Kolme paavia: jatkuuko aikakauden muutos katolisessa kirkossa?

Vaikka paavi-instituutio itse väistämättä korostaa jatkuvuuttaan 2000-vuotisena Pietarin virkana, sen kautta historian dynaaminen virta näyttäytyy harvinaisen elävänä. Näin on ollut erityisesti nyt 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun katolinen kirkko käy läpi yhtä historiansa radikaaleinta muutosprosessia.

Muutosta paavinkirkossa?

Vuoden 2019 menestyselokuva Kaksi paavia onnistuu hyvin nostamaan keskiöön nykykatolisuuden kohtalonkysymyksen: tuleeko 2000-vuotisen kirkon avautua muutokselle, ja millaista tämän muutoksen sitten tulisi olla? Ei myöskään ole sattumaa, että elokuva tarkastelee tätä kysymystä juuri paavien kautta. Katolisen itseymmärryksen mukaan Rooman paavi ei ole vain yksi piispa muiden joukossa (primus inter pares), vaan hänellä on kirkossa ”ylin, täysi, välitön ja yleismaailmallinen varsinainen valta, jota hän voi pätevästi aina harjoittaa vapaasti” (kirkkolain kaanon 331). Näin katolisen kirkon väistämättömän keskusjohtoinen rakenne tekee paaveista juuri sen linssin, jonka kautta kirkon globaalia todellisuutta voi tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Tässä artikkelissa laajennan elokuvan perspektiiviä vielä sisältämään myös nykyisen paavi Leon ja kysyn, miten näiden kolmen 2000-luvun paavin tyylin kautta heijastuu katolisen kirkon epokaalinen murrosvaihe: siirtymä vanhasta länsimaisesta kristikunnasta kohti todella globaalia kirkkoyhteisöä.

Benedictus: muutoksen patoamista

Benedictus XVI:ta (paavina 19.4.2005–28.2.2013) voidaan jo tarkastella vanhan eurooppalaisen kristikunnan viimeisenä paavina. Teologi Ratzinger näki Lähi-idässä syntyneen kristinuskon siirtymisen Eurooppaan jumalallisena johdatuksena (vrt. Ap.t. 16:9). Hän puolusti koko uransa ajan sitä tiettyä uskon ja järjen avioliittoa, joka kreikkalais-roomalaisen perinteen pohjalta kehittyi kristillisellä keskiajalla. Nimivalinnallaan Ratzinger halusi myös viitata latinalaiseen luostarilaitokseen ja sen kautta muistuttaa Eurooppaa sen ”todellisista juurista”. Paavi Benedictus tarjosi myös vuoden 2007 asiakirjallaan Summorum pontificum enemmän tilaa tridentiiniselle messulle, mikä toi hänelle kirkon traditionalistisiiven suosion.

Eurooppalaisia kulttuurikieliä tyylikkäästi hallinnut Benedictus oli hengellisesti ihailtavan syvällinen ja myös vapaa. Kuin siitä todistuksena hän ilmoitti – juhlallisesti latinan kielellä! – erostaan paavinvirasta 11.2.2013. Rooman kirkon tradition läpikotaisin tuntenut Ratzinger tiesi, ettei tässä sinällään ollut mitään erikoista, olihan paavi Celestinus V tehnyt saman vuonna 1294 (!). Silti modernin ajan ensimmäinen ero paavinvirasta muistutti, että paavikin on vain ihminen, ja valmisti omalta osaltaan tietä yhä inhimillisemmälle paaviudelle.

Franciscus: avautuminen muutokselle

Franciscuksen paavius (13.3.2013–21.4.2025) on se hetki katolisen kirkon historiassa, kun globaali todellisuus alkaa todella muuttaa myös Rooman keskushallintoa. Brasilialaisen kardinaali Hummesin kehotus vastavalitun Bergoglion korvaan muodostuu ratkaisevaksi: ”Älä unohda köyhiä!” Alusta alkaen paavi Franciscus omaksui tyylin, josta välittyi vaatimattomuus ja spontaanius, mikä tietenkin vetosi ihmisjoukkoihin, ehkä erityisesti katolisen kirkon ulkopuolella. Franciscusta on myös kritisoitu siitä, ettei hänellä olisi ollut omaa teologista visiota kuten hänen edeltäjällään. Se ei missään nimessä pidä paikkaansa. Franciscuksen ajattelutyyli oli vain varsin erilaista, vähemmän akateemista, enemmän eletystä elämästä ammentavaa. Tavallaan koko hänen teologinen ohjelmansa oli valmiina jo Latinalaisen Amerikan piispainkonferenssin viidennen yleiskonferenssin päätösasiakirjassa vuodelta 2007, jonka valmistelua silloinen Buenos Airesin kardinaaliarkkipiispa johti. Siellä mainitaan jo paavi Franciscukselle niin keskeinen termi ”aikakauden muutos” (cambio de época).

Euroopan ulkopuolisesta ”periferiasta” tulleen paavin oli ehkä helpompi nähdä ja todeta se, miltä eurooppalaiset kirkonmiehet jo pitkään olivat sulkeneet silmänsä: kristillistä yhtenäiskulttuuria ei enää ole. Kirkon on enää turha puhua itsestään selvällä auktoriteetilla ihmisille. Tarvitaan aivan uutta tyyliä evankeliumin julistamiselle, joka kuitenkin on kirkon päätehtävä.

Franciscus korosti, että kirkon on aina oltava avoin kaikille. Vanhaa latinankielistä messua hän ei vaikuttanut oikein ymmärtävän, ja hän rajoittikin sen viettoa. Tämä ja hänen hyvin spontaani tyylinsä aiheuttivat kirkon sisäpuolella myös paljon hämmennystä ja polarisaatiota.

Leo: muutos jatkuu (mutta rauhallisesti)

Kukaan ei tiedä, mitä kardinaalit kevään 2025 konklaavin alla keskenään sopivat, mutta on selvää, että 8.5.2025 paaviksi valittu Robert Prevost erottui joukosta juuri sopivana kompromissiehdokkaana. Varmaa on, että Franciscuksen itsensä Vatikaaniin 2023 kutsuma Prevost jatkaa Franciscuksen uudistavaa linjaa vaatimattomuuden ja köyhien etusijalle asettamisen hengessä. Toisaalta selvää on myös, että Leo XIV on tyyliltään paljon pidättyväisempi ja perinteisempi kuin edeltäjänsä (mitä muuta augustinolaispapilta voisi odottaakaan?). Aikakauden muutos siis jatkuu kirkossa, mutta rauhallisemmalla tavalla.

Kolme huomiota siitä suunnasta, johon paavi Leo on globaalia kirkkolaivaansa suuntaamassa. Chicagossa syntynyt mutta vuosikymmeniä Perussa lähetystyötä tehnyt Prevost on vakuuttuneesti marginalisoitujen ihmisryhmien asialla. Franciscuksen kirje Yhdysvaltojen piispoille helmikuulta 2025, jossa kritisoidaan kovin sanoin maan nykyhallinnon maahanmuuttopolitiikkaa, oli mahdollisesti osittain kardinaali Prevostin kirjoittama, ainakin hän on paavinakin jo useamman kerran viitannut siihen. Myös ensimmäisen laajan asiakirjansa, lokakuun 2026 apostolisen kirjeen Dilexi te Leo omisti Franciscuksen hengessä ”rakkaudelle köyhiä kohtaan”. Ja mitä uusi paavi tekeekään 4.7.2026, kun hänen synnyinmaansa viettää 250-vuotisjuhliaan maailman mahtavien kesken? Leo suuntaa silloin Lampedusan saarelle tapaamaan Eurooppaan pyrkiviä pakolaisia. Paavi Leo on jo useamman kerran todennut, että hän ei halua mennä mukaan poliittisiin kiistoihin, mutta hän ei myöskään pelkää pitää esillä evankeliumin sanomaa rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, vaikka se ei tämän maailman valtaapitäviä aina miellyttäisikään.

Vanhasta kristikunnasta vapautuminen voi johdattaa kirkon uudelleen evankeliumin alkulähteille

Mistä muutoksessa perimmiltään on kyse?

Monet niistä asioista, jotka eurooppalaisessa, myös suomalaisessa, mielikuvituksessa liittyvät lähes itsestään selvästi katolisuuteen – jylhät katedraalit ja suljetut luostarit, patriarkaaliset papit ja hiljaiset nunnat, latinan kieli ja ennen kaikkea kuninkaallinen, Kristusta sijaistava paavi! – eivät kuvaa kovinkaan hyvin 1,4 miljardin katolilaisen globaalia todellisuutta. Pikemminkin tässä on kyse länsimaisen kristikunnan verrattain pienen eliitin 1500 vuoden aikana luomasta symbolisesta universumista (historiallisesti erityisesti 1000-luvun lopun gregoriaanisista reformeista eteenpäin), jolla ei ainakaan enää ole paljoakaan vastaavuutta ihmisten elettyyn todellisuuteen.

Katolisen kirkon aikakauden muutoksessa on perimmiltään kyse siitä, että yhä laajemmin myös kirkon johdossa ymmärretään, että tarina ”kristillisestä yhteiskunnasta” ei yksinkertaisesta enää pidä paikkaansa. Siihen voidaan suhtautua progressiivisen ilahtuneesti tai sitä voidaan viileän konservatiivisesti arvostella, mutta tosiasia se joka tapauksessa on. Paavi Franciscuksen sanoin: kristikuntaa ei enää ole.

Vanhasta kristikunnasta vapautuminen voi johdattaa kirkon uudelleen evankeliumin alkulähteille. Kristillistä yhtenäiskulttuuria pidettiin yllä pitkälti väkivalloin ja pelon ilmapiirillä. Teologisesti siinä on jotain todella väärän tuntuista. Kyllä, käännyttämiseltä kuulostava compelle intrare (”vaadi ihmisiä tulemaan”) -ajatus löytyy kirjoitetusta evankeliumista (Luuk. 14:23), mutta evankeliumin hengen mukaista se tuskin on. Ennemminkin kristillinen evankeliumi on heikkoudessa täydellistyvä voima, joka suuntautuu erityisesti köyhille ja eri tavoin sorretuille. Ei ehkä ole mahdotonta, että Rooman paavi, servus servorum Dei (”Jumalan palvelijoiden palvelija”), voisi vakuuttavasti todistaa tästä globalisoituneelle, epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan haavoittamalle ihmiskunnalle.

Kirjoittaja