Uskonnonopetus ulkopiiriltä
Koulussa opetetaan oppilaalle tämän omaa uskontoa. Opetussuunnitelman mukaan tavoitteena on, että oppilas saa aineksia identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamiseen. Samalla hän oppii arvostamaan muiden kulttuurien uskonnollista ja eettistä perinnettä. Mutta voiko vakaumusta opettaa − ja voiko myönteinen suhtautuminen erilaisiin vakaumuksiin olla opetuksen ennalta asetettu päämäärä? Eivätkö sekä oman katsomuksen muotoutuminen että toisten vakaumusten arviointi edellytä oppilaalta kriittistä välimatkaa, kykyä ottaa etäisyyttä tarkasteltavaan aiheeseen?
Oma uskonto ja oma vakaumus
Uskonnonopetuksen lähtökohtana on enemmistön uskonnon opetus. Enemmistöuskontoon kuuluvat oppilaat osallistuvat oman uskontonsa opetukseen. Vähemmistöuskonnoista on laissa säädetty erikseen: periaatteellisena pyrkimyksenä on taata oman uskonnon opetus kaikille niille oppilaille, joiden kanssa samaan uskontokuntaan kuuluu vähintään kaksi muuta oppilasta.
Oma uskonto on juridinen käsite, jolla tarkoitetaan sitä uskontokuntaa, johon oppilas kuuluu. Uskonnonopetuksen kannalta on keskeistä, että oma uskonto ei tarkoita samaa kuin oma vakaumus. Oppilaan omat käsitykset uskonnollisista asioista − hänen vakaumuksensa − voivat poiketa merkittävästi hänen oman uskontonsa opetuksista. Nyky-Suomessa tämä lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Sellainen ajatus tuntuukin vieraalta, että kaikki kouluun tulevat oppilaat olisivat omaksuneet kotoaan, lähipiiristään tai seurakunnastaan selkeän luterilaisen tai minkään muunkaan uskonnon mukaisen vakaumuksen. Vaikka oppilaan oma uskonto juridisesti on esimerkiksi luterilaisuus, hänen tosiasiallinen vakaumuksensa voi koostua monenlaisista aineksista.
Vakaumuksen kunnioittaminen opetuksen lähtökohtana
Vakaumus on henkilökohtainen ja yksityinen asia, uskonto puolestaan julkinen. Vaikka uskonnonopetus järjestetään sen julkisen luonteen vuoksi uskontokuntalähtöisesti oman uskonnon opetuksena, sen perusta on oppilaiden vakaumuksen kunnioittaminen.
Uskonnonvapautta tutkinut ja nykyisen uskonnonvapauslain valmisteluun osallistunut Juha Seppo korostaa, että ”kaikessa opetuksessa kunnioitetaan oppilaita ja opiskelijoita vapaina ja totuuteen pyrkivinä ihmisinä” ja siksi uskonnonopetuksen luonne edellyttää ”painopisteen siirtämistä vielä aikaisempaa selvemmin yksilön vakaumusta kunnioittavaan suuntaan.” Laki painottaa, että uskonnonopetuksessa on kyse pikemminkin oppilaiden oikeuksien kuin uskonnollisten yhdyskuntien etujen turvaamisesta. Tämän tulee koskea kaikkea uskonnonopetusta.
Lähtökohtana ei siis voi olla valmiin identiteetin ja maailmankatsomuksen opettaminen. Opetus ei voi lähteä siitä, että ”me luterilaiset uskomme näin”. Vaikka oppilaat osallistuvat oman uskontonsa mukaiseen opetukseen, heidän ei voi olettaa etukäteen sitoutuvan kaikkeen siihen, mitä heidän uskontonsa opettaa. Pikemminkin opetuksen lähtökohdaksi sopii ajatus: ”luterilainen kirkko opettaa näin − mitä sinä siitä ajattelet?” Oma uskonto näkyy toisin sanoen opetuksen sisällössä, mutta oppilaan henkilökohtainen suhde siihen jää oppilaan omaksi asiaksi.
Kriittistä arviointia ja eläytyvää ymmärtämistä
Oman uskonnon tarkasteleminen ikään kuin ulkopiiriltä − ”mitä uskontoni on ja mitä itse siitä ajattelen” – asettaa oman uskonnon oppimisen samalle viivalle muiden uskontojen oppimisen kanssa. Vieraisiinkin uskontoihin perehtymisessä tarvitaan arvioivaa etäisyyttä. Kummassakin tapauksessa on kysymys samanlaisesta tarkentuvien ennakkokäsitysten ja jatkuvan uudelleenarvioinnin toisiaan täydentävästä vuorovaikutuksesta. Tässä suhteessa uskonnon oppimisen voi rinnastaa kulttuurintutkimukseen, esimerkiksi antropologiaan tai etnografiaan.
Kulttuurintutkimuksen tavoin uskonnon oppiminen perustuu paitsi kriittiseen arviointiin, myös eläytyvään ymmärtämiseen. Pelkkä oman tai vieraiden uskontojen analysointi ja selittäminen ulkopuolisen näkökulmasta eivät riitä. Ymmärtäminen edellyttää empatiaa, mielikuvitusta, rohkeutta ja avoimuutta. Jos sitä yritetään tehdä yhtä aikaa kriittisen arvioinnin kanssa, arviointi voi tukahduttaa eläytymisen edellytykset. Näin voi käydä antropologisessa ja etnografisessa kenttätutkimuksessa, ja niin voi käydä myös uskonnonopetuksessa.
Jos uskonnonopetuksen ei haluta olevan pelkkää uskontojen ulkokohtaista arviointia, on toimittava kulttuurintutkijan tavoin, eläytyvästi ja ymmärtäen. Tätä edellyttävät myös uskonnon kokemuksellinen ja toiminnallinen ulottuvuus, jotka ovat olennainen osa uskonnon luonnetta. Uskonnot ovat muutakin kuin vakaumuksia ja oppisisältöjä. Siksi niitä ei voi ymmärtää perehtymällä vain niiden oppiin tai historiaan. Uskonnon – oman tai vieraan – eläytyvä ymmärtäminen edellyttää kosketusta uskonnon toiminnalliseen ja kokemukselliseen puoleen.
Etäisyys sallii eläytymisen
Uskonnot ovat toimintaa ja kokemusta. Toisaalta koulun uskonnonopetus ei saa olla uskonnon harjoittamista. Sisältyykö uskonnonopetukseen siis sisäinen, rakenteellinen ristiriita, joka estää opittavan asian eläytyvän ymmärtämisen?
Pahimmillaan ylihuolekas uskonnonharjoituksen välttely voi johtaa siihen, että opetus lyö laimin uskonnon toiminnallisen ja kokemuksellisen puolen. Opettaja ei tohdi viedä luokkaansa jumalanpalvelukseen, jotteivät oppilaat altistuisi uskonnonharjoitukselle. Mutta entä jos biologian opetus sulkisi lähtökohtaisesti pois eläinten tarkkailun niiden luonnollisessa elinympäristössä? Tai jos taideaineet karttaisivat esteettistä kokemusta normatiivisuuden ja arvottamisen pelossa?
Eläytyvällä havainnoinnilla ja omakohtaisella sitoutumisella on ero. Siksi uskonnonkin eläytyvä havainnointi on mahdollista ilman, että tulee samalla henkilökohtaisesti osallistuneeksi uskonnonharjoitukseen saati sitoutuneeksi siihen. Eläytyminen tapahtuu ulkopiiriltä, vierailijana sisäpuolisten joukossa. Havainnoitava joukko voi olla omakin, jos näkökulma siihen on kriittinen ja mieli avoin oppimaan uutta.
Ulkopiiri tarjoaa uskonnonopetukselle turvallisen kotipesän, neutraalin ja kriittisen otteen, jolla voi tarkastella yhtä lailla kaikkia uskontoja, ja jonka avulla opiskelija voi rakentaa maailmankatsomuksellista suhdettaan niihin. Samalla ulkopiiri edellyttää kuitenkin myös sisäpiirin, eläytyvän ymmärtämisen kehän, jolla uskonnot näyttäytyvät toimintana ja kokemuksena. Sisäpiirille ei mennä sisäpiiriin kuulumisen vuoksi – siksi että ”meidän luterilaisten sisäpiiri uskoo näin” – vaan siksi, että eläytyvä ymmärtäminen kuuluu kriittisen arvioinnin lailla hyvään uskonnonopetukseen.
Kirjoittajat
Pekka Lund TT, FM, dos. työskentelee käytännöllisen teologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.
Petri Merenlahti TT, työskentelee tällä hetkellä Kirkon Ulkomaanavun palveluksessa.
Kirjallisuutta
Seppo, Juha: Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Edita, 2003.