Virren kuva kuolevasta on karu ja miehinen

Nykyisen virsikirjan viimeisen osaston otsikko on Kuolema ja iankaikkisuus. Sen teksteistä hahmottuu kuva ihmisestä, jonka elämäntilannetta hallitsee oma lähestyvä kuolema. Tutkin pro gradu -työssäni, millä tavoin virren kuvaama kristitty kohtaa oman kuolemansa. Tarkastelen ainoastaan tekstiä, jota luen runona. Analysoin virsistä kuolemisen kokemusta menetelmällä, jossa työvälineenä käytetään tutkijan omaa kokemista.

Virsi kuvaa kuolevan kristityn yksinäiseksi rukoilijaksi, joka elää turhaksi käyneessä maailmassa taivastoivon kannattelemana. Hän on etääntynyt itsestään ja muista ihmisistä. Hänellä ei ole muuta yhteyttä kuin yhteys Jumalaan. Jumalan edessä hän häpeää syntisyyttään ja kurjuuttaan. Kuoleman kautta hän pääsee Jumalan luo, mutta hänen ruumiinsa tuhoutuu. Ruumiillisuudesta tulee peruste, jonka mukaan kuolevan koko todellisuus jakautuu kahtia hyvään ja pahaan.

Miten toinen voi tietää, miltä kuolevasta tuntuu?

Tutkielmani tavoitteena on ymmärtää kuolevan ihmisen sisäistä maailmaa sellaisena, millaiseksi se on kuvattu virren tekstissä. Tutkimuksessa sovelletaan menetelmää, jossa tutkija antautuu tekstille, viipyy sen parissa ja altistaa itsensä sen herättämille kokemuksille. Hän kokee itsessään uudelleen tutkittavan kokemukset, erittelee ne ja erottaa ne omistaan. Hänen tulee ottaa vakavasti tutkittavan toiseus. Ymmärtäminen on välttämättä rajallista ja tutkija kuvaa toisen kokemuksen sellaisena ja vain sellaisena kuin se hänelle ilmenee.

Kokemusta tutkiva menetelmä avaa tien kieltä syvemmälle ja tuottaa yllätyksiä, jotka pysäyttävät tutkijan. Niiden kautta hän ymmärtää ja oppii ilmiöstä jotain olennaisesti uutta. Kuolevan tutkimisen keskeiset yllätykset ovat ne, että virsi ilmentää häpeää ja että virren kuvaama kuoleva on mies. Häpeästä ei virressä puhuta sanoin, vaan se ilmenee tutkijan kokemana. Virren kuolevan sukupuoli ilmenee naispuoliselle tutkijalle ylittämättömän rajan ja erilaisuuden kokemuksena.  Virsien tekijätiedoista käy selville, että lähes koko aineisto on miesten kirjoittama ja muokkaama. Löydös saa tukea tutkimuskirjallisuudesta, jonka perusteella tiedetään miesten ja naisten asennoituvat kuolemaan eri tavoin. Virren kieli ei ole sukupuoletonta, vaan virsi kuvaa ensisijaisesti miehen kokemusta.

Kuolevan elämää leimaa myyttinen häpeä

Virsistä tulvii tutkijaa vastaan kuolevien kärsimys. Tekstistä välittyy merkillinen vastakohtien rinnakkaiselo ja ristiriita, joiden ohella aineisto ilmentää outoa, erikoislaatuista häpeää. Häpeästä tulee ymmärrettävää, kun tutkija kokee tutkittaviensa piiloutuvan ja verhoutuvan. He sekä ilmaisevat itseään että peittelevät itseään. Häpeä tulkkiutuu syntiinlankeemuskertomuksen kuvaaman, Jumalan asettamaa kuolemanrangaistusta pelkäävän ihmisen häpeäksi.

Virren kuvaama kuoleva on siinä myyttisessä tilanteessa, missä paratiisin Adam ja Eeva olivat maistettuaan kiellettyä hedelmää. Jumalan huuto ”Missä sinä olet?” etsii nyt kuolevaa. Hän pelkää ja pyrkii piiloutumaan Jumalalta, lähimmäiseltä ja itseltään. Virressä hän kätkeytyy hengelliseen kieleen. Toisin kuin Adam ja Eeva hän myöntää syntisyytensä puolustelematta, sillä hänellä on Kristus kilpenään.

Muukalaisena vieraalla maalla

Kristitty kuoleva on mahdottomuuden edessä: hän tahtoo taivaaseen, mutta ei tahdo kuolla.

Hän ratkaisee tilanteen niin, että kieltää ja jakaa. Kuoleva kokee hajoavansa ja laajentaa kokemuksensa koskemaan koko todellisuutta, joka jakautuu kahtia pahaan ja hyvään. Pahan ja hyvän raja on kuolema. Hyvä siirtyy kuolemanjälkeiseen elämään, sillä kaikelta ajallisuuteen kuuluvalta kuoleva kieltää arvon. Se, mistä hänen on luovuttava, on pahaa. Seurauksena on, että kuoleva etääntyy ruumiistaan, itsestään ja toisista ihmisistä ja yksinäistyy. Hänestä tulee itselleenkin outo ja hän kokee elävänsä muukalaisena vieraalla maalla.

Eläminen turhaksi tulleessa maailmassa on kärsimystä, jossa kuolevaa kannattelee tulevan autuuden toivo. Hän kuvittaa taivaan sillä hyvällä, mikä nyt puuttuu. Vaikeat ja kielletyt tunteet hän kätkee taivastoiveisiin. Ylösnousemusruumiissaan kristitty on puhdas ja viaton, kaunis ja Herran kaltainen. Nyt hän on likainen, ruma ja hävettävä. Taivaassa hän, nyt yksinäinen ja erillinen, pääsee valittujen pyhien seuraan apostolien ja patriarkkojen pariin. Silloin hän elää kunniassa, nyt vielä häpeässä. Häpeä poistuu, kun hän saa nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin. Tästä toivosta kumpuavat kärsimyksen rinnalla elävät kiitollisuus, ilo ja riemu.

Kuolema merkitsee voittoa

Virsi antaa kuolemasta epäyhtenäisen kuvan. Yhtäältä kuolema koetaan ihmisen ulkopuolelta tulevana petomaisena voimana, joka rusikoi ja kiduttaa kuolevaa. Toisaalta kuolema on toivottu ja odotettu pääsy lepoon, uneen tai Jumalan luo. Keskeisin kuoleman merkitys on voitto. Paha ja pelottava kuolema muuttuu voitoksi kuolevan Kristus-yhteyden ansiosta. Kristus on hänen ainoa turvansa, ja kuoleman hetkellä Kristus merkitsee ensisijaisesti kuoleman voittajaa. Kuolemanjälkeisen elämän kuvauksissa jumalasuhteessa korostuu Jumalan hallintavallan ylistys.

Kuolevaisuus ei ole aineiston perusteella ole ihmisen olemukseen kuuluva luonnollinen ominaisuus, vaan kuolevan on vaikea sietää heikkoutta, sairautta ja vajavaisuutta. Vajavuus, synti ja kuolema kuuluvat yhteen ja turmelevat elämän murheen maaksi. Kuolevan kokemusta itsestään hallitsee syntisyys ja kurjuus, sillä kuolema käsitetään yksiselitteisesti synnin seuraukseksi. Kuolemisesta tulee kilpailu tai kamppailu, jota luonnehditaan voiton ja tappion, häpeän ja kunnian asteikolla.

Aineiston virsissä taisteleva ja kuolemaan suostuva asenne elävät rinnakkain. On myös sellaisia virsiä, joissa ihminen on valmis kuolemaan ja odottaa sitä luottavaisesti ja rauhassa.   

Kuoleva on ristinkantaja

Virren kuva kuolemisesta on karu, mutta se saa varsin pitkälle tukea tutkimuskirjallisuudesta. Tutkimus, joka keskittyy ihmisen psyykkiseen ulottuvuuteen, ei kuitenkaan kata virren kristityn koko todellisuutta. Virressä kuvattu kuoleva on kirkon uskova jäsen. Uskon sisältö on kirkon tunnustuksen mukainen ja kristillinen usko läpäisee kaiken, mitä hän kokee. Kuoleva luottaa Jumalan lupauksiin ja tietää olevansa iankaikkisuusolento. Hän ei epäile elämän jatkumista kuoleman jälkeen, sillä kristitty on oleellisesti muuta kuin tuhoutuva ruumiinsa.

Kuolevaa kristittyä tulee ymmärtää hänen omasta todellisuudestaan käsin. Hän elää samanaikaisesti kahdessa todellisuudessa, tämänpuoleisessa ja tuonpuoleisessa. Kun hän kuolemansa läheisyydessä jakaa todellisuuden kahtia ja kieltää ajalliselta arvon, hän psykologisesta näkökulmasta katsoen vääristää todellisuutta. Kieltäminen ja jakaminen ovat psyykkisiä puolustuskeinoja. Ihmisen hengellisen ulottuvuuden kautta ymmärrettynä hän noudattaa Jeesuksen kehotusta: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt. 16:24). Itsensä kieltäminen on inhimillisesti ajatellen itsensä pettämistä. Kristillisen uskon näkökulmasta se on ristin häpeän kantamista. Virsien ristinkantajat seuraavat Jeesusta ja esikuvansa tavoin jättävät kuollessaan henkensä Isän käsiin.

Virren tulee hoitaa sielua

Virsi on veisattua sanaa. Virsikirjan mukaan veisuun tulee olla ”yhtä aikaa julistusta, opetusta, sielunhoitoa, rukousta ja yhteyden kokemista”. Kirjan viimeinen osasto saattaa olla tässä suhteessa ongelmallinen. Koko virsikirjan antama kuva kuolemasta on monipuolisempi kuin se, mikä viimeisestä osastosta välittyy.  

Osaston Kuolema ja iankaikkisuus virsien lukija kohtaa yksinäisen rukoilijan, joka puhuu Jumalalle.  Hän kääntyy muutaman kerran lukijaan päin ja puhuttelee tätä, jolloin puhe on varsin suorasukaista parannuskehotusta. Hän ei tarjoa lukijalle rohkaisua ja turvaa kuoleman edessä, vaan tarvitsee sitä itse. Jos lukija ei samaistu rukoilijaan, hän jää yksin. Lukijaa lohdutetaan virressä ylösnousemuksen toivolla ja hänet otetaan mukaan tulevan elämän pyhien yhteyteen, josta puhutaan me-muodossa. Mutta lukijalle, joka pysähtyy kuoleman kysymyksissään viimeisen osaston virsien äärelle, ei vakuuteta Kristuksen läsnäoloa hänen elämässään ja kysymyksissään tässä ja nyt.

Sielunhoidossa kahtia jakavan ajattelun ja taistelevan asenteen tiedetään vaikeuttavan kuolinprosessia. Epäyhtenäistä käsitystä kuolemasta pidetään ongelmallisena. Toisaalta virren moninainen kuva kuolemasta voi vastata erilaisten ihmisen kokemuksia. Virsistä välittyvä tunteiden kirjo on vivahteikas ja tunneasteikko laaja, joten on mahdollista, että teksti tulkitsee monen lukijan tunteita, antaa samaistumiskohteen ja auttaa häntä. Jos vaikeat tai torjutut tunteet aktivoituvat tai tarttuvat, virsi voi herättää hätää, johon se ei pysty vastaamaan, vaan tarve henkilökohtaiseen sielunhoitoon kasvaa.

Kirjoittaja Leena Sinikka Koho on YTM ja TK, jonka käytännöllisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Levolle lasken ruumiini. Fenomenologis-hermeneuttinen tutkielma vuoden 1986 virsikirjan osaston Kuolema ja iankaikkisuus virsistä hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2011.

Kirjallisuutta

Laine, Timo: Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma. – Ikkunoita tutkimusmetodeihin. 2. Toim. Juhani Aaltola & Raine Valli. Jyväskylä, 2010. 28–45.

Laitinen, Jorma: Syntiinlankeemus, häpeä ja syyllisyys. Helsinki, 2002.

Nissilä, Kalervo: Kuolevan kuolemattomuus. Helsinki, 1993.

Perttula, Juha: Kokemus ja kokemuksen tutkimus. – Kokemuksen tutkimus. Toim. Juha Perttula & Timo Latomaa. Rovaniemi, 2008. 115–162.

Lisätietoa aiheesta
Virsitutkimushanke: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp2?open&cid=Content3C6AFB