikkalainen Lenny Belardo (Jude Law). Lenny on yllätys Vatikaanin väelle. Hän ei ota onkeensa hyvistä neuvoista vaan alkaa vetää täysin omaa linjaansa, joka kaiken lisäksi on hyvin konservatiivinen eikä liberaali, kuten ehkä nuorelta amerikkalaiselta kardinaalilta voisi odottaa. Tosin kardinaalit saattoivat päätellä jo uuden paavin nimen valinnasta, että tulossa oli paluu vanhoihin taantumuksellisempiin aikoihin, jollaisia edelliset Pius-nimiset paavit keskimäärin edustivat.

Sorrentino ehkä halusi amerikkalaisella paavilla korostaa valinnan surrealistisuutta. Eihän Yhdysvalloista voisi tulla paavia! Näin on pitkään uskottu, mutta Leo XIV:n valinta viime vuonna teki tämän uskomuksen tyhjäksi.

Lenny kuvailee itseään, että hän on ”tinkimätön, ärtyisä ja kostonhimoinen”. Kaiken kukkuraksi käy ilmi, että hän ei ehkä edes usko Jumalaan. Eräässä näyssä hän näkee edessään joukon entisiä paaveja, joilta hän pyytää parhaimman neuvon, jonka nämä voivat hänelle antaa. ”Vielä tärkeämpää kuin uskoa Jumalaan, on uskoa itseensä”, näiden puhemies vastaa. Lenny pitää vastausta banaalina latteutena ja haluaisi jotakin parempaa. ”Kunpa tietäisit kuinka tosia banaalit latteudet voivat olla. Valta on banaalia latteutta”, vastaus kuuluu. Tähän on Lennyn tyytyminen.

Kun hän pitää puheen kardinaaleille, hän luettelee asioita, joille ei enää ole sijaa katolisessa kirkossa: evankelisaatio, ekumenia, suvaitsevaisuus, kaikenlaiset uudistukset. Paavin avustajat ovat huolissaan Vatikaanin laskeneista tuloista, vähentyneestä kirkossakäynnistä ja yleensä kirkon huonontuneesta maineesta. Piusta nämä asiat eivät juuri huoleta. Hänen mukaansa paavia on toteltava eikä paavi neuvottele.

Ekumeeninen kalseus tulee hyvin esiin kohtauksessa, jossa Vatikaaniin saapuu valtiovieraaksi Grönlannin pääministeri. Tulee puhetta siitä, että Grönlannissa suurin kirkko on luterilainen kirkko ja että katolilaisia on siellä vain vähän. Tähän Pius XIII huomauttaa, että ”me katolilaiset olimme siellä ensin, kaikki muut ovat vieraita.” Tätä ajatusta on kuulunut joskus eräiden tiukan linjan pohjoismaisten katolilaistenkin taholta, joten se ei ole vailla todellisuuspohjaa. Sarjan käsikirjoittajat neuvonantajineen ovat tehneet teräviä huomioita.

On kiinnostavaa, että Pius XIII:ssa on monia piirteitä, jotka voisi katsoa hyvin trumpmaisiksi, vaikka sarja on kuvattu ennen Trumpin nousua presidentiksi. Tämä tulee mieleen esimerksiksi silloin, kun Pius sanoo eräistä arvostelijoistaan ”Minä olen paavi. He eivät”. Trump on joskus puhunut presidenttinä samaan tyyliin. Onko kyseessä vain onnekas yhteensattuma?

Uusi paavi

Nuori paavi -sarjan lopussa silloinen uusi paavi, suurta hämmennystä aiheuttanut amerikkalainen Pius XIII, vajosi koomaan. Uuden sarjan alussa hänelle valitaan seuraaja. Tämä ottaa nimekseen Franciscus II ja alkaa julistaa vielä radikaalimpaa köyhyyden sanomaa kuin ensimmäinen Franciscus. Hän lupaa avata Vatikaanin siirtolaisille ja myydä kaiken Vatikaanin omaisuuden. Hän pakottaa kardinaalit antamaan keräykseen kultaiset ristinsä ja jalokiviset sormuksensa. Franciscus II ei kuitenkaan kauan kestä paavina vaan kuolee sydänkohtaukseen mennessään Venetsiaan katsomaan hengityslaitteessa olevaa Pius XIII:ta.

Franciscus II:lle valitaan seuraaja. Keskenään juonittelevat kardinaalit päättävät, että ainoa mahdollinen henkilö uudeksi paaviksi on englantilainen aristokraatti Sir John Brannox (John Malkovich). Konklaavi valitsee Sir Johnin paaviksi lähes yksimielisesti vain yhden äänen mennessä toisaalle. Hän ottaa paavinimekseen Johannes Paavali III.

Johannes Paavali III puhuu toistuvasti pedofiilipappien ongelmasta. ”Papisto luulee poimivansa kukkia, mutta he repivät irti kasveja juurineen, eikä niiden paikalle kasva enää mitään.” ”Jos pedofiilipappeja ei pysäytetä, he jatkavat. Jos heitä rangaistaan, ei osoiteta kristillistä armoa.” Paavin mielestä kirkon pitää etäännyttää pedofiilipapit kirkollisen elämän sydämestä iäksi. Sarjassa kardinaalien suuhun laitetaan kipeitä totuuksia Vatikaanin valtapeleistä. ”Vatikaanissa se, joka tietää paavin salaisuuden, on todellisuudessa paavi.” ”Vatikaanissa valitaan kiristyksen ja hyväntahtoisuuden välillä.”

Sarja on herättänyt eräillä tahoilla moraalista paheksuntaa sen vuoksi, että elokuvan alkutekstit vieritetään esiin nunnien eroottisen tanssin säestämänä. Vatikaanin muurien sisäpuolella elävien nunnien emansipaatiopyrkimykset kuuluvat kuitenkin olennaisena osana sarjan kulkuun. Kapinoiville nunnille Pius sanoo herättyään koomasta ja palattuaan paaviksi, että papit ovat lähentyneet liiaksi yhteiskuntaa. Hän ei lupaa nunnille papillisia oikeuksia, vaan sanoo ulottavansa nunnien velvollisuudet ja puutteen papeille. Pappien on pestävä nunnien pyykit kuten nunnat pesevät pappien pyykit. Se on Piuksen mukaan ainoa samanarvoisuus, joka kirkolle on mahdollista. Naisten pappeutta ei siis ole luvassa.

Kaksi paavia

Kaksi paavia –elokuvalla on selvä johtoajatus, jota käsikirjoittaja Anthony McCarten on avannut haastatteluissa ja samanaikaisesti elokuvan kanssa julkaistun The Two Popes -kirjan esipuheessa. Häntä oli alkanut vaivata se, mikä oli voinut johtaa paavi Benedictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin eroon vuonna 2013. Kun hän myös tiesi, että Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio oli ollut Ratzingerin vahvin vastaehdokas vuoden 2005 konklaavissa ja että Bergoglio oli pyytänyt paavi Benedictukselta eroa, jota hän ei ollut kuitenkaan saanut, hän kehitteli näiden tosiseikkojen varaan yhden mahdollisen selityksen erolle.

Ajatus – ja elokuvan juoni – menee osapuilleen niin, että Benedictus tuntee voimiensa alkavan loppua ja harkitsee eroamista; hän ymmärtää Bergogliolla olevan mahdollisuuksia seuraavassa konklaavissa; hän ei halua myöntää Bergogliolle eroa, ennen kuin pääsee perille siitä, mikä tämä on miehiään; jos Bergoglio osoittautuu todelliseksi Jumalan palvelijaksi, Benedictus uskaltaa erota. Jos taas Bergoglio näyttää olevan viemässä kirkon turmioon, Benedictus voi hyväksyä tämän eron ja siten pelastaa kirkon. Tämän päälle kuvaan tuli vielä pohdinta siitä, millaista olisi kahden paavin, uuden ja eläköityneen, rinnakkainelo.

Conclave-elokuvassa meno on melkein kuin Ahmed Ahne -sarjakuvassa

Conclave

Todellista paavinvaalia ajatellen Conclave ilmestyi erittäin sopivaan aikaan toimiakseen mielenkiinnon lietsojana. Konklaavi on aiheena täydellisen salaperäinen. Pienehkö joukko miehiä sulkeutuu Vatikaanissa Sikstuksen kappeliin ja valitsee mystisiltä kuulostavin menoin johtajan maailman suurimmalle kristilliselle kirkkokunnalle. Naisilla ei valinnassa ole roolia, mutta saavat he sentään laittavat ruokaa valinnan tekeville kardinaaleille ja siivota näiden huoneet Vatikaanin vierasmajassa, Casa Santa Martassa, jossa kardinaalit majoittuvat.

Conclave-elokuvassa meno on melkein kuin Ahmed Ahne -sarjakuvassa, jossa suurvisiiri Ahmed halusi kalifiksi kalifin paikalle keinoista välittämättä. ”Jokainen kardinaali haluaa paaviksi”, toteaa yksi elokuvan päähenkilöistä kyyniseen sävyyn. Elokuvassa eräille kardinaaleille paaviksi pääseminen on suuri unelma, jonka eteen he ovat valmiita taistelemaan joko likaisin keinoin tai menneisyyttään peitellen. Paaviksi valitaan lopulta yllättävä henkilö, josta hänestäkin paljastuu sitten vielä yllätys.

Conclavella on hienot hetkensä etenkin visuaalisessa mielessä. Eräät kardinaalien kahdenväliset keskustelut ja tuskailut on kuvattu uskottavasti. Ralph Fiennes on kieltämättä kenties uransa vaikuttavimmassa roolissa kardinaalikollegion dekaanina. Tätä aihepiiriä käsittelevään elokuvaan on vaikea istuttaa isoa naisroolia, mutta Isabella Rossellini tekee parhaansa kardinaaleja huoltavien sisarten esihenkilönä.

Artikkeli pohjautuu tekijän Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa ja Vartija-lehdessä julkaisemiin perusteellisiin arvosteluihin.

Kirjoittaja