Teema 2012/2: Uskonnonopetus

”Uskonnonvapauslaki pyrkii tulkitsemaan yksilön ja uskonnollisen yhdyskunnan uskonnonvapautta ensi sijassa oikeuksien eikä rajoitusten näkökulmasta.” Näin kirjoittaa professori Juha Seppo uskonnonvapauslain taustoja selittävässä kirjassaan Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Kirja on jännittävää luettavaa erityisesti uskonnonopetukseen liittyvissä kohdissa. Uskonnonvapauskomitea asetettiin valmistelemaan lakia. Se ja lopulta perustuslakivaliokunta kävivät läpi lukuisia pyydettyjä ja pyytämättä tulleita lausuntoja. Näistä lukiessa käy ilmi, että kysymykseen uskonnonopetuksesta latautui voimakkaita tunteita ja ennakkoluuloja.

Uskonnonpedagogiikan ja opettajankoulutuksen uskontokasvatuksen parissa pitkään työskennellyt professori Antti Räsänen toivoo tulevaisuudessa ennen kaikkea työrauhaa uskonnonopetuksen sisällölliseen ja menetelmälliseen kehittämiseen sekä alan tutkimuksen vahvistamiseen.

Tarkastelen tässä artikkelissa pro gradu -tutkielmani aineiston analyysissa vahvasti esiin tullutta luokanopettajien uskonnollista identiteettiä ja sitä, miten tämä liittyy luokanopettajien ajatuksiin uskonnon opetuksesta. Tutkimukseni perusteella uskonnonopetus oli helpointa sellaisille luokanopettajille, joilla oli reflektoitu eli selkeä uskonnollinen identiteetti. Hankalinta uskonnon opettaminen oli puolestaan sellaisille luokanopettajille, joilla oli epäselvä uskonnollinen identiteetti. He näkivät opetukseen kohdistuvia ulkoisia ja sisäisiä paineita reflektion onnistuneesti läpikäyneitä enemmän, ja suhtautuivat paineisiin usein negatiivisemmin.

Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historia I-II: Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. 407 s. SKS 2010 & Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle. 530 s. SKS 2011.

Suomen Historiallisen Seuran hanke, Kasvatuksen ja koulutuksen historia I-II, on mainio tiedon lähde ja käsikirja kasvatuksen sekä koulutuksen menneisyyteen. Kirjat piirtävät kaaren keskiajalta alkaneen säädynmukaisen kasvatuksen ja opinkäynnin synnystä, kehityksestä sekä murenemisesta 1800–1900 -lukujen taitteeseen, mistä jatketaan aina modernin koulutuksellisen tasa-arvon kuvaamiseen 1960-luvun murrokseen saakka.

Uskonnon didaktiikan professori Arto Kallioniemi on huolissaan koulussa annettavan uskonnonopetuksen tulevaisuudesta Suomessa. Hänen mukaansa pahin skenaario on, ettei opetukseen olla valmiita tekemään riittävän suuria sisällöllisiä uudistuksia yhteiskunnan muuttuessa koululaitoksen ympärillä.

Miksi peruskoulussa opiskellaan omaa uskontoa? Senkö takia, että opitaan ulkoa Jaakobin poikien nimet? Senkö takia, että oppilas oppii keskustelemaan omasta katsomuksestaan? Senkö takia, että koulu tuntee kiitollisuutta kirkolle siitä, että se syntyi kirkon helmaan? Vai yksinkertaisesti siitä syystä, että uskontotunnilla opitaan ajattelemaan.

Koulussa opetetaan oppilaalle tämän omaa uskontoa. Opetussuunnitelman mukaan tavoitteena on, että oppilas saa aineksia identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamiseen. Samalla hän oppii arvostamaan muiden kulttuurien uskonnollista ja eettistä perinnettä. Mutta voiko vakaumusta opettaa − ja voiko myönteinen suhtautuminen erilaisiin vakaumuksiin olla opetuksen ennalta asetettu päämäärä? Eivätkö sekä oman katsomuksen muotoutuminen että toisten vakaumusten arviointi edellytä oppilaalta kriittistä välimatkaa, kykyä ottaa etäisyyttä tarkasteltavaan aiheeseen?

Uskonnonopetuksen luonne määrittyy tärkeältä osin siinä tavassa, jolla opettaja on ja keskustelee oppilaiden kanssa. Tällöin keskiöön nousevat opettajan tapa puhua, kysyä ja kuunnella. Helposti näiden osaamista pidetään itsestäänselvyytenä, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Dialogisen työskentelytavan ydin on puhua siten, että oppilas haluaa kuunnella ja kuunnella siten, että oppilas haluaa puhua.

Suomalainen uskonnonopetus on pääasiassa kohtuullisen hyvällä tolalla, mutta siinä voidaan silti nähdä kolme merkittävää ongelmaa: ”oman uskonnon” epämääräinen käsite, uskonnonopetuksen ja moraalikasvatuksen suhde sekä uskonnonopetuksen teemojen kytkeytyminen koulun muiden oppiaineiden sisältöihin, muun muassa luonnontieteiden opetukseen. Tämän perusteella onkin aihetta harkita oman uskonnon opetuksesta luopumista ja kaikille oppilaille yhteisen, uskontotietoa sisältävän katsomusaineen perustamista.

Islamin uskonnonopetuksen oppilasmäärät kasvavat pienryhmäisistä uskonnoista nopeimmin. Pääkaupunkiseudulla islam on oppilasmäärältään jo kolmanneksi suurin katsomusaine luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon jälkeen.