Saksalaisessa ekumeniassa Raamatun ja tradition vastakkainasettelun aika on ohi

Katolis-evankelinen ekumenia lähtee liikkeelle Raamatun normatiivisuudesta

Kansainvälisissä evankelisten kirkkojen ja Roomalaiskatolisen kirkon välisissä dialogeissa on lähdetty liikkeelle siitä yhteisestä vakaumuksesta, että Raamattu on normatiivinen kirkon uskolle ja elämälle. Erottavia ovat olleet jo reformaation aikakaudelta tutut kysymykset tradition ja Raamatun suhteesta sekä auktoritatiivisen kirkollisen raamatuntulkinnan asemasta. Kirkkojen kannat eroavat jo näkemyksessä Raamatun kaanonin laajuudesta: reformaation kirkot pitävät kiinni heprealaisesta Vanhan testamentin kaanonista, kun taas katolinen traditio pitää kiinni laajemmasta, niin sanotut apokryfikirjat sisältävästä käännöksestä.

Vaikka ekumeeniset asetelmat ovat vajaan 500 vuoden aikana luonnollisesti muuttuneet, ovat kirkkojenväliset dialogit keskittyneet ensi sijassa juuri niitä erottaviin tekijöihin. Eräänlaisena käännekohtana voidaan kuitenkin pitää Vatikaanin toista kirkolliskokousta (1962−1965), jonka jälkeen katolinen kirkko on suhtautunut ekumeniaan aiempaa avoimemmin ja myönteisemmin. Reformaation oppituomioista on puolin ja toisin tahdottu päästä eteenpäin, ja yhteisiksi haasteiksi ovat muodostuneet Kristinuskon marginalisoituminen Euroopassa sekä moderni raamattukritiikki.

Eräs Raamatun ja tradition suhdetta koskevien kysymysten parissa työskennelleistä tahoista on vuonna 1946 perustettu Evankelisten ja katolisten teologien ekumeeninen työryhmä (Ökumenischer Arbeitskreis evangelischer und katholischer Theologen, ÖAK). Sen laaja keskustelu Raamatun ja tradition suhteesta on koottu kolmiosaiseksi Verbindliches Zeugnis (suom. ”sitova todistus”) -sarjaksi, johon on koottu yhteensä 34 evankelisen tai katolisen teologin kirjoittamaa tausta-artikkelia. Koska Saksan evankelisuus pitää sisällään luterilaisten kirkkojen lisäksi myös reformoituja ja unioituja kirkkoja, löytyy ÖAK:sta näiden kaikkien edustajia. Tässä katsauksessa keskitytään ÖAK:n käsitykseen Jumalan sanasta ja sen suhteesta Raamattuun sekä traditioon.

Jumala ilmoittaa itsensä evankeliumissa, jota ei voi vangita kirjaimiin       

Aikamme teologikunta on kaikkea muuta kuin yksimielinen siitä, miten jumalallinen ilmoitus tulee osaksi inhimillistä todellisuutta ja ilmenee siinä. Karkeasti ottaen käsitykset voidaan jakaa kolmeen: 1) Ilmoitus annetaan kertakaikkisesti. Se ei jää läsnä olevaksi maailmaan, vaan siitä tulee menneisyyteen kuuluva kiintopiste. Sanoma ilmoituksesta kulkee kirkossa sukupolvelta sukupolvelle kuin mikä tahansa historiallinen muistitieto. 2) Ilmoitus annetaan kertakaikkisesti ja se jää läsnä olevaksi maailmaan. Elämällä sen osallisuudessa kirkko säilyy halki aikojen. 3) Ilmoitus on toistuva tapahtuma, joka toteutuu aina tiettyjen edellytysten vallitessa. Niinä hetkinä ilmoitus tulee maailmaan joko a) kokonaisuutena, b) kokonaisuutena, jonka kirkko kuitenkin sisäistää vaiheittain c) tai osa osalta.

Inhimillis-historiallisesta näkökulmasta katsottuna ÖAK edustaa vaihtoehtoa 1, mutta samalla se painottaa, että Pyhä Henki murtaa historian lainalaisuudet ja tekee menneisyydessä tapahtuneen ilmoituksen eläväksi ja nykyhetkessä vaikuttavaksi. ÖAK:n käsitys on näin ollen erikoinen mallien 1 ja 3b yhdistelmä.

ÖAK:lle ilmoitus eli Jumalan sana ei ensisijaisesti ole Jumalaa koskevaa informaatiota, vaan kolmiyhteisen Jumalan dynaamista itsensä tiettäväksi tekemistä. Sanoma Kristuksen sovitustyöstä – oli se sitten kirjallinen tai suullinen – ei siis varsinaisesti ole ilmoitusta, vaan vasta toisen tason todistus siitä. Jumalan sana ei ole inhimillisten sanojen kaltaista, eikä ihmiskieli siksi voi ”vangita” sitä. Siitä voi vain todistaa tai siihen viitata. Varsinaisesti ilmoitus on persoona: Jeesus Kristus. Hän on Jumalan inkarnoitunut eli lihaksi tullut Sana, jonka astuttua taivaisiin Jumalan sanaa ei enää reaalisesti ole maailmassa. Inkarnaatiolla ei siis ole reaalista jatkumoa kirkon sakramenteissa tai Raamatun sanassa.

Miten Jumalan ilmoitus sitten tulee ihmiselle? ÖAK:n vastaus kuuluu: evankeliumissa. Tuo evankeliumi on pelastava, jumalallinen todellisuus, joka vaikuttaa Hengen kautta uskovien sydämessä. Se on persoona, Kristus. Evankeliumin tiedollista ja opillista sisältöä ei oikeastaan voi määritellä muutoin kuin kohtaamisena hänen kanssaan. Erottaessaan näin evankeliumin sen julistetusta ja kirjallisesta muodosta ÖAK luisuu kohti subjektivistis-kokemuksellista hengellisyyttä. Käytännössä kirkollisesta perinteestä tulee kristillisen uskon jatkuvuuden tae.

Traditio on kirkon todistusta evankeliumista

Edellä sanotusta seuraa, ettei Ekumeeninen työryhmä miellä traditiota jonkin tietyn, jatkuvasti ja konkreettisesti kirkon hallussa olevan sisällön välittämisenä sukupolvelta sukupolvelle. Traditiossa on ennen kaikkea kyse tämänpuoleisuuden ja tuonpuoleisuuden välillä tapahtuvasta prosessista, jossa kerran lihaksi tullut Jumalan Sana tulee yhä uudelleen maailmassa vaikuttavaksi Pyhän Hengen kautta. Kirkon traditio on ikään kuin se jälki, jonka Jumalan sana jättää jälkeensä.

Tätä ”yhtä, pyhää Traditiota” ei voi tavoittaa sellaisenaan, vaan ainoastaan sen yksittäisten ilmenemismuotojen, niin sanottujen traditiotodistusten kautta. Muun muassa vanhan kirkon uskontunnustukset, kirkkoisien kirjoitukset, kirkon opinkappaleet, rukoukset, kertomukset ihmeistä ja pyhimysten elämästä, liturgiset kaavat, kaikenlaiset kirkolliset järjestykset sekä – mikä on teemamme kannalta ratkaisevinta – Raamattu ovat traditiotodistuksia. Todistukset eivät automaattisesti tuo jumalallista todellisuutta läsnä olevaksi, vaan vaativat Hengen elävöittämistä ja uskossa vastaanottamista. Todistusten muodot vaihtelevat ja kehittyvät aikojen saatossa, mutta todellisuus, johon ne viittaavat, pysyy samana. Artikkelikokoelman nimi ”Sitova todistus” saa merkityksensä juuri traditiotodistuksista käsin.

Kirkon uskontaju tunnistaa jumalallisen, tuonpuoleisen todellisuuden aidoissa traditiotodistuksissa, muttei voi pitää sitä hallussaan tai määritellä sitä opillisilla lauseilla. Se ei edes ole tarpeen, sillä tuo todellisuus on Pyhän Hengen kautta jo läsnä uskovien sydämessä. Uskovat tarvitsevat kyllä opetusta, mutta heitä voidaan ainoastaan muistuttaa siitä, mille heidän uskonsa jo perustuu: Kristuksen evankeliumista. He joko hylkäävät tai vastaanottavat julistuksen riippuen siitä, vastaako se evankeliumia vai ei.

On aiheellista kysyä, miten traditiotodistuksia ylipäätään voidaan arvioida, jos ei ole olemassa objektiivista kiintopistettä, josta käsin niitä voidaan tarkastella. Käytännössä ÖAK ei lähdekään arvioimaan traditiotodistuksia evankeliumista käsin, vaan menettelee käänteisesti: se valikoi oikeat todistukset omista ennakko-oletuksistaan käsin ja johtaa sitten niistä käsityksen evankeliumin sisällöstä.

Raamattu todistaa Jumalan Sanasta, muttei ole sitä

ÖAK ottaa lähtökohdakseen oman aikansa saksalaisen raamatuntutkimuksen, jonka mukaan Raamatun kaanon on epämääräinen, historiallisesti suhteellinen ja muutoksille avoin. Jos Raamattu on tällainen, ei kirkolla tietenkään voi olla hallussaan tarkasti ja konkreettisesti rajattua suuretta, jota se voisi pitää yksiselitteisesti Jumalan sanana. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan työryhmälle ongelma: se pitää kaanonin keskusta eli todistusta Kristuksesta niin valaisevana ja todistusvoimaisena, ettei Vanhan ja Uuden testamentin yksittäisten kirjojen luetteleminen ole teologisesti välttämätöntä.

Itse asiassa ’Raamattu ja traditio’ on ÖAK:lle täysin merkityksetön erottelu, sillä Raamattu on erot-tamaton osa traditiota − kirjallinen traditiotodistuksen muoto. ÖAK suo Raamatulle kunniasijan muiden todistusten joukossa, muttei pysty perustelemaan kantaansa muuten kuin sillä kiistämättömällä arvovallalla, joka Raamatulla on ollut kristillisen kirkon historiassa.

Näin ollen Raamattu ei ole ÖAK:lle myöskään se mittapuu, jonka avulla arvioidaan mikä on totuutta ja mikä harhaa, vaan se joutuu itse tuon erottelun kohteeksi. Muiden traditiotodistusten lailla Raamattu on alisteinen evankeliumille, joka on uskon, raamatuntulkinnan ja teologisen tiedon päänormi. Vain evankeliumin kautta Raamattu on sitova ja normatiivinen, ja vain sen kautta sen sana näyttäytyy Jumalan sanana.

Erilaiset tunnustukset eivät erota, koska ne viittaavat samaan totuuteen

Kokonaisuudessaan ÖAK:n käsitys Raamatun ja tradition suhteesta on yhdistelmä luterilaisesta, reformoidusta ja roomalaiskatolisesta perinteestä nousevia ajattelumalleja sekä teologisia käsitteitä. Yhtäältä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen, ja toisaalta reformoidun sanakäsityksen vaikutus asiakirjaan on erittäin suuri.  Luterilaiset tunnustusdokumentit esitetään kautta linjan yleisevankelisessa valossa, joka sekoittaa niihin reformoituja vaikutteita. Evankelisen puolen opillinen epämääräisyys antaa tietysti työryhmälle paljon teologista liikkumavaraa.

Työryhmän käsitys traditiosta todistuksena ohjaa myös sen näkemystä kirkollisen ykseyden edellytyksistä. Ykseys samanlaisuuden tai opillisen yksimielisyyden merkityksessä ei edes ole tavoiteltavaa, sillä totuus ei ilmene traditiossa vain yhdellä, vaan lukemattomilla eri tavoilla. Eri tunnustuskuntien todistukset täydentävät toisiaan, jolloin totuuden eri aspektit pääsevät kuuluviin. Näin ne ovat moneudestaan huolimatta todistuksia yhdestä ja samasta totuudesta.

 

Kirjoittaja Ida Jungner on TM, jonka systemaattisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Saksan evankelisten ja katolisten teologien ekumeenisen työryhmän käsitys Raamatusta kirkon traditiossa” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa joulukuussa 2011.

Kirjallisuus

W. Pannenberg und Th. Schneider (toim.): Verbindliches Zeugnis I. Kanon – Schrift – Tradition. Dialog der Kirchen; Bd. 8. Freiburg im Breisgau, 1992.

Verbindliches Zeugnis II. Schriftauslegung – Lehramt – Rezeption. Dialog der Kirchen; Bd. 9. 1995.

Verbindliches Zeugnis III. Schriftverständnis und Schriftgebrauch. Dialog der Kirchen; Bd. 10. 1998.

Lisämateriaalia

Leuenberger Konkordie (saks. ja engl.)

Dei Verbum. Dogmaattinen konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta.