| Sini Mikkola |

Luterilaisen kirkon muuttuva rooli suomalaisessa yhteiskunnassa

Image by Tapio Haaja from Pixabay

Luterilaisen kirkon rooli ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa liittyvät vahvasti niin historiallisiin, kulttuurisiin kuin maantieteellisiin tekijöihin. Näistä syistä se myös käyttää edelleen merkittävää vaikutusvaltaa suomalaisen yhteiskunnan enemmistökirkkona.

Luterilaisuuden saapuminen Suomeen hallitsijan ja teologien yhteistyössä

Luterilaisuuden tulo Ruotsin valtakuntaan ja myös sen itäosiin eli nykyisen Suomen alueelle tarkoitti alusta lähtien hallitsijan ja kirkon tiivistä yhteyttä. Luterilainen uskontulkinta vakiinnutettiin Ruotsin valtakuntaan hallitsijan ja aatteesta innostuneiden teologien yhteistyöllä hyvin pian 1500-luvun reformaatioiden alettua. Reformaatio ei Ruotsin valtakunnassa ollut siis kansanliike samassa mielessä kuin Saksassa. Luterilaisuuden asema oli kuitenkin pitkään epävarma erityisesti siitä syystä, että Ruotsin valtaistuimella toisiaan seuraavat hallitsijat ajattelivat uskonasioista eri tavoin. Luterilaisuus julistettiin valtakunnanuskonnoksi 1593 Uppsalan kirkolliskokouksessa, ja katolilaisuus kiellettiin 1600-luvun alussa. Reformaatio edusti kuitenkin tosiasiassa monilta osin jatkuvuuksia keskiajan kirkolliseen kulttuuriin ja tapoihin. Monet uskonnolliset tavat niin kirkonmiesten tulkinnoissa kuin kansan parissa jatkuivat aiemman kaltaisina niin katoliselta ajalta kuin myös kansanuskosta ammentaen seuraaville vuosisadoille. Myös kilpailevat protestanttiset tulkinnat, ennen muuta kalvinismi, levisivät 1600-luvulle saakka.

Luterilaisuuden rooli keskeisenä valtion ja kansakunnan rakennusaineksena

Mikään historiallinen ajanjakso Suomessa ei ole ollut yhtenäiskulttuurin aikaa. Uskonnollisesta konsensuksesta tuli kuitenkin varsin nopeasti valtakunnantason ideologia, jonka vaikutus säilyi merkittävänä vuosisatojen ajan. Luterilaisuus oli kiinteästi sidoksissa Ruotsin valtakunnanpolitiikkaan. Myös laajemminkin Pohjoismaissa luterilaiset kirkot olivat tärkeässä roolissa kansallisvaltioiden muodostumisessa.  

1600-lukua on tavattu kutsua puhdasoppisuuden eli ortodoksian ajaksi, ja tuolloin kirkon ja valtion yhteistyö tiivistyikin. Vuoden 1686 kirkkolaki sääti, että lukuun ottamatta ortodoksivähemmistöä ja ulkomailta tulevaa työvoimaa jokaisen kruunun alamaisen oli kuuluttava luterilaiseen kirkkoon. Muut kuin luterilaiset saivat harjoittaa uskontoa vain yksityisesti ja heitä edellytettiin ohjaamaan palkollisensa ja lapsensa luterilaisen kirkon yhteyteen. Katekismusopetus ja saarnat toimivat keskeisenä keinona luterilaisen opin levittämis- ja juurruttamispyrkimyksissä. Oikeusistuimissa ja piispanvierailuilla ratkottiin uskonnollis-moraalisia rikkomuksia. Kirkon rooli kansanopetuksessa ja kaitsennassa oli kruunun kannalta olennainen. Kuitenkin käytännössä uskonnolliset uskomukset, tavat ja tottumukset säilyivät monenkirjavina kirkon ja valtion tiivistyvästä yhteistyöstä huolimatta. Myöskään luterilaista oppia ei osattu kansan parissa tasaisesti läpi valtakunnan.

Luterilaisuuden merkitys kansallisen identiteetin rakentamisessa vahvistui edelleen 1600-luvun jälkeen. Niin maallisten kuin kirkollisten vallankäyttäjien näkökulmasta esimerkiksi herätykset ja pietismi olivat mahdollinen uhka sosiaaliselle järjestykselle ja luterilaisen uskon (kuvitellulle) yhtenäisyydelle. Papistoa valjastettiin pietismin torjuntaan, vaikka käytännössä monet pappismiehet olivat myötämielisiä herätyksille ja myös näkyvästi niissä mukana.

Luterilaisuuden asema suomalaiskansallisen identiteetin turvaajana oli erityisen merkittävä Suomen siirryttyä Venäjän keisarikunnan alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana vuonna 1809. Suomen alueen itsenäisyyttä korostettiin luterilaisen uskon ja kirkon merkitystä painottamalla. Eronteko Venäjään tapahtui siis vahvasti myös uskonnon kautta.

Koska kirkon julkisuuskuvan suomalaiskansallisen identiteetin yhtenä perustana piti olla vankkumaton, separatismia kavahdettiin. Näin kirkon sisälle jäi monia sellaisia herätysliikkeitä, jotka muualla eriytyivät omiksi kirkoikseen tai uskonnollisiksi yhteisöikseen. Samaan aikaan kollektiiviseen tietoisuuteen nostettiin keskeisiä luterilaisia ’suurmiehiä’, erityisesti Mikael Agricola. Hänestä maalattiin kuvaa malliesimerkkinä todellisesta suomalaisesta miehestä.

Luterilaisen kirkon rooli yhtenäisyyden ylläpitäjänä Neuvostoliittoa vastaan korostui talvi- ja jatkosodassa, ja myös kylmän sodan aikana kirkko tuki valtiota sen ulkomaanpolitiikassa.

Luterilaisen kirkon merkitys itsenäistyneessä Suomessa

Itsenäistyneen Suomen tasavaltainen hallintojärjestelmä perustui uskonnollisen puolueettomuuden ja tasapuolisuuden ajatukseen, eli valtio ei enää virallisesti tukenut luterilaisuutta suomalaisia yhdistävänä ideologiana. Luterilaisen kirkon yhteiskunnallista asemaa haastavat äänenpainot olivat voimistuneet jo 1800-luvulla, ja ne vaativat kirkon ja valtion eroa. Luterilaisen kirkon erityinen oikeudellinen asema säilyi tästä huolimatta.

Esimerkiksi Työmies-lehden retoriikassa vuonna 1917 luterilainen kirkko oli kuitenkin niin menettänyt merkityksensä, että uskonnonvapauden säätämisen myötä kirkon jäsenet koostuisivat jatkossa enää yhteiskunnan ”taantumuksellisesta aineksesta”, kuten papeista, rikkaista vallankäyttäjistä ja vanhuksista. Vuoden 1918 sisällissota syvensi jo aiemmin syntyneitä jakolinjoja, kun kirkon edustajat julkisesti usein asettuivat valkoisten puolelle.

1900-luvun alussa entisestään korostunut nationalistinen ajattelu vahvisti kuitenkin kirkon yhteiskunnallispoliittista julkista roolia. Luterilaisuuden ja kansalaisuuden ideologinen symbioosi oli huipussaan 1920-luvulta lähtien toiseen maailmansotaan saakka. Luterilaisen kirkon rooli yhtenäisyyden ylläpitäjänä Neuvostoliittoa vastaan korostui talvi- ja jatkosodassa, ja myös kylmän sodan aikana kirkko tuki valtiota sen ulkomaanpolitiikassa.

Image by Angelo Giordano from Pixabay

Luterilaisen kirkon asema muutoksessa moniarvoisessa yhteiskunnassa

Historiallisesti luterilaisuus on auttanut määrittämään Suomea osaksi länttä Venäjän naapurissa. Viime vuosien turvallisuuspoliittiset muutokset ovat myös nostaneet uudelleen esiin keskustelun kirkon merkityksestä suomalaisen identiteetin ja henkisen kriisinkestävyyden tukijana. Viime vuosikymmenet ovat myös muilla tavoin osoittaneet, että luterilaisen kirkon asema on edelleen merkittävä, vaikka sekularisaation voimistuessa 1900-luvun puolivälin tienoilta lähtien uskonnonharjoittamisen ja uskonnollisten instituutioiden odotettiin jopa pikkuhiljaa häviävän. Luterilaiseen kirkkoon liittyvät kysymykset alkoivat tuolloin myös eriytyä yhä enemmän muusta julkisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Uskonnon uutta näkyvyyttä ja julkista roolia on kuitenkin pidetty leimallisina jälkisekulaareille yhteiskunnille. Tämä näkyy myös luterilaisen kirkon asemoitumisessa esimerkiksi mediassa. Kirkon ja yhteiskunnan moniarvoisuus tulee esiin esimerkiksi uutisoinnissa samaa sukupuolta olevien avioliitosta, mikä on vahvasti hallinnut kirkon julkisuuskuvaa viime vuosina. Myös esimerkiksi nuorten kasvava uskonnollisuus ja sitoutuminen luterilaiseen kirkkoon ylittää jatkuvasti uutiskynnyksen jäsenmäärän laskusta kertovien uutisten ohella.

Luterilaisen kirkon rooli on näyttäytynyt erityisesti sosiaalisena resurssina 2000-luvun Suomessa. Tämä on ollut yleinen trendi Pohjoismaissa, joissa enemmistökirkot ovat historiallisesti kiinteä osa hyvinvointiyhteiskuntaa ja osallistuvat edelleen monin tavoin sen ylläpitämiseen. Luterilaisen kirkon tekemä diakoniatyö sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseksi, ihmisen elämänkaareen liittyvien rituaalien järjestäminen ja avun tarjoaminen kansallisten kriisien ja katastrofien, kuten kouluampumistapausten ja Covid-19-pandemian aikana ovat näkyvimpiä esimerkkejä tästä. Kirkko myös edelleen hoitaa osaa valtiolle ja kunnille kuuluvista yhteiskunnallisista tehtävistä, kuten hautaustointa.

Luterilaisen kirkon historiallisesti rakentunut erityisasema yhteiskunnan enemmistökirkkona tarkoittaa edelleen huomattavaa vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Eriksson, Lise: “Uskonto postsekulaarissa yhteiskunnassa.” Teoksessa Uskontososiologia, toim. Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira. Turku: Eetos ry, 2018, 76–86.

Heikkilä, Markku &; Simo Heininen: Uusi Suomen kirkkohistoria. Helsinki: SKS, 2017.

Huhta, Ilkka: ”Suomen luterilainen kirkko ja julkisen keskustelun murros 1960-luvulla.” Media & viestintä 36:2 (2013), 68–85.

Markkola, Pirjo: “The Long History of Lutheranism in Scandinavia. From State Religion to the People’s Church.” Perichoresis 13: 2 (2015), 3–15.

Mikkola, Kati: Luterilainen yhtenäiskulttuuri – keksitty suomalainen menneisyys. Teologia.fi -teemanumero Koti, uskonto ja isänmaa? 1 (2017). https://teologia.fi/2017/01/luterilainen-yhtenaeiskulttuuri-keksitty-suomalainen-menneisyys/

Mikkola, Sini & Ilkka Huhta: ”Lutheranism in Finnish Society—From State Church to Social Resource.” Teoksessa Global Lutheranism in the Contemporary World: Luther’s Realm. Toim. Richard Cimino. London: Routledge, 2025, 79–95.

Murtorinne, Eino: Luterilainen kirkko nationalismin palveluksessa. Teologia.fi -teemanumero Koti, uskonto ja isänmaa? 1 (2017). https://teologia.fi/2017/01/luterilainen-kirkko-nationalismin-palveluksessa/.

Teologia.fi
Yksityisyyden yleiskatsaus

Evästeiden (cookies) avulla voimme palvella sinua paremmin. Keräämme myös tietoa verkkosivuston käytöstä Google Analytics-palvelun avulla. Voit hallinnoida asetuksiasi alla. Ota huomioon että sivustolla on käyttöön liittyviä toimintoja, kuten tämä evästekysely, joiden asetukset tallennetaan evästeeseen. Suosittelemme toiminnallisten evästeiden sallimista, ne eivät kerää mitään käyttäjätietoa.