Tomi Pirskasen pro gradusta Tallinnan inkerinsuomalaisen kirkon ensimmäinen historiikki
Tomi Pirskasen pro gradu -tutkielma Tallinnan inkerinsuomalaisen seurakunnan alkutaipaleesta johti juhlapuheeseen seurakunnan 30-vuotisjuhlilla.
Tomi Pirskasen kirkkohistorian pro gradu tutkielma Inkerinsuomalaisesta ulkosuomalaiseksi –Tallinnan inkerinsuomalaisen seurakunnan synty ja toiminta vuosina 1989–1998 hyväksyttiin Itä-Suomen yliopistossa 6.9.2019 arvosanalla Eximia cum laude approbatur. Samassa kuussa hän oli pitämässä juhlaluentoa Tallinnan suomenkielisen seurakunnan 30-vuotisjuhlilla Tallinnan Pyhän Mikaelin kirkossa tutkielmansa pohjalta. Juhlaluento ikään kuin kruunasi pitkän tutkimusprosessin.
Gradussaan Pirskanen selvittää ja kuvaa, millainen prosessi Tallinnan inkerinsuomalaisen seurakunnan perustaminen oli ja miten seurakunnan toiminta kehittyi vuosina 1989–1998. Hän tarkastelee seurakunnan asemaa suhteessa Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon sekä Viron evankelisluterilaiseen kirkkoon ja tämän muutosta tarkastelujakson aikana.
Alkuvaiheessa riippuvuus Suomesta tulevasta työvoimasta oli merkittävä.
Tutkimuksesta käy ilmi, että Tallinnan inkerinsuomalaisen seurakunnan toimintaa hankaloittavia keskeisiä tekijöitä 1990-luvulla olivat muun muassa oman papin sekä toimitilojen puute. Alkuvaiheessa seurakunnan työntekijöiden vaihtuvuus oli suurta ja vasta vuonna 1993 seurakunta sai ensimmäisen vakituisen papin. Vuoteen 1998 mennessä Viron luterilaisen kirkon konsistori ei ollut pystynyt antamaan heille omia toimitiloja.
Nykyään suurin osa seurakunnan toiminnasta järjestetään ruotsalaisessa Pyhän Mikaelin kirkossa. Nettisivuillaan seurakunta kertoo painottavansa lapsi- ja perhetyötä, musiikkia ja diakoniaa. Pirskasen gradun mukaan seurakunta on muuttunut inkerinsuomalaisesta seurakunnasta enemmän kohti kaikkien Tallinnassa asuvien suomalaisten ja siellä vierailevien seurakuntaa.
Inkeriläismummot inspiraation lähteenä
Pirskasen karismaattinen puhetyyli ja aito innostus aihetta kohtaan tempaa mukaansa. Hän kertoo päässeensä tutustumaan Tallinnan inkerinsuomalaiseen seurakuntaan ja sen toimintaan lukuisilla Viron-vierailuillaan.
”Inkeriläismummoihin tutustuessani minussa syttyi kiinnostus heidän historiaansa ja Inkeriä kohtaan. Oli hienoa huomata, miten he ovat löytäneet paikkansa 30 vuoden historiassa. He ovat ikään kuin virolaisia ja inkeriläisiä mutta kuitenkin samaan aikaan seurakunnallisesti myös suomalaisia.”
Ajatus seurakunnan historian tutkimuksesta lähti Pirskasen mukaan liikkeelle Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkoherralta ja dosentilta Hannele Päiviöltä. Inkerinsuomalaisten kertomukset ja historia toimivat tutkijan henkilökohtaisena inspiraation lähteenä. Alun perin Pirskasen kiinnostus Viroa kohtaan syntyi hänen vaimonsa Reetan kautta, joka gradun teon aikaan työskenteli Tallinnan suomalaisen seurakunnan luottamustehtävässä neuvoston puheenjohtajana.
”Se helpotti omaa kulkemistakin useaan otteeseen, sillä hänellä oli avain kirkkoherranviraston mappikokoelmien äärelle.”
Itse tutkimusprosessista Pirskanen kertoo, miten päätti vaihtaa pitkään jäissä olleen kandidaatin tutkielmansa aiheen käsittelemään Tallinnan Inkerinsuomalaisen seurakunnan kahta ensimmäistä vuotta. Seurakuntalaiset olivat saaneet Pirskasen kipinän syttymään jälleen tutkimukselle.
Lopullisesta pro gradu -tutkielmasta ei kuitenkaan voi löytää inkeriläismummojen tai muidenkaan seurakuntalaisten haastatteluja. Keskeisten henkilöiden valitseminen olisi ollut hankalaa tai jopa mahdotonta, sillä kaikki eivät olleet enää täysin toimintakykyisiä tai edes elossa.
Lisäksi seurakuntalaisten keskuudessa vakiintuneet tulkinnat ja heidän tapahtumilleen itse antamansa merkitykset olisivat voineet liiaksi vaikuttaa tutkimustuloksiin. Tästä syystä Pirskanen päätti pitäytyä kirjallisissa materiaaleissa ja valitsi metodikseen lähdekriittisen sisältöanalyysin. Päälähteinään Pirskanen on käyttänyt Viron luterilaisen kirkon konsistorin ja Tallinnan Suomalaisen Pyhän Pietarin seurakunnan arkistoja sekä Kirkkohallituksen arkistoon talletettuja inkerinsuomalaista seurakuntaa koskevia asiakirjoja.
Arkistotyöskentelyä takkahuoneessa: Tiedonmurusista kokonaisuudeksi
Pirskanen muistelee tutkimuksensa alkuvaihetta ja odotuksia arkistossa työskentelystä ristiriitaisin tuntein. ”Esko M. Laine kertoi minulle aikanaan kauhutarinoita virolaisessa arkistossa työskentelystä neuvostoajan jälkeen. Mapit olivat järjestämättömiä eikä arkistonhoitajaa näkynyt missään.”
Tallinnan konsistorin arkistoihin päästessään Pirskasen pelot osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Arkistonhoitaja oli hyvin ystävällinen ja miljöö mukava: takkahuoneessa sai rauhassa digitoida dokumentteja itselleen.
Tallinnan suomalainen seurakuntatalo sen sijaan oli erilainen työskentelypaikka. Siellä oli muovitaskuihin kerättyjä lehtileikkeitä ja paperilappusia, eikä se ollut aivan yhtä järjestelmällinen kuin tuo arkisto. Tämä löytöprosessi näkyy itseasiassa gradussakin. ”Olen nimennyt dokumenttien löytöpaikat: vihreä kansio, ruskea kansio, vaalea kansio.” Pirskanen kertoo viittaamiseen liittyvistä ratkaisuistaan.
Pirskasen tutkielma on ollut uranuurtaja inkeriläistutkimuksessa. Vaikka tutkimusta inkerinsuomalaisista on löydettävissä, Viron inkerinsuomalaiset tuntuvat olevan unohdettu vähemmistö.
Pirskanen kertoo yhdessä Reetan kanssa keränneensä tiedon murusia tutkimusaiheestaan ympäri arkistoja ja myöntää tutkimuksen olleen näiden sirpaleiden yhdistelemistä suurempaan kokonaisuuteen ja olemassa olevaan teoriatietoon. Erityisesti Pirskanen pyrkii kuvaamaan Tallinnassa palvelleiden suomalaisten pappien toimintaa ja heidän merkitystään inkerinsuomalaiselle seurakunnalle. Nämä papit, joista Pirskanen puhuu eläkerovasteina, ovat käyneet vilkasta viestinvaihtoa koskien Tallinnan inkerinsuomalaista seurakuntaa ja sen tulevaisuutta.
”Kirjeenvaihto oli erittäin antoisaa luettavaa ja hienoa lähdemateriaalia. Hieman päiväkirjamaista pohdintaa ja samalla hyvin inhimillistä kanssakäymistä. On esimerkiksi sovittu pyykkivuoroista ja kyselty bensarahaa. Toisaalta ollaan oltu myös huolissaan Suomen pappien työllistymisestä ja ehdotettu, jos otettaisiin heidät töihin tänne Viroon.” Pirskanen kertoo innostuneena mielenkiintoisista löydöksistään.
Juhlaluennon pitäminen on suuri kunnia tutkijalle
Pirskanen kertoo tutkimuksensa herättäneen suurta mielenkiintoa Virossa ja Suomessa aiheesta kiinnostuneiden keskuudessa. Erityisen kiinnostuneita siitä ovat olleet seurakunnan jäsenet. Kun Tallinnan Pyhän Mikaelin kirkossa syyskuussa 2019 järjestettiin Tallinnan suomalaisen seurakunnan 30-vuotisjuhla, Pirskasta pyydettiin juhlaluennoitsijaksi.
”Oli suuri kunnia päästä solmimaan langanpäitä yhteen, kun ensin oli kuultu muiden onnittelupuheita ja kertomuksia historian varrelta. Oma arkistomapin makuinen tutkimukseni ikään kuin heräsi eloon muistelijoiden kautta,” Pirskanen kertoo tilaisuudesta silmät loistaen.
Tulevaisuudesta puhuttaessa Pirskanen mainitsee jatko-opinnot jollakin aikataululla. Väitöskirjan aihetta ei tosin ole vielä lyöty lukkoon tai muutakaan konkreettista asian eteen tehty, mutta innostus Viron inkerinsuomalaisiin on suuri. Pirskanen kokee, että hänellä voisi olla paljon annettavaa sillä saralla.