Väitös: Kuvan teologia – Taidetta uskosta, taidetta uskolle

Timi Korhosen väitöskirja ”Crucified and Glorified Art: Lutheran and Orthodox Theology of the Image by Six Prominent Theologians of the Twentieth Century” tarkastelee luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välisiä kuvan teologiaan liittyviä jännitteitä. Korhonen käsittelee väitöskirjansa puitteissa kolmen luterilaisen- ja kolmen ortodoksiteologin kannanottoja vuosilta 1900–1950.

Taide ikkunana uskon taloon

Korhonen kiinnostui kristillisen uskon visuaalisesta puolesta ja maalaustaiteen historiasta opiskeluaikoina. Hän kuvaa kiinnostuksensa heränneen esimerkiksi sen pohtimisesta, kuinka taiteilijan henkilökohtainen vakaumus teoksessa näkyy. Korhonen käyttää työssään systemaattista analyysia sekä kuvantutkimuksen menetelmiä. Hän vaihtoi systemaattisen teologian laitokselta käytännöllisen teologian puolelle väitöskirjansa työstämistä varten, jossa koki saavansa aiheeseen liittyvää ohjausta etenkin ikonien ja ortodoksiteologian saralla. Korhonen nostaa esille näkökulmien moninaisuuden positiivisena asiana: koska hän on itse luterilainen, on hänellä siitä taustasta nouseva näkökulma. Tämä puolestaan antaa hyvän pohjan vertailevalle tutkimukselle eri kirkkokuntien välillä.

Jos ortodoksiteologi tekee kirjan ikoneista, hänellä on siihen hyvät edellytykset. Toisaalta luterilainen voi ulkopuolisena nähdä ikoniteologiassa jotain uutta, tuoretta tai ongelmallista

Korhoselle tärkeää oli välttää hankalasti ymmärrettävää kieltä työssään. Hän lähestyi tutkielman tekemistä varmistamalla, että kuka tahansa voisi ymmärtää tekstiä. Korhonen ei esimerkiksi halunnut sisällyttää työhön liikaa vieraskielisiä lainauksia tai lukijoille käsittämättömiä termejä.

Tämä on ikkuna idän veljien ja siskojen maailmaan

Luterilaisten ja ortodoksien erimielisyyksiä kuvan teologiassa ei ole entuudestaan tutkittu juurikaan, vaikka ikonitutkimusta löytyykin. Erityisesti luterilaiselta puolelta kuvan teologia on todella vähäistä, joten työn aiemman tutkimuksen osio painottuu ennemminkin historiaan yleensä. Korhonen nostaa tähän liittyen esille sen, että uskonnollisen kuvantutkimuksen teema on saattanut mennä monilta teologeilta ohi, sillä kotimaisessa systemaattisessa teologiassa tämä puoli on marginaalissa.

Kuvien alta paljastuu kerroksia

Korhonen mainitsee erään hauskan huomion, jonka teki työnsä lomassa: lähes missään maalaustaiteeseen liittyvässä tutkimuksessa ei kerrottu, miksi ikonien hahmot ovat aina niin vakavia ja jopa yrmeitä. Syy tähän löytyi vasta myöhemmin muussa yhteydessä. Kuvien taustalla vaikuttanee stoalainen ajatus siitä, että tunteiden hallitsemisen avulla yksilö kykenee olemaan henkisesti vakaa missä yhteydessä tahansa, eli ulkopuoliset tapahtumat eivät vaikuta hänen sisimpäänsä. Luther teki aikoinaan pesäeron tähän perinteeseen ja korosti tunteiden olevan täysin luonnollisia: Abraham ja Jeesuskin itkivät, eli tunteissa ei ole mitään pahaa.

Oikeastaan kaikki ikoniteologia viimeisen 100 vuoden aikana liittyy ikonirevivalismiin, jossa on tehty jako idän ”hyvään” ja lännen niin sanottuun ”huonoon” kuvaperinteeseen. Lännen tyyli on perinteisesti hyvin varjoisa ja maallinen, eikä Jeesuksella ole välttämättä sädekehää. Idän ajatellaan tietyissä koulukunnissa säilyttäneen uskonnollinen taide paremmin perinteisemmällä tyylillään, jossa pyhiä kuvataan hyvin kirkastuneessa tilassa ja ylväästi, kun taas länsi on edustanut maallisempaa näkökulmaa uskosta. Tämä liittyy Korhosen mukaan yleisempään keskusteluun niin sanotuista oikeista ja vääristä perinteistä.

Sopiiko luterilaiseen kirkkotilaan ortodoksinen ikoni? En edelleenkään osaa tähän vastata

Kysymykseen jonkun tietyn teoksen uskonnollisuudesta liittyy lopulta monta eri näkökulmaa: luovuuskysymys, maalarin henkilökohtainen usko sekä se, miten Jeesus esitetään ovat kaikki olennaisia puolia teoksen tulkitsemisen kannalta. Toisinaan myös teos, joka ei alun perin ole kristillinen, voidaan sittemmin nähdä tai esittää kristillisenä. Katolisessa kirkossa on ollut käynnissä virtaus, jossa kirkkotilassa sai olla ”epäkristillisiä” teoksia, kunhan ne vain kastettiin kirkossa säilyttämistä varten. Toisaalta monien uskonnollisten teosten taustalla on myös vanhempaa kerrostumaa, joka ei suoranaisesti liity kristinuskoon. Ikonien taustalla näkyvä ovaalinmallinen muoto esimerkiksi juontaa juurensa antiikin Kreikan hedelmällisyyssymboliin. Tämä samainen muoto on nähtävissä myös ictus-kuviossa, jota varhaiset kristityt käyttivät toistensa tunnistamiseen vainojen aikana.

Pitääkö luterilaisen mennä ortodoksiseen kirkkoon löytääkseen tarinoita?

Vaikka Korhosen työ liittyykin vahvasti menneeseen, hän näkee siinä yhtymäkohtia nykyisiin tapahtumiin. Elämme evankelisluterilaisessa maassa, jossa uskonnottomuus lisääntyy ja luterilainen perinne kuihtuu. Jos katsomme 2000-luvun puolella valmistuneita kirkkoja ja kirkkotaidetta huomaamme, että sama on tapahtunut kirkkojen tyhjentyneillä seinillä. Vanhempien kirkkojen alttareilla Jeesus ja Raamatun sanoma ovat vahvasti läsnä, aivan kuten uskontokin oli vahvemmin ihmisten arjessa mukana.

Kaikki eivät välttämättä innostu kuvastoltaan vähemmän rikkaista kirkoista, joissa annetaan enemmän tilaa ihmisen ja hänen sisäisen uskonmaisemansa vapaudelle. Nykymallisiin kirkkoihin jätetään usein tarkoituksella tyhjiä seiniä joita ihminen voi mielessään täyttää ja avoimia tiloja, joihin pysähtyä pohdiskelemaan. Tämä ei Korhosen mielestä itsessään ole huono asia ja hän korostaa ratkaisussa olevan paljon mietittyä, mutta se on kuitenkin sanaton viesti siitä, mihin tarkoitukseen kirkko on tehty.

Korhonen kertoo hiljattain käyneensä keskustelun luterilaisen papin kanssa, joka oli vaikuttunut siitä, miten hienosti ortodoksisessa kirkossa oli kuvattu pyhiä. Luterilaisenkin kirkon sisältä siis löytyy ihailua idän kirkkoperinnettä kohtaan, ja kenties myös kaipuuta runsaammin koristettuihin kirkkotiloihin.