| Milla Korkalainen

Väitös: Mikä siivitti Irja Kilpeläisen sairaalasielunhoidon uudistajaksi?

Kuva: Helsingin seurakuntayhtymä

Väitöskirjassaan ”Julistajasta kuuntelijaksi – Irja Kilpeläinen suomalaisen sairaalasielunhoidon uudistajana 1960–1969” Keijo Karvonen tarkastelee sitä, mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että Irja Kilpeläisestä tuli sairaalasielunhoidon uudistaja. Väitöskirja tarkistetaan Helsingin yliopistossa perjantaina 23.04.21.

Rikkinäisten ihmisten kuuntelija päätyi tutkimaan kuuntelemista opettavaa naista

Keijo Karvonen on toiminut pian kaksi vuosikymmentä Helsingin kaupungin psykiatrisen sairaalan sairaalapappina. Karvonen kokeekin papin kutsumuksensa olevan juuri rikkinäisten ihmisten kohtaamisessa ja kuuntelussa.  Innostus ja kipinä tutkimuksen tekoon syttyi jo pappisuran alussa 1980-luvulla. Historiasta kiinnostunut Karvonen valitsi teologian opinnoissaan pääaineekseen kirkkohistorian, johon jatko-opinnot myös luontevasti linkittyivät. Väitöskirjansa saatesanoissa Karvonen sanoittaa asiaa näin:

”Historian tutkiminen yhden henkilön elämän kautta on mielestäni kiehtovin tapa perehtyä menneisyyden kulkuun. Vuosikymmeniä sitten tein pro gradu -tutkielmani Suomen Lähetysseuran juutalaistyön keskeisestä hahmosta Aili Havaksesta. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin löysin itseni toisen kirkollisen työmuodon – sielunhoidon – tärkeän uudistajan Irja Kilpeläisen kirjeiden ja häntä koskevien asiakirjojen parista.  Sattumaa – tai johdatusta – on, että olen saanut tutkimuskohteikseni nämä teologinaiset.”

Sairaalasielunhoidon kehityksestä on tehty empiiristä tutkimusta, mutta Karvonen koki, että kirkkohistorian näkökulma uupui. Tutkimus oli pitkäaikainen prosessi. Nykyisen sairaalapapin viran alkumetreillä tutkimuksen kohteeksi valikoitui Irja Kilpeläinen ja hänen panoksensa sairaalasielunhoidon uudistukseen Suomessa. Karvonen muistelee lukeneensa nuorisotyönkoulutuksensa aikoihin Kilpeläisen teoksen Osaammeko kuunnella ja auttaa. Lähimmäiskeskeisen sielunhoitomenetelmän opas (1969), mutta muuten Kilpeläinen oli hänelle melko tuntematon henkilö. Karvonen kiinnostui kuitenkin nopeasti Kilpeläisestä ja päätyi tutkimaan kirkkohistorian näkökulmasta sitä, miten ja miksi Irja Kilpeläisestä tuli sairaalasielunhoidon uudistaja ja toisaalta mistä hän oppinsa sai.

Kuva: Keijo Karvonen

Rogersilainen uuskansankirkollinen monilahjakkuus mahdollisti sairaalasielunhoidon uudistuksen käynnistymisen

Karvosen tutkiessa ilmeni, että Irja Kilpeläinen seurasi tunnetun vaikutusvaltaisen yhdysvaltalaisen psykologin, Carl Rogersin, oppeja ja jalanjälkiä. Kilpeläinen olikin ilmeisen ”rogersilainen” ja toi ajattelutavan Suomeen, vaikka Irja itse olikin haluton tunnustautumaan minkään koulukunnan edustajaksi. Rogersilla oli keskeinen rooli sielunhoidon keskustelumenetelmän kehittämisessä. Tästä Kilpeläinen ammensi myös omaan lähimmäiskeskeiseen sielunhoitomenetelmäänsä, jota sitten sovelsi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Karvosen tutkimuksen mukaan Kilpeläinen käynnisti sairaalasielunhoidon uudistuksen. Kilpeläisellä oli otollinen maaperä ajatustensa levittämiseen. Häntä ennen helsinkiläinen sairaalapappi Niilo Syvänne oli jo ajanut ajatuksia sairaalasielunhoidossa asiakasta kuuntelevan keskustelumenetelmän suuntaan, vaikka korostikin vielä sielunhoidon julistuksellisuutta, mistä Kilpeläinen puolestaan pyrki eroon.

Kilpeläinen oli taustaltaan herätyskristillinen, mutta hän koki sodan jälkeen nousseen uuskansankirkollisen ajattelun sopivan itselleen paremmin. Hänen isänsä Eetu Kilpeläinen oli tunnettu lähetyssaarnaaja, pappi ja kansanedustaja, joka toimi vuoden ajan sosiaaliministerinäkin. Hänen tunnettuutensa auttoi Irjaakin pääsemään esille. Kilpeläinen vaikutti olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sopivilla tiedoilla ja taidoilla varustettuna. Karvonen selventää Irjan asemaa:

”Hän oli karismaattinen luennoitsija ja opettaja. Hän oli se oikea henkilö, lahjakas henkilö oikeassa paikassa oikeaan aikaan käynnistämään sielunhoidon uudistuksen kirkossa.”

Kilpeläisen uudistamishalu näkyi myös siinä, että hän ajoi lehtorin virkaa naisille ja pääsi suorittamaan pastoraalitutkinnon ja kirjoitti pastoraalitutkielman Psykoottisten sielunhoito (1966). Tutkielmassaan Kilpeläinen halusi korostaa sairaalasielunhoidon uudistamista. Hän lähtikin kuunnellen kohtaamaan kaikenlaisista mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä. Myöhemmin hän kirjoitti kansantajuisen teoksen Osaammeko kuunnella ja auttaa. Lähimmäiskeskeisen sielunhoitomenetelmän opas (1969), joka teki hänet tunnetuksi niin sairaanhoitomaailmassa kuin laajemmin kirkon työssä. Kirjalle oli selkeästi tilausta aikanaan, kuten Karvosen väitöskirjasta käy ilmi:

”Kilpeläinen kertoo muistelmissaan kirjan Osaammeko kuunnella ja auttaa. Lähimmäiskeskeisen sielunhoitomenetelmän opas (1969) saaneen alkusysäyksen Tampereella pidetyillä diakoniatyön neuvottelupäivillä syyskuussa 1968. Päivien yhteydessä on ilmeisesti ollut ”kuuntelemisen seminaariksi” nimetty tapahtuma. Seminaariesitelmän pohjalta käydystä yhteiskeskustelusta Kilpeläinen kertoo muistelmakirjassaan: Pidin [Tampereen diakoniatyön neuvottelu-] päivillä alustuksen ja eräs Karjalan puolen rouva huusi: – Te helsinkiläiset saatte kaikenlaista opetusta sielunhoitoon, mutta me emme saa mitään. Eikö kukaan voisi edes kirjoittaa yhtä kirjaa tavallisesta nykyhetken sielunhoidosta? Että saisimme edes jotain! Minä pomppasin pystyyn. – Minä kirjoitan. Jo sillä kertaa ajattelin, että kirjoitan Patajärven diakonissalle. Patajärven seurakunta on sellainen yleisseurakunta, vähän sama kuin hölmölä muussa yhteydessä.”

Kuva: Helsingin seurakuntayhtymä

Kilpeläisen opit ajantasaisia tänäänkin — Kuuntelu on luonnonmenetelmä

Irja Kilpeläinen toi ajatuksen kuuntelusta ja siitä, miten ihmiselle on luonnollista keskustella kuunnellen. Hän korostaa, että tämän ikiaikaisen menetelmän oppiminen vie aikaa, mutta kun se oppii, sen käyttäminen on luontevaa, koska se on ihmiselle tyypillistä käytöstä, selventää Karvonen Kilpeläisen näkemystä.

Lisäksi Kilpeläinen peräänkuulutti ajatusta kuinka kohdattavaan tulisi ”rakastua ammatillisesti”. Tämä tarkoitti potilaasta välittämistä, mutta auttamissuhteen tuli olla ammatillinen, ei ystävyyssuhde. Kilpeläisestä onkin toisaalta aika jyrkästikin maalattu kuvaa, että Kilpeläinen vain istui, nyökkäsi ja kuunteli, mutta toiset kokevat, että Kilpeläinen oli uranuurtaja myös dialogisen keskustelumenetelmän saralla sekä lyhytterapian puolesta puhujana ja edelläkävijänä, sillä 1960-luvulla ei kyseisiä terapiamuotoja vielä tunnettu.

Karvonen muistuttaa, että nykyisessä hektisen yhteiskunnan eteenpäin juoksussa hiljainen tieto häviää helposti, jos sitä ei opeteta eteenpäin. Hänen mukaansa Kilpeläinen on yksi niistä, joiden opetukset eivät olet väljähtyneet ajan saatossa, vaan hänen oppinsa ovat ajantasaisia vielä tänään.

Merkityksellinen tutkimustyö pitää kipinää yllä jatkossakin

Väitöskirjan teko on ollut Karvoselle itselleen sairaalasielunhoidon erikoistumiskurssin jatko-osa ja merkityksellinen oppimisprosessi. Hän on saanut tutkimuksesta uusia oivalluksia omaan työhönsä ja ajatteluunsa. Karvosen tutkijan kipinä ei ole sammunut vaan mahdollisesti jatkotutkimusta on luvassa. Moni hänen ystävänsä on jatkanut tutkimusta vielä eläkkeelläkin. Karvonen sanoittaa tilannetta:

”Tuntuu, että tässä on vielä tutkittavaa. Ajatus olisi, etten vielä pistäisi lamppua vakan alle. En kyllästynyt, vaikka pitkään tein tutkimusta.”

Liittyykö mahdollinen jatkotutkimus sielunhoidonhistoriaan, Irja Kilpeläiseen tai kenties johonkin toiseen naisteologiin, se jää nähtäväksi.

TM Keijo Karvonen väittelee perjantaina 23.4.2021 kello 13 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta ”Julistajasta kuuntelijaksi – Irja Kilpeläinen suomalaisen sairaalasielunhoidon uudistajana 1960-1969” (From preacher to listener – Irja Kilpeläinen as a reformer of Finnish pastoral care in hospitals, 1960-1969).

Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa: https://helsinki.zoom.us/j/65248656839.%20

Vastaväittäjänä on professori emeritus Paavo Kettunen, Itä-Suomen yliopisto, ja kustoksena on professori Jouko Talonen.

Väitöskirja julkaistaan sarjassa Karjalan teologisen seuran julkaisuja 6. Väitöskirjaa myy Tiedekirja, Helsinki.

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa Heldassa.