Pelkkä Perkele – Lutherin näkemys paavista

Paavi oli Lutherille Perkele, ja hän uskoi vakaasti tämän tuhoon. ”Paavi, eläissäni olin ruttosi, kuoltuani olen kuolemasi”, hän ennusti. Tämä ennustus ei käynyt toteen.

Reformaatio eli uskonpuhdistus sai alkunsa 31. lokakuuta 1517, kun Wittenbergin yliopiston professori Martin Luther kiinnitti 95 teesiä linnankirkon oveen, joka toimi yliopiston ilmoitustauluna. Teesit koskivat anekauppaa, ja niistä oli  tarkoitus tavanomaiseen tapaan väitellä. Latinankieliset teesit kiinnostivat vain harvoja, eikä väitöstilaisuutta koskaan järjestetty. Sen sijaan teesit käännettiin saksaksi ja niistä tehtiin valitus kirkon keskushallitukselle eli Rooman kuurialle. Luther oli kosketellut aneiden lisäksi paavin asemaa ja arvovaltaa.  Pian levisi lentolehtinen, joka kertoo Lutherin ruhtinaan Fredrik Viisaan unesta. Siihen on kuvattu Luther kirjoittamassa teesejään linnankirkon oveen. Hänen kynänsä ulottuu Roomaan saakka ja pudottaa paavin päästä kolminkertaisen kruunun. Tämän unen ruhtinas oli nähnyt teesien julkaisemista edeltävänä yönä.

Väittelyissä kirkon johdon edustajien kanssa Luther kielsi, että paavi on jumalallisen oikeuden eli Raamatun mukaan koko kristikunnan pää. Tämä oli väärä oppi, jota hän ei suostunut peruuttamaan. Tämän ja monien muiden käsitystensä takia hänet julistettiin pannaan eli kirkonkiroukseen. Rooman kuurian menettely oli johdonmukainen. Luther ei enää sopinut keskiaikaisen kirkon sisäpuolelle. Oli joko heitettävä hänet ulos tai uudistettava kirkko pohjia myöten.

Kirkolla oli koetellut keinot tukahduttaa väärä oppi. Ellei harhaan mennyt peruuttanut opetustaan, hän sai astua roviolle. Näin oli käynyt sata vuotta aikaisemmin tsekki Jan Husille, vaikka tämä oli tullut oikeudenkäyntiin varustettuna keisarin turvakirjalla.

Lutheria ei poltettu. Mutta myöskään hänen ohjelmansa koko kristikunnan uudistamiseksi ei toteutunut. Hän ei enää ollut reformaattori, kirkon uudistaja. Sen sijaan hänestä tuli uuden, paavista erossa olevan kirkkokunnan perustaja. Näin länsimainen kristikunta jakautui ensin kahtia ja sitten useammaksi pienemmäksi kirkkokunnaksi ja uskonnolliseksi yhteisöksi. Ajauduttiin paitsi kirkkokuntien välisiin teologisiin kiistoihin myös uskonsotiin. ”Olisivat polttaneet sen Lutherin, niin olisimme tältäkin säästyneet,” Ranskaa kolmikymmenvuotisen sodan aikana johtanut kardinaali Richelieu valitti.

Kenen syy?

Lutherin tarkoituksena ei ollut repiä kirkko kahtia. Se ei ollut myöskään paavin tarkoituksena. Kumman syy se oli? Katolilaiset ja protestantit ovat vastanneet eri tavoin – ja ovat molemmat oikeassa. Syy oli molemmissa. Luther ei antanut periksi, vaikka eräät hänen kannattajansa pyrkivät sovintoon paavinistuimen kanssa.

Lutherin näkemykset tulivat yhä jyrkemmiksi ja saivat yhä enemmän kannatusta

Syytä oli myös paavissa ja hänen johtamassaan kuuriassa. Se ei osannut pelata korttejaan oikein. Sekä katoliset että luterilaiset historiantutkijat ovat samaa mieltä siitä, että kirkon johto teki kaksi virhettä. Se ei aluksi tajunnut, kuinka vakavasta asiasta oli kysymys. Jaro Karkisen perusteellinen paaviuden historia antaa selkeän kuvan siitä, kuinka kaukaiselta ja mitättömältä maaseutuyliopiston pikku professorin aikaan saama riita Roomasta käsin näytti. Paavilla oli täysi työ oman sukunsa intressien ja Italian ja laajemmankin politiikan hoidossa. Myös ristiretki oli valmisteilla. Näin kuuria aikaili ja antoi Lutherin julistaa näkemyksiään.

Viivyttelyyn oli poliittiset syyt. Keisarinvaali oli käynnissä, ja eräs paavin ehdokkaista oli Saksin vaaliruhtinas. Ei ollut viisasta käydä Lutherin kimppuun, sillä tämä oli Fredrik Viisaan suojatti ja professori tämän perustamassa yliopistossa. Aika kului, Lutherin näkemykset tulivat yhä jyrkemmiksi ja saivat yhä enemmän kannatusta. Hän ei enää ollut yksinäinen toisinajattelija, vaan laajan kapinaliikkeen johtaja.

Paavinistuin julisti vihdoin tammikuussa 1521 harhaoppisen kirkonkiroukseen. Tämä oli kuurian toinen virhe, sillä ajoitus oli väärä. Panna olisi voinut tehota kolme vuotta aikaisemmin, mutta nyt se tuli liian myöhään. Sillä ei enää ollut vaikutusta, vaan se päin vastoin kiihdytti riitaa ja teki se sopimisen mahdottomaksi. Ainoa keino ratkaista kiista olisi ollut keskustelujen ja neuvottelujen tie. Mutta pannaan julistetun kanssa ei voi keskustella eikä julistusta peruuttaa.

Oikea ja väärä kirkko

Näin ajauduttiin kirkkokuntien eroon. Roomasta katsoen Luther oli perustanut vääräoppisen lahkon. Se oli uusi, sillä ei ollut mitään historiaa eivätkä sen papit olleet oikeita pappeja eivätkä toimittaneet oikein sakramentteja. Tämä on  katolisen kirkon virallinen kanta jatkuvasti.

Luther kannattajineen näki asian toisin. Juuri he edustivat oikeaa kirkkoa, sitä jonka apostolit olivat perustaneet. Tämä alkuperäinen kirkko oli kuitenkin juuri paavinvallan takia turmeltunut ja vajonnut pimeyteen, josta Luther oli sen pelastanut tuomalla valoon puhtaan evankeliumin. Paavinkirkko oli siis väärä kirkko ja paavi kaiken pahan syy, vieläpä Ilmestyskirjassa ennustettu lopun ajan peto, Antikristus.

Lutherin saksaksi kääntämän Raamatun lukijat saattoivat sen kuvituksesta huomata, että sekä syvyydestä nouseva peto (Ilm.11:7) että suuri portto (Ilm.17:1-4) kantavat päässään paavillista tiaraa.

Lutherin käsitys paavista kirjattiin kirkkomme tunnustuskirjoihin kuuluviin Schmalkaldenin artikloihin  vuodelta 1537. Luther kirjoittaa:

Paavi ei ole jure divino eli Jumalan sanan perusteella koko kristikunnan  pää.

Pyhä kirkko on ollut ilman paavia ainakin yli viisisataa vuotta. Tähän päivään asti ei kreikkalainen kirkko eivätkä monet muunkielisetkään kirkot ole olleet paavin alaisina. Paavin valta on siis ihmisten keksimä, sitä ei ole Jumala käskenyt, se on tarpeeton ja turha. Pyhä kristillinen kirkko säilyy ilman tuommoista päätäkin ja olisi säilynyt vielä paremmin, ellei Perkele olisi moista päätä keksinyt pystyttää.

Paavius on siis turha ja itse Perkeleen  pystyttämä. Luther jatkaa vuodatustaan: 

Pelkkänä Perkeleenä paavi vihdoin Jumalan yläpuolelle ja häntä vastaan asettuneena latelee valheitaan messuista, kiirastulesta, luostarielämästä sekä itse keksityistä teoista ja jumalanpalveluksesta. Paavi tuomitsee, tappaa, rääkkää kaikkia kristittyjä, jotka eivät yli kaiken ylistä ja kunnioita hänen iljettävyyttään. Yhtä vähän kuin me pystymme palvomaam Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan eli paavia Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa. Sillä hänen paavillinen vallankäyttönsä on itse asiassa valehtelemista ja murhaamista, ruumiin ja sielun syöksemistä iankaikkiseen turmioon. Sen olen monissa kirjoissani selkeästi osoittanut.

Tämä on selkeää sanaa, ja lisää oli tulossa. Vuotta ennen kuolemaansa Luther kirjoitti teoksen nimeltä Perkeleen perustamasta Rooman paaviudesta. Siinä ei ole uusia teologisia oivalluksia, mutta kieli on karkeaa. Hallitseva paavi Paavali III, ”helvetillinen isä” on Saatanan apostoli, suuri aasi, joka johtaa sodomiittien, hermafrodiittien ja kaikenlaisten roistojen hovia. Teoksen liitteenä olevan piirrossarjan ensimmäinen kuva otsikollaan ”paaviuden synty” näyttää, kuinka naispaholainen synnyttää peräsuolestaan paavin ja kardinaalit, jotka kolme pahaa henkeä ottavat hoitoonsa. Muut kuvat edustavat samaa alapäähuumoria ja tuovat paaviuden olemuksen ja alkuperän esille myös lukutaidottomille.

Kaikki Lutherin  kannattajat eivät jakaneet oppi-isän käsityksiä. Filip Melanchthon, yksi Schmalkaldenin artiklojen allekirjoittajista, lisäsi seuraavan varauksen: ”Paavista olen sitä mieltä, että mikäli hän sallii evankeliumin julistuksen, hänelle voidaan hänen alaisuudessaan olevien kristittyjen rauhan vuoksi tunnustaa se ylivalta, mikä hänellä inhimillisen oikeuden mukaan ona piispoja kohtaan.”

Suuret protestanttiset kirkot puhuvat paavista nykyään mieluummin Melanchthonin kuin Lutherin sävyyn.

Linkit ja kirjallisuus

Arffman, Kaarlo Kristinuskon historia. Helsinki. Edita 2004.

Brecht, Martin Martin Luther 3. Die Erhaltung der Kirche 1532- 1546. Stuttgart 1987. Calwer Verlag.

Duffy, Eamon Saints and Sinners. New Haven. Yale University Press 1997.

Heininen, Simo Ihmistä suurempi. Paaviuden historia. Helsinki. Edita 2004.

Hendrix, Scott Luther and the Papacy. Philadelphia. Fortress 1981.

Karkinen, Jaro Sinut viedään minne et tahdo. Paaviuden historia Gregorius IX:stä Julius II:een. Helsinki. Studium Catholicum 2024.

Olen rukoillut ettei uskosi sammuisi. Paaviuden historia Leo X:stä Clemens XIV:een. Helsinki. Sudium Catholicum 2025.

Kelly, J. N. D. The Oxford Dictionary of Popes. Oxford. OUP 1986.