Seikkailija, naistenmies, runoilijamestari – Paavi Pius II:n (1458–1464) uskomaton elämä

Renessanssin omintakeisin paavi Pius II teki ennen Pietarin istuimelle nousemista värikkään uran kirkollisena kapinallisena, diplomaattina sekä kirjailijana. Piuksen elämä kertoo 1400-luvun maailman joustavista mahdollisuuksista ja valottaa myös itsevarmaa humanistista liikettä, joka pohjusti tietä seuraavan vuosisadan reformaatiolle. 

Paavi Franciscuksen Toivo-muistelmakirjaa (suom. Docendo, 2026) on markkinoitu ensimmäisenä istuvan paavin omaelämäkertana. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä eräs hänen edeltäjistään teki päänavauksen tyylilajissa jo yli puoli vuosituhatta sitten. Renessanssipaavi Pius II:n (1458–1464) omaelämäkerta Commentarii rerum memorabilium quae temporibus suis contigerunt (’Kommentaareja hänen aikanaan tapahtuneista huomionarvoisista asioista’) on vieläpä erittäin mielenkiintoista luettavaa. Ansiokkuudestaan ja poikkeuksellisuudestaan huolimatta teos on kuitenkin jäänyt varsin huonosti tunnetuksi.

Kirjoitusintoinen paavi

Commentarii-kirja olisi todennäköisesti jäänyt paremmin kirjallisuushistoriaan, jos se olisi alusta asti ymmärretty paavin itsensä laatimaksi. Historiallisesta merkittävyydestään jopa omahyväisyyteen asti itsevarma Pius päätti kuitenkin viitata itseensä kolmannessa persoonassa, ja vuosisatojen ajan oletettiin, että kirja oli ainoastaan paavin sihteerin esitys esimiehensä urasta sekä näkemyksistä. Vasta 1800-luvun lopulla tarkka työ Vatikaanin arkistoissa osoitti, että Pius itse oli sanellut omakuvansa ja työstänyt omakätisesti käsikirjoituksen varhaisia versioita. Ennen kuolemaansa paavi ehti saada valmiiksi kaksitoista valmista kirjaa ja yhden viimeistelemättömän osuuden.

Pius kertoo kirjansa tarkoituksen heti esipuheen alkusanoissa: paaveja panetellaan heidän eläessään, mutta kun ihmiset perehtyvät edesmenneen saavutuksiin, he tajuavat totuuden ja käsittävät Piuksen arvostettavaksi paaviksi. On viitteitä, että Pius oli ajatellut kirjoituksensa paavillisten omaelämäkertojen esikuvaksi, mutta myöhemmät Rooman piispat eivät seuranneet hänen viitoitustaan. Edes ulkopuolisten kirjoittajien laatimat paavilliset henkilökuvat eivät olleet vielä vakiintuneet itsestäänselväksi historiankirjoitukseksi. Vaikka jo myöhäisantiikin aikaan aloitettu paavien kronikka, Liber Pontificalis, sisältää varsinkin varhaiskeskiajan taitekohdassa muutamia perusteellisia kuvauksia yksittäisten paavien piispankausista, sitä oli myöhemmällä keskiajalla täydennetty vain hajanaisesti ja vaihtelevalla laadulla. Kun Vatikaanin kirjastonhoitaja Bartolomeo Platina (1421–1481) vuosikymmen Piuksen kuoleman jälkeen ryhtyi kokoamaan arkistolähteistä paavi kerrallaan etenevää yleisesitystä, lopputulos jäi myyntimenestyksestään huolimatta varsin heikkotasoiseksi moderneilla historiallisilla standardeilla.

Tulevan paavin täytyi pienestä pitäen osallistua maataloustöihin pysyäkseen leivän syrjässä

Itsevarmoja ylioppilaita ja radikaalia konsiliarismia

Renessanssin hämmästyttävin paavi syntyi vuonna 1405 lähellä Sienaa ja sai kastenimekseen komean ja klassisen Aeneas Silvius Bartholomeus Piccolominin. Piuksen mukaan hänen sukunsa oli aikojentakainen, kunniakas ja lähtöisin Roomasta, mutta pojan syntyessä perheen omaisuus oli huvennut niin vaatimattomaksi, että tulevan paavin täytyi pienestä pitäen osallistua maataloustöihin pysyäkseen leivän syrjässä. Kunniaanpaluu mahdollistui meritokraattista Eurooppaa luovan yliopistolaitoksen kautta, ja perheensä painostuksesta Aeneas luki lakimieheksi. Pojan todellinen intohimonkohde oli kuitenkin humanismi, ja nuori Aeneas mitä ilmeisimmin uskoi jo varhain nousevansa joskus juhlituksi kirjailijaksi.

Terävä-älyisen nuorukaisen seuraava ura-askel oli kiinnitys Fermon kardinaalipiispan yksityissihteeriksi ja matka Baseliin, missä suuri kirkolliskokous oli vuonna 1431 aloittamassa työtään. Elettiin konsiliarismina tunnetun liikkeen kulta-aikaa. Suuri läntinen skisma Avignonin ja Rooman linjan paavien välillä oli päättynyt Konstanzin kirkolliskokoukseen 1418, kun konsiili oli ottanut asiakseen punnita kilpailevien paavien vaateita. Baselin osanottajat halusivat jatkaa samalla linjalla ja uudistaa kirkkoa Rooman keskusjohtoa turhia kuuntelematta. ”Kirkollisen parlamentarismin” lainsäätäjiksi mielivät alppientakaiset piispat, joiden silmissä kirkon ylin johto kävi yhä italialaisemmaksi, mutta myös Aeneas Piccolominin kaltaiset oppineet, jotka teologiasta tai laista väiteltyään tahtoivat oppiarvoaan vastaavaa vaikutusvaltaa uudessa maailmanjärjestyksessä. Baselissa muuten kävi Pariisin yliopiston edustajana myös nuori Olavi Maununpoika, teologisesti oppinein katolisen ajan Turun piispoistamme.

Vastapaavin, keisarin ja paavin palveluksessa

Paavi yritti hajottaa Baselin kokousta, mutta Aeneas oli innostunut konsiliarismista niin, että päätyi Roomaa uhmanneen ja Baselin valitseman vastapaavin Felix V:n sihteeriksi. Tätä riskialtista virkaa ennen hän tosin pyörähti Skotlannissa salaisella diplomaattitehtävällä, jonka luonne on näihin päiviin asti jäänyt epäselväksi. Matkan seurauksena syntyi myös lehtolapsi, joka ei jäänyt Aeneaan ainoaksi. Vaikka Aeneas liikkui kirkollisissa piireissä, hän kieltäytyikin pitkään pappisvihkimyksestä, koska ei uskonut voivansa hallita himojaan. Kulisseissa vaikuttavan hallintomiehen ura ei kuitenkaan ottanut tulta alleen, vaan vastapaavi Felixin vaade Kristuksen vikaarin virkaan joutui nopeasti naurunalaiseksi ympäri Euroopan. Kaiken huipuksi Aeneas sai tartunnan Baselissa 1439 riehuneesta rutosta ja oli vähällä menehtyä. 

Nöyryytetty ja uramahdollisuutensa Italiassa tuhonnut Aeneas pakeni Saksaan, missä kasvavaa valtionbyrokratiaa pystyttävillä keisareilla oli ainainen pula osaavista miehistä. Aeneas onnistui saamaan keisarilta mestarirunoilijan, poeta laureatuksen, kunnianimen, mutta maine ei osoittautunut rahakkaaksi ja arjen virkatyö rujojen saksalaisten keskellä masensi Aeneasta. Myös hänen esikoisromaaninsa, eroottissävyinen kertomus kielletystä rakkaudesta, jäi vaille menestystä. Kirja tosin sai uudenlaista kysyntää, kun runoilijamestari oli yllättäen päätynyt paaviksi, eikä kiusaantunut Rooman kuuria onnistunut hienovaraisista yrityksistään huolimatta vetämään sitä markkinoilta.  

Umpikujassa Aeneas päätti 1446 sopia riitansa paavin kanssa, palata Italiaan ja ottaa kauan kavahtamansa pappisvihkimyksen. Kyynikot ovat pitäneet päätöstä laskelmoituna urasiirtona, mutta voi olla, että Aeneas koki aidon uskonnollisen havahtumisen – tätä tukisi myös se, ettei vanhan naistenmiehen tiedetä papiksi vihkimisensä jälkeen antautuneen uusiin suhteisiin, vaikka sellaiset olivat renessanssipapiston parissa tavanomaisia. Aeneaan viimeinen toimi keisarin asiamiehenä oli osallistuminen neuvotteluihin, joiden seurauksena Saksa veti tukensa konsiliarismilta, ja kiitollinen paavi nimitti Aeneaan Triesten piispaksi. Vanhan humanistitoverinsa noustua paavi Nikolaus V:ksi (1447–1455) Aeneas sai lisää kirkollisia vastuutehtäviä, ja niissä osoitetun kunnokkuuden jälkeen seuraava paavi Calixtus III (1455–1458) nimitti hänet 1456 kardinaaliksi. Aikakauden konklaavit sovittelivat avomielisesti erilaisia ehdokkaita paavinistuimelle, ja vuoden 1458 kiivaassa paavinvaalissa Aeneas valittiin yllättäen Calixtuksen seuraajaksi, vaikka hänen vastustajansa varoittivatkin, että kandidaatti oli sydämeltään runoilija ja filosofi eikä kirkonmies.

Odottamaton ristiretkeläinen

Pelot olivat aiheettomia, sillä nimekseen Pius II ottanut paavi osoittautui päteväksi ja kunnolliseksi. Lyhyehköllä kaudellaan hän paljastui nuoruutensa konsiliarismin tarmokkaaksi opilliseksi vastustajaksi sekä innokkaaksi ristiretkeilijäksi, josta oli vähällä tulla ainoa ristiretkeä henkilökohtaisesti johtanut paavi: Pius kuitenkin menehtyi Anconan satamassa kerätessään sinne laivoja, jotka olisivat lähteneet vapauttamaan Pyhää maata ja turkkilaisten vuonna 1453 valtaamaa Konstantinopolia. Piuksen päiväkirjat kertovat yksityiskohtaisesti myös hänen kautensa pienemmistä sattumuksista, paavillisen hovin kiinnostavista hahmoista, kirkollisista seremonioista sekä pikkuvaltioihin jakautuneen Italian poliittisista kiemuroista. Ajan dynaamisuutta kuvaa, että Piuksen päiväkirjojen arkkivihollinen, Riminin herra Sigismondo Malatesta, jonka paavi julisti varmuudella joutuvan helvettiin, sai seuraavalta paavilta kristilliselle ihannehallitsijalle tarkoitetun kultaisen ruusun tunnustuksen.

Pius ja hänen päiväkirjansa kertovat itsevarmasta renessanssihumanismista, joka oli kiinnostunut yksilöistä, uusista ideoista ja uskalsi haastaa keskiajan sovinnaisuuksia. 1400-luvulla liike tuotti omintakeisia paaveja ja kardinaaleja, mutta samalla se avasi tietä Lutherin tapaisille seuraavan vuosisadan uudistajille, jotka menivät vanhan maailmanajan haastamisessa vielä paljon pidemmälle.

Pius II:n lennokkaita muistelmia ei ole toistaiseksi suomennettu. Amerikkalaisfilologi Florence Alden Gragg käänsi massiivisen teoksen englanniksi, ja se ilmestyi 1937–1957 massachusettslaisen Smith Collegen kustantamana ja nimellä The Commentaries of Pius II.

Kirjoittaja

FM Jaro Karkinen on kirkkonummelainen tietokirjailija. Viimeiset vuodet hän on työstänyt kuusiosaista teossarjaa paavien ja katolisen kirkon historiasta. Helsinkiläisen Studium Catholicumin julkaiseman sarjan päätösosan on tarkoitus ilmestyä tämän vuoden lopulla.