Lännen suuri skisma

Lännen suuri skisma (1378–1417) jakoi vuonna 1378 roomalaiskatolisen kirkon kahteen leiriin: Rooman-paavien ja Ranskan-paavien kannattajiin. Miten ja miksi tilanteeseen päädyttiin? Miten skisma jakoi läntisen kristikunnan? Miten tilanne ratkaistiin?

Lännen suuri skisma puhkeaa

Paaviuden Avignonista Roomaan vuonna 1377 palauttanut paavi Gregorius XI kuoli yllättäen maaliskuussa 1378. Roomassa olleet kardinaalit kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Konklaavi alkoi 7. huhtikuuta, ja jo seuraavana päivänä 16 kardinaalia oli tehnyt valintansa: uusi paavi oli Barin arkkipiispa Bartolomeo Prignano, joka oli tullut tutuksi kardinaaleille toimiessaan keskeisessä roolissa edeltäjänsä hallinnossa. Hän valitsi paaviusnimen Urbanus VI (paavina 1378–1389).

Ennen valintaansa Urbanusta oli pidetty reiluna, innostuneena ja aktiivisena miehenä, ja niin kardinaalit kuin paavillisen hallinnon virkamiehet olivat tyytyväisiä valintaan. Hänet siunattiin virkaansa 18. huhtikuuta Pietarinkirkossa. Entisenä paavillisena virkamiehenä Urbanus otti tehtävänsä vakavasti ja ryhtyi tarmokkaasti toimiin kirkon hallinnon parantamiseksi ja korruption kitkemiseksi.

Urbanuksen valinneet kardinaalit eivät tienneet, että uuden paavin pinna oli kovin lyhyt ja että hän ei kuunnellut muiden mielipiteitä päätöksiä tehdessään. Ensimmäisen paaviusviikkonsa kuluessa Urbanus ei ollut suututtanut ainoastaan lähes kaikkia kardinaaleja ja suurta osaa paavillisen hallinnon virkamiehistä, vaan hän oli onnistunut loukkaamaan myös useita eurooppalaisia hallitsijoita. Kardinaalit alkoivat nopeasti katua Urbanuksen valintaa.

Kesän tultua kardinaali toisensa jälkeen pyysi Urbanukselta lupaa poistua Roomasta. Ensimmäisten poistujien joukossa olivat 11 ranskalaista kardinaalia. He olivat juonitelleet Urbanuksen selän takana ja sopineet tapaavansa Anagnin kaupungissa. Siellä he laativat elokuun alussa julistuksen, jonka mukaan Urbanuksen valinta ei ollut laillinen, koska Rooman asukkaat olivat painostaneet kardinaaleja valitsemaan italialaisen paavin.

Koska julistuksen mukaan Urbanuksen valinta ei ollut laillinen, paavillinen istuin oli vapaana ja kardinaalien piti kokoontua konklaaviin täyttämään se. Uusi konklaavi pidettiin Fondin kaupungissa syyskuussa, ja sinne saapuivat kapinallisten ranskalaisten kardinaalien lisäksi myös muut Urbanuksen valitaan osallistuneet kardinaalit, joskin he pidättäytyivät valinnasta. Konklaavi sai kuitenkin valittua uuden paavin, ranskalaissyntyisen kardinaalin Robert geneveläisen, joka otti itselleen paaviusnimen Klemens VII (paavina 1378–1394). Kun Urbanus kieltäytyi hyväksymästä oman vaalinsa laittomuutta ja Klemensin valintaa, kristikunta jakaantui syksyn 1378 ja sitä seuraavan vuoden aikana kahtia Urbanuksen ja Klemensin kannattajiin.

Kahtia jakaantunut läntinen kristikunta

Skisma jakoi kristikunnan kahteen leiriin, joiden rajat vaihtelivat hieman vuosien kuluessa. Rooman-paavien kannattajien joukkoon kuuluivat Pohjois-Italian kaupunkivaltiot, Pyhä Saksalais-Roomalainen Keisarikunta, Englanti, Irlanti, Puola, Unkari ja Pohjoismaat. Ranskalaisten paavien puolella olivat taas Ranska, Skotlanti, Kastilia ja Leon, Aragonia sekä Napolin kuningaskunta. Portugali tuki ensin Ranskan-paaveja, mutta siirtyi 1300-luvun lopulla Rooman-paavien taakse.

Jako noudatteli suuresti poliittisia liittoumia Euroopassa. Saksalaiset tukivat Rooman-paaveja, koska halusivat vastustaa poliittisesti vahvaa Ranskaa. Englanti oli sodassa (100-vuotinen sota) Ranskaa vastaan ja kannatti siksi Rooman-paaveja. Englantia vastustanut Skotlanti puolestaan liittyi Ranskan-paavien taakse. Ranskalaismielisten Napolin hallitsijoiden kanssa riidoissa olleet Puolan ja Unkarin kuninkaat tukivat luonnollisesti Rooman-paaveja. Kyse ei siis ollut uskonnollisista tai teologisista erimielisyyksistä, vaan valtiot valitsivat puolensa puhtaasti poliittisilla perusteilla.

Skisma ei jakanut ainoastaan Euroopan valtioita kahteen leiriin. Alueellinen jakaantuminen sai aikaan sen, että koko Euroopan alueelle levinneet luostarijärjestöt ja sääntökunnat jakaantuivat myös kahtia, mikä hankaloitti järjestöjen toimintaa ja yhtenäisyyttä. Esimerkiksi dominikaanijärjestö valitsi itselleen kaksi johtajaa, joista toinen operoi Italiasta ja toinen Ranskasta käsin.

Yhdistymishaaveista kolmijakoon

Kristikunnan jakaantuminen kahtia oli valtava isku niin paavilliselle hallinnolle kuin katoliselle kirkolle. Molempien toiminta halvaantui ainakin osittain joksikin aikaa ennen kuin kilpailevat paavilliset hallinnot Roomassa ja Avignonissa saivat koneistonsa toimimaan. Skisma syveni Urbanuksen kuoleman jälkeen, kun hänen seuraajakseen valittiin ensin Bonifatius IX (paavina 1389–1404), sitten Innocentius VII (paavina 1404–1406) ja lopulta Gregorius XII (paavina 1406–1415). Ranskan-paavi Klemens VII:n seuraajaksi tuli puolestaan Benedictus XIII (paavina 1394–1423). Kilpailevat paavit ajautuivat samalla yhä kauemmaksi toisistaan. Tilanne oli katolisen kirkon kannalta kestämätön, ja ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan järjestämällä suuri kirkolliskokous, konsiili, Pisassa.

Maaliskuussa 1409 alkaneella konsiililla ei ollut Gregoriuksen eikä Benedictuksen tukea, eikä kumpikaan paaveista osallistunut siihen. Pisaan kokoontuneet kardinaalit ja Euroopan eri valtioiden edustajat pitivät konsiilia kuitenkin laillisena. Pariisin yliopiston oppineiden neuvoa seuraten konsiili päätyi erottamaan molemmat paavit. Näin paavillinen istuin oli taas tyhjillään ja konsiili saattoi täyttää viran. Kardinaalit vetäytyivät 15. kesäkuuta konklaaviin, ja 11 päivää myöhemmin he olivat valinneet uuden paavin. Kreetalaissyntyinen Petros Philargos otti nimen Aleksanteri V (paavina 1409–1410). Gregorius ja Benedictus kannattajineen eivät kuitenkaan hyväksyneet viraltapanoaan, joten kahtiajaon sijasta kristikunta jakaantui nyt kolmeen leiriin: Rooman-, Ranskan- ja Pisan-paavien kannattajiin.

Paluu yhtenäiseen kirkkoon

Gregorius XII:n ja Benedictus XIII:n kannatus oli kuitenkin tällä välin pienentynyt merkittävästi. Benedictus oli karkotettu Ranskasta ja hallitsi käytännössä Aragoniassa sijainneesta kotikaupungistaan Perpignanista käsin harvoja kannattajiaan. Gregoriuksen tuki Italian alueella ei myöskään ollut yhtä luja kuin ennen. Kun Aleksanteri V vielä osoittautui pettymykseksi, oli poliittinen paine tilanteen laukaisemiseksi valtava. Ratkaisuksi esitettiin uuden kirkolliskokouksen järjestämistä. Pitopaikaksi valikoitui Konstanz Saksan ja Sveitsin rajalla. Saksan hallitsija Sigismund Luxemburgilainen oli keskeinen hahmo lokakuun lopulla 1414 alkaneen konsiilin taustalla.

Konstanzin konsiili ei halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä ja keskusteli siksi ensin muista tärkeistä kirkollisista kysymyksistä. Paavi-ongelman vuoro tuli hieman myöhemmin. Gregorius ja Benedictus eivät osallistuneet tähänkään konsiiliin, mutta Aleksanteri V:n seuraaja Johannes XXIII oli paikalla. Hän kuitenkin riitautui konsiilin kanssa ja poistui Konstanzista maaliskuussa 1415. Konsiililla ei ollut enää yhdenkään paavin tukea.

Gregorius XII pelasti tilanteen lähettämällä edustajiensa välityksellä konsiilille viestin, että hän antoi tukensa konsiilille ja että hän luopui vapaaehtoisesti paaviudestaan. Sen jälkeen virallisen statuksensa takaisin saanut konsiili erotti Johannes XXIII:n ja Benedictus XIII:n. Johannes tyytyi päätökseen, mutta Benedictus ei hyväksynyt sitä. Hänen kannatuksensa oli kuitenkin niin pieni, että se ei estänyt konsiilia valitsemasta uutta paavia. Pyhän Pietarin istuimelle nousi roomalaissyntyinen kardinaali Oddone Colonna (Martinus V, paavina 1417–1431). Martinuksen valinta yhdisti läntisen kristikunnan ja skisma oli ohi. Paavit palasivat Roomaan.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus