Muinaisskandinaavisen Lokin hahmon tutkimus 1900-luvulla

Pro gradu-tutkielmani käsittelee muinaisskandinaavisessa mytologiassa esiintyvää Loki-hahmoa tutkimushistoriallisesta näkökulmasta. Loki on syntynyt suhteesta jättiläismiehen ja jumalanaisen välillä, joten hänet lasketaan jättiläisiin kuuluvaksi. Kuitenkin hänet luetellaan yhdessä jumalten kanssa ja myyteissä Loki kuvataan jumalten rinnalla. Lokilla on saanut jättiläisnaisen kanssa kolme hirviötä, jotka ovat Midgårin käärme, manalan valtiatar Hel sekä Fenris-susi. Hänellä on myös kaksi poikaa vaimonsa Sigynin kanssa. Tutkimuksessa Loki on usein määritelty veijarihahmoksi eli tricksteriksi. Hän saattaa jumalat usein pulaan, mutta pyrkii korjaamaan virheensä jopa kunniansa kustannuksella.

Tutkin pro gradussani miten tutkijat Axel Olrik, Hilding Celander, Jan de Vries, Georges Dumézil sekä Anna Birgitta Rooth ovat tutkimuksissaan lähestyneet Lokia. Selvitin, millainen tausta kirjoittajilla on ja miten heidän teoriansa ovat vaikuttaneet uudempaan tutkimukseen. Näitä tutkijoita yhdistää fenomenologinen lähestymistapa. Fenomenologit eivät pyri selittämään uskonnollista ilmiötä, vaan pikemminkin pyrkivät ymmärtämään, mitä tietty käsite merkitsee kussakin uskonnollisessa perinteessä.

Lokista kertovat keskiaikaiset lähteet ja kansanperinne

Varhaisin lähde Lokista on maininta skaldirunossa 800-luvulta. Skaldit olivat hoveissa asuvia ammattirunoilijoita. Keskiajalta ovat myös Eddat eli runo-Edda ja Snorrin Edda. Runo-Edda on kokoelma mytologisia ja sankareista kertovia runoja, ja kokoelma on ajoitettu 1200-luvulle. Snorrin Eddan kirjoittaja on Snorri Sturluson, niin ikään 1200-luvulla elänyt islantilainen ylimys. Snorrin Edda alkaa tarinalla Gylfistä, joka haluaa tietää muinaisista jumalista. Toisessa osassa kerrotaan, miten skaldit hyödynsivät mytologiaa runoissaan. Kummatkin Eddat on kirjoitettu Islannissa, mutta ne kertovat niin kelteiltä kuin germaaneiltakin vaikutteita saaneesta skandinaavisesta mytologiasta.

1800-luvulla muistiinmerkitty kansanperinne mainitsee joissain tapauksissa olennon, jonka nimi muistuttaa Lokin nimeä. Nämä sanonnat tai loitsut liittyvät tilanteisiin, jossa on uhrattu kotilieden äärellä esimerkiksi maitohammas. Lisäksi sanonnat liittyvät luonnonilmiöihin kuten ilman väreilyyn kuumana kesäpäivänä tai epätoivottuihin kasveihin kuten rikkaruohoihin.

Osa tutkijoista suosittaa ainoastaan keskiaikaisten lähteiden käyttöä Lokia tutkittaessa, sillä he kokevat pääsevänsä näin lähemmäs varhaisinta Lokin hahmoa. Sen sijaan kansanperinteen merkitystä korostavien mukaan kansanperinne tarjoaa lisätietoa Lokin hahmosta, sillä keskiaikaiset lähteet ovat määrällisesti niukat. Keskiaikaisen Islannin ja 1800-luvun Skandinavian välillä on suuri ajallinen ja maantieteellinen ero, joten on kyseenalaista, onko kansanperinteen tarjoama ymmärrys jollain tavalla alkuperäisempää kuin keskiaikaisten lähteiden käsitys Lokista. Lähteiden arvottaminen nostaa esiin kysymyksen siitä, kenen Lokista puhutaan. Säilynyt keskiaikainen kirjallinen lähdeaineisto on ylemmän kristillisen luokan kirjoittamaa, mutta toiset tutkijat pyrkivät löytämään pakanallisen ja kansanomaisen Lokin kirjallisen aineiston takaa kansanperinteen kautta.

1900-luvulla Lokia lähestyttiin folkloristisesti, kielitieteellisesti sekä osana indoeurooppalaista yhteiskuntamuotoa

Axel Olrik (1864–1917) oli tanskalainen folkloristi, joka tarkasteli Lokin hahmoa maantieteellis-historiallisella metodilla jaotellen myytit Lokista joko Odin-Loki- tai Tor-Loki-ryhmään. Hän teki jaottelun sen perusteella, esiintyikö Loki myytissä Odinin vai Torin kanssa. Sen jälkeen hän sijoitti tämän myytin maantieteellisesti joko itäiseksi tai läntiseksi. Jaottelunsa perusteella Olrik tuli siihen lopputulokseen, että Lokin vanhin muoto on ollut Prometheus-tyyppiin kuuluva hahmo. Prometheus varasti luomilleen ihmisille tulen jumalten asuinsijoilta ja lopulta hänet sidottiin kallioon rangaistukseksi. Samoin Loki varasti jumalilta ja hänet sidottiin rangaistukseksi odottamaan maailmanloppua. Myöhemmin Loki on ollut Skandinaviassa Torin seuralainen, mutta sen jälkeen hänet yhdistettiin Odiniin muualta tulleiden vaikutteiden myötä.

Hilding Celander (1876–1965) oli ruotsalainen kansanperinteen tutkija. Hän lähestyi Lokin hahmoa tutkimalla tämän nimestä johdettavia sanoja, kuten sulkemista tarkoittavaa sanaa locka. Celanderin loppupäätelmän mukaan Loki on maahinen. Näkemystään Lokista maahisena Celander perustelee sillä, että kansanperinteessä Loki yhdistetään maahisperinteen ilmiöihin. Max Müllerin vaikutus on havaittavissa Celanderin ajattelun taustalla. Müllerin mukaan luonnonilmiöistä on muodostettu ihmismäisiä olentoja tai ne on selitetty näiden ihmismäisten olentojen teoiksi. Myöhemmin luonnonilmiöille on annettu jumalan asema. Celanderin mukaan maanviljelijät ovat havainnoineet pelloillaan tapahtuvia luonnonilmiöitä, ja arvelleet näiden olevan maahisten tekosia. Maahinen on saanut nimen Loki, josta on myöhemmin muodostunut ihmismäinen hahmo jumalten rinnalle.

Jan de Vries (1890–1964) toimi germaanisen filologian ja mytologian professorina. Pitäytyen ainoastaan keskiaikaisissa lähteissä de Vries muodosti myyttien perusteella teorian Lokista kulttuuriheeroksena ja tricksterinä. Hän havaitsi, että Loki esiintyy myyteissä samalla tavoin kuin tricksterit. de Vries otti keskiaikaisen kontekstin huomioon yksityiskohtaisemmin kuin Olrik tai Celander. Hän oli jyrkästi sitä mieltä, että kansanperinnettä ei tulisi käyttää varhaiskeskiaikaisen mytologian tutkimuksessa, sillä se ei voi kuvata alkuperäisempää mytologiaa kuin keskiaikaiset lähteet.

Georges Dumézil (1898–1986) oli indoeurooppalaisen tutkimuksen professori. Dumézilin näkemyksen pohjana on hänen teoriansa kolmiosaisesta indoeurooppalaisesta yhteisöstä, jonka mukaisesti indoeurooppalaiselle yhteisölle olisi tunnusomaista jaottelu maanviljelijä-, soturi- ja pappisluokkiin. Jaottelu on havaittavissa myös indoeurooppalaisessa mytologiassa. Dumézil vertaa Lokia kaukasuslaiseen Syrdoniin löytäen näiden jumaluuksien väliltä useita yhtäläisyyksiä. Dumézilin käyttämä skandinaavinen lähdeaineisto perustuu Snorrin Eddaan, jota Dumézil vertaa kaukasuslaiseen kansanperinteeseen. Yksikään toinen käsittelemistäni tutkijoista ei ole verrannut Lokia kaukasuslaiseen aineistoon, joten Dumézilin työn arvoa on vaikea arvioida nimenomaisesti Lokin tutkimuksen kannalta. Proosamuotoinen Snorrin Edda on helpommin ymmärrettävä ja käsiteltävä kuin runolähteet, joskin siihen tulisi kohdistaa enemmän lähdekritiikkiä kuin mitä Dumézil on tehnyt.

Anna Birgitta Rooth (1919–2000) sai akateemisen koulutuksensa Lundin yliopistossa. Rooth pyrki löytämään alkuperäisen Lokin poistamalla myyteistä muualta tulleet vaikutteet. Hänen mukaansa Loki oli hämähäkin hahmoinen trickster, josta on jäänyt merkkejä kansanperinteeseen. Rooth nosti tutkimuksellaan Lokista esille piirteitä, jotka olivat näkyvissä jo Celanderin työssä. Roothin tutkimus on hyvin systemaattinen ja hän on käsitellyt etenkin myyttien taustat hyvin tarkasti osoittaen niiden yhtäläisyyksiä niin kelttiläiseen kuin antiikin traditioon. Lähdekriittisellä lähestymistavallaan Rooth pyrkii osoittamaan, mitkä myyttien piirteet ovat ulkomaista vaikutusta ja mitkä jäänteitä alkuperäisestä Lokin hahmosta.

Varhaisemman tutkimuksen pohjalta syntyi kaksi tutkimussuuntausta

Tutkijat eivät muodosta teorioitaan tyhjiössä, vaan yleinen tieteellinen keskustelu muokkaa jokaisen tutkijan ajattelua. Uskontotieteellisen ja sosiologisen keskustelun lisäksi teorioihin Lokista on vaikuttanut psykologia psykoanalyyttisesta lähestymistavasta jungilaisuuteen. Dumézilin teoria soveltuu huonosti trickster-hahmojen tulkintaan, minkä vuoksi hänen työhönsä on viitattu vähemmänmyöhemmässä tutkimuksessa. Myöskään Olrikin maantieteellistä jaottelua ei esiinny enää uudemmassa tutkimuskirjallisuudessa.

Celanderista voidaan katsoa lähteneen kansanperinnettä hyödyntävä etymologinen tutkimussuuntaus, joka tukeutuu enemmän myöhäisiin kuin keskiaikaisiin lähteisiin. Tunnusomaista tälle suuntaukselle on pyrkimys perustella Lokin hahmo luonnonmagian ja antropomorfismin kautta hämähäkiksi kuten Rooth teki tutkimuksessaan. Uudemmassa tutkimuksessa tätä tutkimussuuntausta edustaa esimerkiksi Eldar Heide, joka tulkitsee Lokin vieläkin abstraktimmaksi hahmoksi.

Toinen tutkimussuuntaus ei pyri muodostamaan Lokista yhtä kaikenkattavaa teoriaa. Sen sijaan tarkastellaan Lokin esiintymistä yksittäisissä myyteissä erityisesti juuri trickster-teorian kautta. Teoria tuntuu selittävän Lokin hahmoa parhaiten, sillä tricksterin määritelmä on jo itsessään hyvin laaja ja eräänlainen kattokäsite ambivalenteille myyttisille hahmoille.

Tutkijat esittävät aineistolle laajuudeltaan erilaisia kysymyksiä. Kun lähdeaineiston käsittely ja sille esitetyt kysymykset eroavat toisistaan niin suuresti, on merkille pantavaa, että edes joistain Lokin piirteistä on päästy yhteisymmärrykseen. Jokainen tarkastelemani tutkijat on pyrkinyt vastaamaan kysymykseen Lokin alkuperäisimmästä roolista. Lokin hahmon trickstermäisyydestä ei ole myöskään syntynyt merkittäviä tieteellisiä kiistoja. Ainoa eroavaisuus löytyy siitä, millaisen arvon tutkijat antavat trickstermäisyydelle ja miten he ovat sen ymmärtäneet. Lokin hahmo ei ole missään historian vaiheessa ollut välttämättä staattinen, vaan se on voinut muokkaantua kulloisenkin myytin mukaiseksi. Tämä on ollut mahdollista, sillä Lokin taustalla ei ole ollut hahmoa määrittelevää kulttia.

Kirjoittaja TM Karolina Kouvolan uskontotieteen alaan kuuluva pro gradu-tutkielma Lokia etsimässä. Viisi teoriaa muinaisskandinaavisen Lokin hahmosta hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa maaliskuussa 2011.

Kirjallisuutta

Celander, Hilding: Lockes mytiska ursprung. Ur Språkvetenskapliga sällskapets i Uppsala förhandlingar: 1907- 1909, 1909. 18–140.

Drobin, Ulf: Myth and Epical Motifs in the Loki-Research. – Temenos: Studies in Comparative Religion 3.Suomen Uskontotieteellinen Seura. Helsinki, 1968. 19–39.

Dumézil, Georges: Loki. – Wissenschaftliche Buchgesellschaft. Darmstadt, 1948/1959.

Liberman, Anatoly: Snorri and Saxo on Utgardaloki, with notes on Loki Laufeyjarson’s character, career and name. – Saxo Grammaticus – Tra storiografia e letteratura. Carlo Santini (ed.). Becagna, 27–29 settembre 1990. Il Calamo. Rooma, 1992. 91–158.

Olrik, Axel: Myterne om Loke. – Maal og mine. Festskrift til H. F.Feilberg. 1907. 548-593.

Rooth, Anna Birgitta: Loki in Scandinavian Mythology. Skrifter utgivna av Kungl. Humanistiska vetenskapssamfundet i Lund; 61. C. W. K. Gleerup. Lund, 1961.

Vries, Jan de: The Problem of Loki.FF Communications. Suomalainen Tiedeakatemia. Helsinki, 1933.