Pro gradu -tutkielma: Homoseksuaalit kristityt – sosiaalisen maailman synnyttämä erityisryhmä

Homoseksuaalien kristittyjen asema Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa puhuttelee monia juuri tällä hetkellä. Kirkon sisälle perustetut työryhmät selvittävät, miten kirkon tulisi suhtautua vähemmistöseksuaaleihin opillisesti. Yhteiskunnallinen keskustelu pyörii aiheen ympärillä kiivaana.

Pro gradu -tutkielmassani otin osaa tähän keskusteluun selvittämällä homoseksuaalien kristittyjen ajatuksia oman seksuaali-identiteetin ja uskonnollisuuden yhteensovittamisesta. Pian huomasin vastoin odotuksiani, etteivät tutkittavani kokeneet poikkeavan seksuaalisuutensa ja kristillisen uskonsa välillä olevan ylitsepääsemätöntä ongelmaa. Homoseksuaalin kristityn identiteettiristiriita oli olemassa vain niiden henkilöiden mielissä, jotka jo lähtökohtaisesti suhtautuivat kristilliseen ja homoseksuaaliseen identiteettiin toisensa poissulkevina.

Koko yhteiskunnallinen keskustelu kristittyjen homoseksuaalien asemasta paljastui näin poliittiseksi identiteettikeskusteluksi, jossa eri osapuolet pyrkivät määrittelemään normaalin ja epänormaalin sekä moraalisesti oikean ja väärän rajat.

Miten sovittaa yhteen kristinusko ja homoseksuaalinen identiteetti?

Tutkimukseni lähti liikkeelle oletuksesta, jonka mukaan ihminen on ruumiin ja sielun jakamaton kokonaisuus. Tästä johtuen ihmettelin, miten identiteetti homoseksuaalina kristittynä oli mahdollista muodostaa tilanteessa, jossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei homoutta hyväksynyt. Eikö ruumiillinen seksuaalisuus ollut hankala yhdistää hengellisenä pidettyyn uskontoon? Entä miten yhteensovittaminen käytännössä tapahtui?

Yhteensovittamisesta ei jaksa puhua

Tutkimusaineistoani lähdin keräämään SETA ry:n pitämästä kristillis-elämänkatsomuksellisesta Malkus-ryhmästä. Tarkkailin ryhmän toimintaa reilun puolen vuoden ajan ja pyrin havainnoimaan erityisesti oman identiteetinmuodostuksen ongelmia. Yllätyksekseni kuitenkin huomasin, ettei aiheesta puhuttu yhtä paljoa, kun olin ennalta odottanut. Myöskään myöhemmin järjestämäni ryhmähaastattelu ei kerännyt osanottajia ennakoimallani tavalla. Miksei homoseksuaalien kristittyjen itsensä joukossa haluttu keskustella identiteettiin liittyvistä teemoista?

Myöskään itseänsä kristityiksi kuvaavat ihmiset eivät näyttäneen olevan halukkaita puhua kovin paljoa Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, mikä ihmetytti minua. Oliko koko tutkimukseni aihe epäonnistunut?

Homoseksuaalisuuteen ei kasveta, vaan se löydetään

Havainnointijaksoni yhteydessä luin paljon aihetta käsittelevää kirjallisuutta, josta etsin vastausta homoseksuaalisuuden ja kristillisyyden yhteensovittamisen ongelmaan, sillä en saanut vastauksia tutkimuskysymyksiini Malkuksesta. Eteeni osuikin homoseksuaaleille itselleen tehtyjä aihetta käsitteleviä haastatteluja. Niissä haastatellut puhuivat omista kokemuksistaan kristittyinä homoseksuaaleina.

Lähes jokaisessa tarinassa oma seksuaalisuus nähtiin asiana, joka oli jossain elämän vaiheessa löydetty huomaamalla oma poikkeavuus. Tässä yhteydessä omasta samaan sukupuoleen kohdistuneesta halusta oli etsitty tietoa esimerkiksi tietosanakirjasta tai Raamatusta.

Huomio oli niin mielenkiintoinen, että lähdin tutkimaan sitä tarkemmin. Etsin internetistä lisää kertomuksia homoseksuaalin kristityn identiteetin muodostumisesta. Huomasin, että niissä toistui sama tapa kertoa itsestä; seksuaali-identiteetti oli löydetty vertaamalla itseä muihin, ja etsimällä selitystä omalle poikkeavuudelle.

Ulkopuolisten määrittelemä identiteetti

Kun minuuden sisältö oli löydetty itsen ulkopuolelta, ei enää ollut mahdollista suhtautua homoseksuaalisuuteen yksiselitteisenä, kiinteänä osana ihmistä. Alkoi hahmottua entistä selkeämmin, ettei seksuaalisuus yleensäkään ollut tutkimukseni alussa ymmärtämälläni tavalla ihmisen persoonallisuuden välttämätön osa. Päinvastoin, seksuaalisuus oli vain yhdellä tapaa käsitteellistetty halu.

Se, mitä seksuaalisuudella ymmärrettiin, oli tietyn historiallisen ajanjakson tuotosta. Homoseksuaalisuus käsitteenä kuvasi halun kohdistumista samaan sukupuoleen, jota kristinuskon ylläpitämä kuva heteroseksuaalisuudesta ainoana luonnollisena seksuaalisuuden muotona stigmatisoi.

Näin tuli ymmärrettäväksi, mikseivät havainnoimani Malkuksen kävijät niin innokkaasti puhuneet homoseksuaalisuuden ja kristinuskon välisestä yhteensovittamisen ongelmasta. He määrittelivät seksuaalisuutensa ja uskonnollisuutensa siten, ettei ristiriitatilannetta osa-alueiden välille syntynyt. Esimerkiksi oma usko painotti Raamatunkohtia, joissa lähimmäisenrakkaus nähtiin tärkeimpänä opetuksena. Yhteensovittamisen ongelmasta ei puhuttu, koska sitä ei tutkimillani ihmisillä ollut.

Syntymätön ihminen on jo puoliksi olemassa

Ennen ihmisen syntymää maailma sisältää jo lukemattoman määrän käsitteitä, käytäntöjä, asenteita ja oppimuodostelmia. Ihminen ei synny tyhjiöön, vaan jo olemassa olevan kulttuurin keskelle. Siinä eläessään hän oppii tietyt käsitteet ja moraalisen käyttäytymisen. Homoseksuaalisten kristittyjen identiteetti tuomittavana asiana on juuri tällainen sattumanvarainen kulttuurinen seikka, joka toisessa maailmantilanteessa voisi olla aivan päinvastainen. Tutkimuskysymykseni ruumiillisen seksuaalisuuden ja hengellisen uskonnollisuuden välisestä yhteensovittamisen ongelmasta nousi oppimastani tavasta nähdä homoseksuaalisuus poikkeavana seksuaalisuuden muotona, ja täten kristinuskon kanssa yhteensopimattomana.

Seksuaalisuus käsitteenä keksittiin vasta hiljattain

Michel Foucault (1926 – 1984) kuvaa Seksuaalisuuden historia -teoksesssaan, kuinka koko seksuaalisuuden käsite nykymuodossaa keksittiin vasta muutama sata vuotta sitten. Vähitellen kristinuskon luonnollistama heteroseksuaalisuus alkoi näyttäytyä moraalisesti oikeana seksuaalisuuden muotona, ja homoseksuaalisuus marginaalisena toimintana tuomittiin. Uudelleen käsitteellistäminen ei kuitenkaan poistanut sitä seikkaa, että halu yhä saattoi kohdistua myös samaa sukupuolta oleviin henkilöihin. Se, mikä oli muuttunut radikaalisti, oli ihmisen näkeminen ensisijaisesti seksuaalisena olentona.

Tutkimuksessani ilmennyt henkilökohtaisen identiteetin sosiaalinen alkuperä paljasti tämän historiallisen kehityskulun ja antoi tukea Foucault’n teorialle. Tutkimani ihmiset eivät kokeneet tutkimuskysymyksiä onnistuneina, sillä yhteensovittamisen ongelma oli ainoastaan omassa päässäni. Samoin rajanveto seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden välille oli keinotekoinen, sillä tutkimieni ihmisten kristillinen usko ei erotellut ihmisiä erilaisten seksuaalisuuksien perusteella. Sama viesti oli löydettävissä myös useimmista analysoimistani homoseksuaalin kristityn identiteettiä koskevista kirjallisista kertomuksista.

Vastuu sosiaalisista identiteeteistä

Homoseksuaalin kristityn identiteettiristiriidassa on kyse ensisijaisesti käsitteellisestä ristiriidasta, jonka yhteydessä eri toimijat taistelevat oikeudesta määritellä normaali seksuaalisuus. Uuden tiedon ja onnistuneen itsekritiikin ansiosta lääketiede ja Suomen rikoslaki ovat muuttaneet käsitystään homoseksuaaleista suvaitsevaisempaan suuntaan. Kuitenkin niin kauan, kun kirkon ylläpitämä oikean seksuaalisuuden määritelmä sulkee pois heteroseksuaalisuudesta poikkeavat seksuaalisuuden muodot, on ristiriita olemassa sosiaalisessa maailmassa.

Onneksi myös homoseksuaalilla ihmisellä itsellään on mahdollisuus kiertää ristiriita muuttamalla omaa suhtautumistapaansa kristinuskoon tai omaan seksuaalisuuteensa. Tutkimieni henkilöiden vahva kristityn homoseksuaalin identiteetti antoi hyvän esimerkin siitä, kuinka epänormaalina pidetty seksuaalisuus oli mahdollista yhdistää kristinuskon kanssa hedelmällisesti korostamalla yleisinhimillisiä Raamatunkohtia.

Tutkimuksessani vastuu kaikkien homoseksuaalien kristittyjen mahdollisista identiteettiristiriidoista siirtyi yksittäiseltä ihmiseltä koko yhteiskunnalle, ja erityisesti kirkolle. Tällaisissa ristiriitatilanteissa yksilön ei tulisi joutua sopeutumaan kaikkiin virallisen kristinuskon vaatimuksiin, vaan kristinuskon tulisi kohdistua täsmällisemmin kuvaamaan sitä maailmaa, jossa se vaikuttaa. Niin teologisten oppijärjestelmien kuin seksuaali-identiteettienkin alkuperä on ihmisten rakentamassa sosiaalisessa maailmassa, ja näin myös ihmisten muutettavissa.

Kirjoittaja Miika Sahamies on valtiotieteiden kandidaatti ja teologian ylioppilas. Hän valmistuu teologian maisteriksi keväällä 2008. Hänen uskontotieteen laitokselle ja uskontososiologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielmansa ”Henkilökohtainenkin on sosiaalista. Homoseksuaalin kristityn identiteetin rakentumisesta” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syyskuussa 2007.

Kirjallisuus

Bernauer, James & Carrette, Jeremy (toim.): Michel Foucault and Theology. The Politics of Religious Experience. Ashgate. Aldershot, 2004.

Carrette, Jeremy: Foucault and religion. Spiritual Corporality and Political Spirituality. Routledge. London, 2000.

Foucault, Michel: Seksuaalisuuden historia. Gaudeamus. Helsinki, 1998.

Pellinen, Sinikka: Homoseksuaalinen identiteetti ja kristillinen usko. Kirjaneliö. Helsinki, 1997.

Seidman, Steven (toim.): Queer Theory/Sociology. Blackwell. Cambridge, Massachusetts, 1996.

Stålström, Olli: Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Gaudeamus. Helsinki, 1997.