Onko nimi enne? Historiallinen katsaus paavien nimenvalintaprosessiin

Vatikanologia on mielenkiintoinen maailma, jossa tiede kohtaa inhimillisen tarpeen ymmärtää, ennustaa, spekuloida ja nähdä asiat oman näkemyksensä valossa.

Vatikanologin elämä pyörii paavin vaalin ympärillä. Puolet ajastaan hän kuluttaa loputtomaan spekuloimiseen siitä, ketkä ovat potentiaalisia ehdokkaita uudeksi paaviksi, kun nykyisestä joskus aika jättää – vatikanologian kielellä potentiaalisesta ehdokkaasta käytetään italian kielestä johdettua nimitystä papabile. Kun vatikanologi ei arvuuttele tulevan paavin mahdollista henkilöllisyyttä, hän on suurella todennäköisyydellä pureutunut vähän aikaa sitten valitun Pietarin seuraajan valintaprosessiin ja sen käänteisiin. Yhtenä osana tähän prosessiin kuuluu hetki, jolloin paavi luopuu kasteessa saamastaan nimestä ja valitsee itselleen nimen, jolla hänet tullaan paavina tuntemaan.

Aina asiat eivät kuitenkaan ole olleet näin. Annuario Pontificio -julkaisusta löytyvän virallisen paavien luettelon ensimmäiset nimet ovat joko luovan mielikuvituksen tuotetta tai ainakaan he eivät ikinä olleet Rooman piispoja. Virallinen luettelo perustuu Ireneus Lyonilaisen 170-luvulla kirjoittamaan teokseen sisältyneeseen listaan. Tutkijat eivät yleensä pidä tätä listaa luotettavana. Pietarin ja hänen lähimpien oletettujen seuraajiensa aikana piispan virka ei ollut lännessä vielä ylipäätään vakiintunut, vaan seurakuntia johtivat vanhempien neuvostot. Lisäksi listaan sisältyy outoja yhteensattumia, kuten se, että järjestyksessä kuudennen paavin nimeksi ilmoitetaan Sixtus, joka tarkoittaa latinaksi kuudetta. Varhaisin luotettavasta kirjallisesta lähteestä peräisin oleva maininta Rooman piispasta on peräisin vuodelta 155, tuolloin piispan virkaa hoiti Pius I.

Ensimmäisinä vuosisatoina Rooman piispat tulivat toimeen omalla nimellään. Ensimmäinen nimeä vaihtanut paavi oli vuonna 532 valittu San Clementen basilikan pappina toiminut Mercurius. Pakanallisen jumalan nimi ei ollut soveltuva nimi Rooman piispalle, joten paaviksi tultuaan Mercurius omaksui nimen Johannes II. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt uuden käytännön ensitahteja, vaan Johannes II:n seuraajat pitivät oman nimensä. Seuraava nimenvaihdos tapahtui vasta joulukuussa 955 kun paaviksi valittiin Octavianus -niminen roomalainen aatelismies. Octavianuksen nimi viittasi keisari Augustukseen ja kenties siksi hän päätyi omaksumaan uudeksi nimekseen Johannes XII. Ensimmäisen vuosituhannen lopun lähestyessä suurin osa paaveista vaihtoi nimensä valinnan yhteydessä, mutta aivan aukoton ei käytäntö ollut. Säännöksi nimen muutos muuttui vuoden 1009 jälkeen. Tuolloin paaviksi valittiin mies nimeltä Pietro Osporci eli kirjaimellisesti suomennettuna Pietari Siansuu. Uusi paavi halusi välttää apostoli Pietarin nimen käyttämisen ja päästä eroon hieman ikävänkuuloisesta sukunimestään ja omaksui siksi paavina nimen Sergius IV.

Konklaavin loppuvaiheet

Kun kardinaalit ovat äänestyksessä saaneet kasaan riittävän enemmistön ja uusi paavi on valittu, kardinaalikollegion dekaani lähestyy valittua kardinaalia ja kysyy häneltä: ”Acceptasne electionem de te canonice facta in Summum Pontificem? (Hyväksytkö kanonisesti suoritetun valintasi paaviksi?)”. Kun uusi paavi on vastannut tähän myöntävästi, kysyy dekaani häneltä: ”Quomodo vis vocari? (Kuinka tahdot tulla kutsutuksi)”. Tähän kysymykseen uusi paavi vastaa ilmoittamalla nimen, jolla hänet paavina tullaan tuntemaan.

Jos paavi on yllättäjä tai kompromissiehdokas, haetaan kuumeisesti puheesta ja nimivalinnasta merkkejä tulevasta

Valinnan jälkeen uusi paavi esitellään ensimmäisen kerran roomalaisille ja koko maailmalle Pietarinkirkon parvekkeelta käsin. Kardinaalikollegion dekaani lukee ääneen ilmoituksen (käytän tässä esimerkkinä nykyisen paavin Leo XIV:n valintaa seurannutta kuulutusta): ”Annuntio vobis gaudium magnum, habemus papam eminentissimum ac reverendissimum Dominum Robertum Franciscum Sanctae Romanae Ecclesiae Cardinalem Prevost qui nomen sibi imposuit Leonem decimum quartum. (Ilmoitan teille suuren ilon, meillä on paavi, mitä merkittävin ja kunnia-arvoisin Herra Robert Francis, Pyhän Roomalaisen Kirkon kardinaali Prevost, joka omaksui nimekseen Leo XIV).” Nimen ilmoituksen jälkeen uusi paavi tervehtii yleisöä ja pitää eräänlaisen linjapuheen vaikkei sitä sellaiseksi nimitetäkään.

Vatikanologit peilaavat uuden paavin nimeä ja hänen linjapuhettaan siihen, mitä paavista ennalta tiedetään. Jos valittu paavi on korkealla ennakkosuosikkien listalla, hänestä tiedetään jo paljon etukäteen mutta jos paavi on yllättäjä tai kompromissiehdokas, haetaan kuumeisesti puheesta ja nimivalinnasta merkkejä tulevasta.

Niin on, jos siltä näyttää

Politiikassa usein todetaan Urho Kekkosta siteeraten, että niin on, jos siltä näyttää. Tämä sanonta pätee myös paavien nimiin. Koska tradition perusteella oletetaan, että määrätyt paavin nimet ovat viestejä tietynlaisesta (kirkko)politiikasta, ei uusi paavi voi valita nimeään pelkästään esteettisen mielihyvän perusteella; hän joutuu tarkkaan harkitsemaan, minkälaista historiallista painolastia kuhunkin nimeen sisältyy.

Ottakaamme joitakin esimerkkejä. Pius IX kuoli vuonna 1878 hallittuaan lähes kolmekymmentäkaksi vuotta. Paaviutensa loppua kohden Pius IX tuli tunnetuksi äärikonservatiivina, joka vastusti yhteiskunnan modernisoitumista sen kaikissa muodoissa. Myöhemmin nimi Pius tuli merkitsemään vanhoillisuutta ja konservatiivisuutta. Sitä kantaneet paavit Pius XI ja Pius XII olivat molemmat kirkkopoliittisilta näkemyksiltään hyvin vanhoillisia. Johannes Paavali II:n kuoltua oli selvää, että äärivanhoillisena pidetty Joseph Ratzinger oli suurin ennakkosuosikki hänen seuraajakseen. Monet uskoivat, että Ratzingerista olisi tullut Pius XIII, mutta hän päätyi kuitenkin neutraalimpaan vaihtoehtoon Benedictus XVI. Kenties hän ei halunnut omaksua nimeä, joka olisi tulkittu suoranaiseksi konservatiiviseksi julistukseksi.

Johannes XXIII (1958–1963) tunnetaan uudistusmielisenä paavina, joka käynnisti Vatikaanin II kirkolliskokouksen ja päivitti katolista kirkkoa 1900-luvulle. Hänen seuraajansa Paavali VI (1963–1978) puolestaan oli varovainen ja taipuvainen konservatiivisempaan ajatteluun. Niinpä monet Vatikaanin II kirkolliskokouksen uudistukset jäivät lopulta odotettua vähemmän radikaaleiksi. Paavali VI:n seuraaja omaksui nimekseen Johannes Paavali I. Paaviuden historiassa poikkeukselliseen, kaksiosaiseen nimeen sisältyi viesti siitä, että uusi paavi tulisi olemaan kompromissi Johannes XXIII:n uudistusmielisyyden ja Paavali VI:n konservatiivisuuden välillä. Johannes Paavali I kuoli vain 33 päivän jälkeen. Hänen seuraajansa, puolalainen Karol Wojtyła otti nimekseen Johannes Paavali II osoittaakseen jatkavansa valtavaan kansansuosioon nousseen edeltäjänsä linjalla.

Missä mennään nyt?

Nykyinen paavi valitsi nimekseen Leo XIV. Edellinen Leo -niminen paavi oli vuosina 1878–1903 valtaa pitänyt Leo XIII. Paavina Leo XIII oli suosittua ilmaisua käyttäen arvopohjainen realisti. Hän oli kirkkopoliittisesti konservatiivi mutta realistina hän ymmärsi, ettei modernisaatiota voi pysäyttää ja että katolinen kirkko ei voi kukoistaa ristiriidassa voimakkaiden kansallisvaltioiden kanssa. Leo ei voinut sietää sosialismia, mutta pyrki silti edistämään työväen ja alempien yhteiskunnallisten luokkien oikeudenmukaisempaa kohtelua. Voi sanoa että, Leo XIII oli niin konservatiivi kuin olosuhteet sallivat. Leo XIII kuoli 25 vuotta hallittuaan 93 vuoden iässä, joten leikkisästi voisi olettaa, että nimen valitessaan nykyinen paavi ainakin esitti toivomuksen pitkästä iästä. Leo XIII oli historian pitkäikäisin paavi Benedictus XVI:een asti, joka kuoli 95-vuotiaana. Vakavasti ottaen nimen perusteella voisi ajatella, että Leo XIV:n nimivalinta antaa odottaa, että katolisen kirkon pyrkivän säilyttämään (myös poliittisen) vaikutusvaltansa maailmassa ja välttämään liian nopeita uudistuksia.

Kirjoittaja