Noidat toisina – väitöskirjahaastattelussa Karolina Kouvola

Karolina Kouvolan väitöskirja ”Cunning folk as other – Vernacular Beliefs about Magic Users in Premodern Swedish-speaking Ostrobothnian Rural Community” tarkastelee ruotsinkielisen Pohjanmaan tietäjiä toiseutettuina hahmoina. Kouvola käsittelee väitöskirjassaan niitä tekijöitä, jotka meille säilyneissä tarinoissa ovat tehneet tietäjistä ja noidista toiseuden edustajia, sekä sitä, kuinka heidät tarinoissa esitetään.

Tutkimusaukosta uuteen tietoon

Kouvola aloitti väitöskirjansa työstämisen vuonna 2011. Hänen oli alun perin tarkoitus tutkia soturihahmoja viikinkiajalta sekä tarkastella soturihahmojen esittämistä pohjoismaisessa ja viikinkiajan kirjallisuudessa. Kouvola kuitenkin kiinnostui Väinämöisen ja Odinin yhtäläisyyksistä ja tätä kautta sanamagiasta sekä tietäjyydestä ylipäänsä. Kouvola sai vuonna 2018 rahoituksen Svenska Kulturfondenilta mikä tarkoitti sitä, että hän pystyi keskittymään väitöskirjaansa kokopäiväisesti. Kouvola oli omien sanojensa mukaisesti onnistunut löytämään tutkimusaukon, jota täyttää.

Väitöskirja koostuu neljästä artikkelista, joista kahdessa ensimmäisessä Kouvola käyttää metodinaan lähilukua. Tarinoita tarkastellaan ensimmäisessä artikkelissa Mary Douglasin teorian lävitse, joka painottaa yhteisön onnen ja epäonnen summautumista sekä yhteisön ulkopuolella, sisällä että näiden välisessä tilassa.

Yhdessä artikkeleista käsitellään sanomalehtiartikkeleita Pohjanmaalta, jotka suhtautuvat maagiseen parantamiseen voimakkaasti tuomiten, mikä käy järkeen ajan henkeen peilaten: samaan aikaan oli käynnissä modernin lääketieteen esiinmarssi. Kouvola hyödynsi artikkelin käsittelyssä stigmateoriaa eli tutki sitä, miten parantajia on tämän tekstin kontekstissa stigmatisoitu ja toiseuettu. Toiseuttamisen teema ylipäänsä sitoo kaikki neljä artikkelia yhteen.

Viimeinen artikkeli käsittelee tapaustutkimuksena parantaja- ja noitanaista Lovisa Törndalia ja hänestä muodostunutta materiaalia 1800- ja 1900-lukujen välillä. Lovisa itse toimi tietolähteenä perinteenkerääjä Valter W. Forsblomille Pohjanmaalla, joka kritisoi kirkon negatiivista asennetta tietäjiin.

Tietäjä vai noita?

Pohjalaisessa aineistossa on toisinaan vaikea rajata noidan ja tietäjän välillä. Kouvola jäsentää omaa jaotteluaan niin, että noitaan on useammin liitetty negatiivinen sivumerkitys, eli noita on siis hahmo, joka vahingoittaa. Tietäjä puolestaan on useimmiten henkilö, joka voi parantaa. Noita on siis vahvemmin toiseutettu ja ulkopuolistettu yhteisössä.

Stereotyyppinen ajatus metsän keskellä olevasta mökin eukosta ei Kouvolan mukaan pidä paikkaansa: tietäjät olivat kyllä mahdollisesti maattomia, mutta pitivät kuitenkin majaansa yhteisön keskellä. He ovat olleet osa kyläyhteisöä, heidän sukulaisensa on tiedetty, ja tietäjät ovat kasvaneet yhteisössä sekä olleet sen jäseniä.

Asiat eivät ole mustavalkoisia tai joko tai, vaan ovat pienessäkin yhteisössä vaikuttaneet toisiinsa

Joitkin perinteenkerääjät ovat luonnehtineet, että taiat ja loitsut ovat periytyneet suvuissa. Tämä saattaa selittää sen, miksi osa päätyi noidaksi tai tietäjäksi. Loitsujen opettamiseen liittyi kuitenkin omia sääntöjään: ne piti aina opettaa itseä nuoremmalle. Kun Erla Lund kiersi Pohjanmaalla 1930-luvulla, eräs informantti kysyi heti kättelyssä hänen ikäänsä, jottei opettaisi loitsujaan vanhemmalleen. Tietäjällä oli myös ehdottomasti oltava kaikki hampaat tallella. Laura Stark on arvellut tämän johtuneen siitä, että hampaat ovat vahvin osa ihmiskehoa, eli hampaiden menettäminen kertoo huonosta voinnista ja voi vaikuttaa näin ollen myös henkilön magiaan. Uskomus hampaiden tallessa olemisesta on mahdollisesti lopulta periytynyt ennemminkin ohjeena kuin tietona, johon ei liittynyt enää mitään varsinaista uskomussisältöä.

Loitsuja ovat osanneet myös muut kuin noidiksi kutsutut, kuten esimerkiksi kirkkovahdit, eli toisin sanoen loitsujen tunteminen tai tietäminen ei ole ollut rajattua vain tietäjiin. Maallistakin parantamista saattoivat harrastaa hyvin vakaumukselliset kristityt. Loitsiminen ei siis sellaisenaan ollut mikään suora vastakulttuuri kristinuskolle. Osa tietäjistä teki parantamista niin sanotusti sivutyönään ja päätyönään toimivat esimerkiksi käsityöläisammateissa. Ammattitietäjät olivat hyvin harvinaisia Kouvolan käsittelemässä aineistossa, sillä vain osa on voinut jättää täysin päivätyönsä ja toimia tietäjänä täysiaikaisesti.

Toiseuttaminen voi myös olla hyvää toiseuttamista, kun henkilö nostetaan esiin kultakimpaleena

Tietäjiltä ei siis näiden aineistojen mukaan edellytetty mitään tiettyjä luonteen- tai persoonallisuuden piirteitä, vaan peritty loitsurepertuaari oli olennaisempi. Tietynlainen noitamaine saattoi toki houkuttaa asiakkaita luokse, esimerkiksi huhut sopimuksesta paholaisen kanssa olivat omiaan herättämään kiinnostusta. Kouvola kuitenkin korostaa, ettei tämä ollut läheskään yhtä olennaista kuin loitsutietous.

Juorujen ja tarinoiden voima

Ruotsinkielistä tietäjäperinnettä ei Kouvolan mukaan ole juurikaan tutkittu, kun taas suomalaista tietäjäperinnettä käsittelevää aineistoa löytyy runsaasti. Kouvolan yllätti se, miten rikas ruotsinkielisen Pohjanmaan tietäjä- ja noitahistoria tästä huolimatta on. Tutkijana hänestä on ollut mielenkiintoista peilata näitä erikielisiä tietäjälaitoksia toisiinsa.

Kouvola näkee puheiden, juorujen ja tarinoiden voiman: hän käsittelee työssään sitä, miten tiettyä ihmistä on yhteisössään arvioitu tämän statuksen perusteella. Ruotsinkielisen Pohjanmaan alueella oli nähtävissä voimakas herätyskristillisyyden vaikutus, mikä osaltaan väritti tarinoita tietäjistä ja noidista. Kouvolan mukaan suomenkielisiä tietäjiä on mystifioitu enemmän kuin ruotsinkielisiä, vaikka ruotsinkieliset tietäjät ovatkin yhtälailla käyttäneet suomenkielisiä loitsuja. Ruotsinkielisessä tarina-aineistossa, jossa herätyskristillisyys vaikutti kulttuurin muodostumiseen, esimerkiksi parannusloitsuissa siunataan usein isän, pojan ja pyhän hengen nimeen. Monet myös näkivät itsensä kristittyinä, vaikka olisivatkin osanneet loitsuja. Loitsutietous ja niiden käyttö eivät siis vaikuttaneet siihen, etteikö ihminen olisi silti identifioitunut kristityksi ja ajatellut eläneensä kristinuskon oppien mukaan.

Kouvola tutkii väitöskirjassaan sitä, miten herätyskristillinen maailmankuva vaikuttanut käsitykseen moraalista, eli siihen mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Monet parantajat ovat olleet miehiä ja yleisesti ottaen miehen oli hyväksyttävämpää toimia parantajana. Koska pohjalaisessa ruotsinkielisessä yhteisössä miesten ja naisten roolit olivat ylipäänsä melko kankeita, myös tietäjän rooli oli iso rikkomus naiselle: naisen oli normaalia lypsää lehmää, mutta oudoksuttua toimia tietäjänä.  Tietäjänaisista kiertäneiden juttujen kohdalla tuotiin esille muutoin moraalisesti kyseenalaista elämää, esimerkiksi juopottelua tai aviosuhteen ulkopuolella elämistä. Jopa esimerkiksi parantamisrituaalissa käytetty alkoholi on ollut normirikkomus silloin, kun parantajana on toiminut nainen.

Huhujen, juorujen ja tarinoiden voima on sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä ollut iso. Kouvolan mukaan huhut myös rajoittavat ihmistä, sillä ne asettavat reunaehdot sille, miten yksilö nähdään ja miten hän näkee itsensä. Kouvola nostaa esille Sanna Marinin ”biletyskohun” ja keskustelun pääministerin vapaa-ajan käytöstä: aivan kuten pääministerinkin tapauksessa, myös tietäjämaineisissa henkilöissä kyse oli heidän maineestaan yhteisössä ja sen ulkopuolella. Kun miettii nykyisiä sanomalehtikirjoituksia julkisuuden henkilöistä ja jälkipolville siirtyneitä tarinoita noidista, näkee näissä väkisinkin yhtäläisyyksiä.

Kenen äänelle annetaan kaiku?

Kouvolan yllätti positiivisesti se, että yhteen henkilöön saattoi liittyä lukuisia tarinoita. Esimerkiksi aiemmin mainittu Lovisa toimi paitsi informanttina perinteenkerääjälle myös muissa kertomuksissa. Kun samaan henkilöön liittyy monta lähdeaineistotyyppiä, tämä auttaa tarkastelemaan henkilön mainetta useasta eri näkökulmasta.

Kouvola haluaa kuitenkin muistuttaa lähdekriittisyydestä ja herätellä pohdintaa siitä, miten lähestyä yli sadan vuoden takaista tekstiä nykyajan näkökulmasta. Esimerkiksi nykyaikaiset termit, kuten vaikkapa eletty uskonto, vertautuvat historiaan vaihdellen. On myös epäselvää, mitä ylipäätänsä voidaan sanoa kansanomaisesta uskosta 100 vuotta sitten: termiä kansanusko ei tietenkään käytetty, ihmiset yksinkertaisesti uskoivat. Kaikki eivät myöskään uskoneet samalla tavalla. On siis tärkeää ottaa huomioon se, miten kysymykset on aseteltu ja toisaalta kuka on toiminut yhteisön edustajana.

Kouvola väittelee 25.2.2023

Linkki väitöstilaisuuteen: https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/Kalenteri/Suomi?id=65105

Väitöskirja verkossa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/353985

Karolina Kouvola on ollut haastateltavana 2022 myös Teologia.fi:n TUTP-podcastissa.