Pro gradu -artikkeli: ”Siellä muistan, kuka olen” – Oman uskonnon ilmenemisen tavat islamin uskonnonopetuksessa

Suomalaisissa kouluissa annetaan oman uskonnon opetusta eri uskontoihin kuuluville oppilaille. Erityisesti islamin opetukseen osallistuvien oppilaiden määrä on kasvanut merkittävästi.

Tutkimuksessa tarkastellaan, mitä islamin opetuksessa tapahtuu ja millä eri tavoin oma uskonto ilmenee islamin uskonnonopetuksessa.

Tutkimusta varten havainnoitiin yksi syksyn 2007 ja kevään 2008 aikana pääkaupunkiseudulla sijaitsevassa lukiossa pidetty islamin uskonnon kurssi, sekä haastateltiin kurssille osallistuneita oppilaita ja opettajaa.
Tutkimusaineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin avulla.

Opetus oli tietopainotteista ja pysyi sisällöiltään sekä näkökulmiltaan tiiviisti oman uskonnon sisäpuolella. Oma uskonto ilmeni myös oppilaiden ja opettajan käyttäytymisessä, erityisesti uskonnollisessa kielenkäytössä ja pukeutumisessa. Oppilaat pohtivat oppitunneilla omaa uskontoaan sekä suhdettaan siihen, ja esittivät paljon kysymyksiä opettajalle. Opettajan pyrkimys tukea oppilaiden muslimi-identiteetin kehittymistä ilmeni erityisesti hänen erilaisissa puhetavoissaan.

Islamin opetuksella on merkittävä asema suomalaisen uskonnonopetuksen kentässä

Suomalainen katsomusaineiden opetus on ollut viime vuosien aikana jatkuvan kehittämisen kohteena yhteiskunnan monikulttuuristumisen aiheuttamien uusien haasteiden vuoksi. Uskonnonopetus on kehittynyt vähitellen kohti monimuotoista mallia, jossa opetus eriytetään oppilaiden katsomuksellisen taustan mukaan. Vuonna 2003 voimaan astuneessa uskonnonvapauslaissa uskonnonopetusta ei enää määritellä tunnustukselliseksi vaan oman uskonnon opetukseksi. Lain mukaan uskonnon harjoittaminen ei kuulu kouluissa annettavaan uskonnonopetukseen.

Islamin uskonnonopetuksen oppilasmäärät kasvavat pienryhmäisistä uskonnoista nopeimmin. Pääkaupunkiseudulla islam on oppilasmäärältään jo kolmanneksi suurin katsomusaine luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon jälkeen. Päteviä islamin opettajia on ollut vaikea löytää, sillä islamin opettajien koulutus Suomessa on vasta aloitettu.

Tutkimuksessa tarkastellaan, millä tavoin oma uskonto ilmenee islamin uskonnonopetuksessa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tapaustutkimus, jossa keskitytään tarkastelemaan yhtä lukion islamin kurssia. Havainnoitu kurssi on lukion toinen islamin kurssi, jonka aiheina ovat islamin oppi ja etiikka. Kurssille osallistui kahdeksan oppilasta, jotka olivat kaikki maahanmuuttajataustaisia tyttöjä.

Omaa uskontoa tarkastellaan uskonnon jäsenen näkökulmasta

Havainnoitu islamin opetus oli luonteeltaan vahvasti tietopainotteista. Islam-kurssilla opetetun tiedon perustana oli Koraani ja sen myötä Jumalan auktoriteetti, joten sekä opetuksen sisällöt että näkökulmat pysyivät tiiviisti uskonnon sisäpuolella. Uskonnon uskomuksia ja eettisiä näkökulmia opetettiin totuuksina, pyrkien keskittymään kaikille muslimeille yhteisiin asioihin. Yhteisyyteen keskittyminen oli niin vahvaa, että islamin moninaisuutta tai eri kulttuureja ei käsitelty lainkaan. Opetuksessa pyrittiin erottamaan kulttuuri ja uskonto toisistaan. Kulttuurien osoitettiin olevan todellista uskontoa vääristäviä ihmisten vaikuttamia ilmiöitä, jotka voivat vaikeuttaa islamin ymmärtämistä. Todellisena uskontona ei pidetty islamia niin kuin se ilmenee maailmassa, vaan niin kuin se on ilmoitettu pyhässä kirjassa, Koraanissa.

Uskontojen sisäisen moninaisuuden ja ylipäätään erilaisuuden käsittelemistä pidetään yleensä tärkeänä suvaitsevaisuuteen kasvattamisen keinona. Islam-kurssilla suvaitsevaisuutta ja avointa suhtautumista muihin uskontoihin opetettiin kuitenkin islamin omiin arvoihin keskittyen.

Suvaitsevaisuuskasvatuksen pohjana olivat opetukset islamin ja muiden uskontojen suhteesta. Opetuksessa korostettiin todellisen muslimin hyväksyvän muut uskonnot ja kohtelevan muiden uskontojen edustajia samalla tavoin kuin muita muslimeja. Uskonnon omien arvojen omaksumisen voidaan ajatella luovan vahvaa perustaa suvaitsevaisten asenteiden kehittymiselle. Tällaista opetusta täydentämään tarvittaisiin kuitenkin myös pyrkimyksiä avoimeen erilaisuuden kohtaamiseen ja eri tavoin ajattelevien väliseen suoraan kommunikointiin. Näin voitaisiin käsitellä sekä uskontojen keskinäistä että sisäistä moninaisuutta.

Islamin opetuksessa uskontoa tarkasteltiin siihen sitoutuneiden jäsenten näkökulmasta, joten opetusta voidaan pitää eräänlaisena uskonnollisena diskurssina. Uskonnon ulkopuolisia näkökulmia ei otettu huomioon, eikä opettaja vastannut niihin liittyviin kysymyksiin. Kurssille osallistuneet oppilaat olivat hyvin eri tavoin sitoutuneita islamiin, ja osalle heistä islamilaisen ajattelun ja elämäntavan ymmärtäminen ei ollut lainkaan itsestään selvää. Opettajan pyrkimyksenä oli antaa oppilaille mahdollisimman täydellinen kuva islamista, jotta he voisivat tehdä oman päätöksensä siihen sitoutumisesta oikein perustein ja ymmärtäen mahdollisimman hyvin sen, mistä islamissa on kysymys. Voidaankin ajatella, että uskonnolliseen diskurssiin asettumalla on mahdollista ymmärtää uskontoa syvällisemmin kuin etäällä pysyttelevän, objektiivisen tarkastelun avulla.

Oppilaat pohtivat omaa uskontoaan

Oma uskonto oli islam-kurssin oppitunneilla esillä myös oppilaiden sitä koskevissa pohdinnoissa. Oppilaat toivat esiin omaa suhdettaan uskontoon ja pohtivat omaan elämäänsä liittyviä uskonnollisia kysymyksiä. He esittivät runsaasti kysymyksiä, joihin opettajan suhtautuminen vaihteli tilanteesta riippuen. Oppilaat suhtautuivat omaan uskontoonsa hyvin eri tavoin. Islamiin heikommin sitoutuneet oppilaat pitivät uskonnonopetusta itselleen tärkeämpänä: nämä oppilaat etsivät uskonnonopetuksesta vastauksia elämänkysymyksiinsä. He toivat opetukseen esimerkkejä omasta elämästään ja pyrkivät pohtimaan opetuksen sisältöjä henkilökohtaiseen elämänpiiriinsä peilaten. Myös haastatteluissa oppilaat kertoivat pitävänsä uskonnonopetusta tärkeänä nimenomaan siksi, että uskonnontunneilla on mahdollista saada vastauksia tärkeisiin elämänkysymyksiin.

Valtaosa oppilaiden esittämistä kysymyksistä liittyi oikeaan ja väärään sekä siihen, mikä on sallittua islamin mukaan. Osa oppilaista oli huolissaan oman uskonnollisen elämäntapansa riittävyydestä. Maahanmuuttajaoppilaat saavat vaikutteita erilaisista kulttuureista ja saattavat elää hyvinkin ristiriitaisten, toisaalta oman kulttuurisen taustansa ja toisaalta uuden ympäristön luomien paineiden keskellä. Eheän arvomaailman rakentaminen on heille tavallista haasteellisempaa. Islam-kurssin oppilaille näytti olevan hyvin tärkeää voida pohtia omaa elämäänsä uskonnontunneilla. Tähän annettiin mahdollisuuksia, mutta oppilaiden elämänpiirin käsittelemistä myös rajoitettiin joiltakin osin. Opettaja rohkaisi oppilaita esittämään kysymyksiä, mutta antoi näille tilaa yleensä vasta, kun oli itse saanut käsiteltyä oppitunnille suunnittelemansa sisällöt. Jos oppilaiden kysymykset ylittivät uskonnollisen diskurssin rajoja ja liittyivät uskonnon ulkopuolisiin näkökulmiin, opettaja saattoi jättää vastaamatta niihin ja lopettaa keskustelun. Tällaisissa tilanteissa opettaja perusteli olevansa asiantuntija ainoastaan islamin suhteen ja tehtävänsä olevan opettaa sen mukaisia näkökulmia oppilaille.

Oma uskonto näkyy oppilaiden ja opettajan käyttäytymisessä

Oma uskonto ilmeni havainnoidulla kurssilla myös oppilaiden ja opettajan käyttäytymisessä. Uskonnon mukaiseen käyttäytymiseen liittyivät erilaiset oppitunneilla ilmenneet uskonnollisen kielenkäytön ja pukeutumisen tavat. Tällaiset tavat, kuten esimerkiksi uskonnollinen tervehtiminen ja tunnin aloittaminen ”Jumalan nimeen”, olivat oppitunneilla sekä tiedollisen sisällön roolissa että oppilaiden uskonnollisen identiteetin kehittymistä tukemassa. Nämä uskonnolliseen elämäntapaan liittyneet konventiot kuuluvat positiivisen uskonnonvapauden piiriin, sillä oppitunneilla ne sallittiin, mutta niiden noudattamista ei oppilailta vaadittu. Uskonnolliset tavat lähenivät uskonnon harjoittamista, mutta niitä ei voitu pitää varsinaisena hartauden harjoittamisena, johon termillä uskonnon harjoittaminen usein viitataan.

Tapaa, jolla uskonnollisen käyttäytymisen konventiot olivat opetuksessa esillä, voidaan pitää pedagogisesti perusteltuna. Uskonnollisia ilmauksia käyttäessään opettaja kertoi oppilaille, mitä ne tarkoittavat ja missä yhteyksissä muslimit niitä yleensä käyttävät. Näiden uskonnollisten tapojen noudattaminen sekä opetuksen uskonnolliseen diskurssiin painottunut luonne tekivät opetuksesta edelleen luonteeltaan melko tunnustuksellista, vaikka uskonnon harjoittamista oppitunneilla ei esiintynytkään.

Opettaja pyrkii tukemaan oppilaiden muslimi-identiteettiä         

Pyrkimys oppilaiden uskonnollisen identiteetin tukemiseen ilmeni lähinnä opettajan erilaisissa puhetavoissa. Oman uskonnon omistajuutta tukevalle puhetavalle oli tyypillistä kaikkien oppilaiden kohteleminen tasa-arvoisesti muslimeina ja uskonnollisen yhteisön jäseninä sekä opetusten osoittaminen suoraan oppilaille. Tähän puhetapaan liittyi myös oppilaiden rohkaiseminen sitoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Uskonnon omistajuutta tukevalle puhetavalle toimi kontrastina rajoja asettava ja ohjaava puhetapa, jolle oli ominaista tiukkojen rajojen määritteleminen muslimina olemiselle ja suorien neuvojen antaminen oppilaille.

Toisinaan opettaja turvautui myös varovaiseen ja kommentoinnista pidättäytyvään puhetapaan, jonka avulla hän välttyi tuomitsemasta suoraan oppilaiden elämänvalintoja osoittaen niitä koskevien asioiden olevan henkilökohtaisia ja jokaisen itse päätettävissä. Varovaisuuteen liittyi myös oppilaiden erilaisuuden ohittaminen ja näin ollen yhteenkuuluvuuden korostaminen. Opettajan tasapainoilun erilaisten puhetapojen välillä tulkittiin liittyvän pyrkimykseen tukea oppilaiden uskonnollista identiteettiä. Identiteetin tukeminen näytti olevan kaksiulotteista: siihen kuului toisaalta oppilaiden uskonnon omistajuuden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen vahvistaminen, mutta toisaalta vähimmäisvaatimusten asettaminen muslimina olemiselle ja ohjaaminen kohti islamin mukaista elämäntapaa.

 

Kirjoittaja Inkeri Rissanen on teologian ylioppilas, jonka uskonnonpedagogiikan pro gradu -tutkielma ”Oman uskonnon ilmenemisen tavat islamin uskonnonopetuksessa”  hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa marraskuussa 2008.

Kirjallisuus: 

Jackson, Robert: Religious education an interpretive approach. London: Hodder &Stoughton, 1997.

Felderhof, M.C.: Religious Education, Indoctrination and Freedom. Teoksessa Islam  and Christianity in School Religious education. Nils.G. Holm (toim.) Turku: Åbo Akademis tryckeri, 2000.

Sakaranaho, Tuula: Religious freedom, multiculturalism, islam: cross-reading Finland and Ireland. Leiden: Brill, 2006.

Sakaranaho, Tuula & Jamisto, Annukka: Monikulttuurisuus ja uudistuva katsomusaineiden opetus. Uskontotiede 11. Helsinki : Helsingin yliopisto, 2007.  

Schweitzer, Friedrich: Religious individualization: new challenges to education for tolerance. British Journal of Religious Education 29. 89-100.

Seppo, Juha: Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Edita Prima Oy, 2003.