Pro gradu -tutkielma: Uskontoa opitaan elämän poluilla arjen keskellä

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin nuorten aikuisten uskonnon oppimista lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle erilaisissa oppimisympäristöissä arjen keskellä. Tavoitteenani oli tutkia mistä nuori ammentaa vaikutteita omaan uskonnolliseen ajatteluun ja toimintaansa sekä miten nuoren uskonnollinen identiteetti rakentuu.

Nuoret aikuiset omaksuivat uskonnollisia käsityksiä ja uskonnonharjoittamisen tapoja tyypillisissä uskonnon oppimisen yhteisöissä kuten kotona ja seurakunnassa. Lisäksi uskontoa opittiin ympäristöissä, jotka olivat luonteeltaan ennalta arvaamattomia. Ne tekivät uskonnon opinpoluista yksilöllisiä. Uskonnollisia vaikutteita oli saatu esimerkiksi vaihto-oppilasperheeltä ja vanhojentanssien pyörteissä. Eri oppimisympäristöistä omaksuttiin erilaisia uskonnollisia käsityksiä sekä yksityisiä ja julkisia uskonnonharjoittamisen muotoja. Näitä olivat esimerkiksi rukoilu ja seurakunnan toimintaan osallistuminen. Samankaltaisia vaikutteita oli saatu varsin erilaisista oppimistilanteista, ja opittu kertautui eri oppimisympäristöissä.

Oppimistilanteen ei tarvinnut olla suunniteltu eikä opettajien tai opastajien uskontokasvatuksen ammattilaisia. Vaikutteita saatiin arjen keskellä, arjen yhteisöissä. Uskonnolliset opinpolut myötäilivät elämän tapahtumia ja kokemuksia. Opinpolkujen ennakoimattomuuteen loi omat lainalaisuutensa yksilöiden kehitys. Se määritti paitsi opittuja sisältöjä myös sitä, että eri oppimisympäristöt saivat erilaisia asemia ja rooleja eri ikävaiheissa toisten noustessa kausittain toisia merkittävämmiksi.

Nuorten aikuisten uskonnon oppimisen jäljillä

Nuoret aikuiset ovat haasteellinen ryhmä kirkolle. He muodostavat yhden suurimmista kirkosta eroavien ryhmistä. Halusin pro gradu -tutkielmassani tarkastella niiden nuorten aikuisten uskonnon oppimista lapsuudesta aina aikuisuuden kynnykselle, jotka eivät olleet vieraantuneet kirkosta. He myös kokivat uskovansa Jumalaan, mutta eivät pitäneet itseään kuitenkaan uskovaisina.

Tutkin työssäni, millaisia uskonnollisia käsityksiä ja uskonnonharjoittamisen tapoja oli omaksuttu eri ikävaiheissa ja millaisissa oppimisympäristöissä oppimista oli tapahtunut. Uskonnolliset käsitykset liittyivät esimerkiksi jumalakuvaan, Raamatun sisältöihin ja kristilliseen etiikkaan. Uskonnonharjoittamisen tavoista tarkastelin muun muassa hengellisiin tilaisuuksiin osallistumista, rukoilemista, Raamatun lukemista ja hengellisen musiikin kuuntelua.

Oppimisympäristöillä tarkoitan paitsi uskonnollisia yhteisöjä, kuten kirkkoa, myös arjen yhteisöjä, jotka eivät ensisijaisesti toimi uskonnollisista lähtökohdista käsin. Tällaisia olivat esimerkiksi perhe, ystäväpiiri ja koulu. Oppimisympäristöiksi luin myös uskonnolliset kokemukset erilaisten kulttuuristen tuotteiden kuten gospel-musiikin tai kirjallisuuden parissa. En rajannut opitun tai oppimisympäristöjen tarkastelua ennakkoon kovinkaan tarkasti vaan halusin antaa nuorille aikuisille puheenvuoron kertoa uskonnon oppimisestaan ja oman uskonnollisen identiteettinsä rakentumisesta elämän varrella.

Aineistoni keräsin kyselyin ja haastatteluin. Kyselyaineistoni vastaajien joukosta poimin viisi haastateltavaa. Heidän haastattelunsa muodostivat työni laajemman aineiston. Tarkastelin haastatteluista nuorten aikuisten kertomuksia siitä, miten heistä oli tullut sellaisia kristittyjä, kuin he haastatteluhetkellä kokivat olevansa. Tässä artikkelissa esittelen nuorten aikuisten uskonnon oppimisen ympäristöjä lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle lähinnä haastatteluaineiston valossa.

Perhe ja suku antavat siivet ja juuret

Osalla haastateltavista perhe ja suku olivat merkittäviä uskonnollisten vaikutteiden välittäjiä. Vanhemmista etenkin äiti koettiin tärkeäksi uskonnollisen kasvatuksen antajaksi. Kotona oli saatu ensikosketus uskonnollisiin asioihin ja opittu muun muassa iltarukous. Uskonnollisessa kodissa lapsi oli ohjattu Raamatun ja hengellisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden pariin sekä seurakunnan toimintaan. 

Eri ikävaiheissa toiset oppimisympäristöt nousivat toisia merkittävämmiksi. Tähän vaikuttaa yksilön uskon kehitys, joka noudattelee biologista, sosiaalista, psykologista sekä ajattelussa tapahtuvaa kehitystä. Murrosiässä uskonkysymyksistä ei juteltu vanhempien kanssa, mutta rippikoulu palautti uskonnolliset aiheet keskusteluihin. Niillä, jotka olivat saaneet uskonnollista kasvatusta kotonaan, perheen merkitys säilyi suurena vielä nuorena aikuisenakin. Keittiönpöydän ääreen vietiin aikuisuuden kynnyksellä itseä askarruttavat kysymykset, liittyivätpä ne sitten muihin uskontoihin tai vaikkapa avioliiton merkitykseen. Kodeissa, joissa ei annettu uskonnollista kasvatusta, ei keskusteluja uskonnollisista aihepiireistä syntynyt vanhempien kanssa, vaikka nuoresta olisi kasvanut aktiivinen seurakuntalainen.

Haastateltavat, jotka olivat saaneet uskonnollisia vaikutteita kotoaan, olivat saaneet niitä myös sukulaisilta. Perhe ja suku tukivat toisiaan oppimisympäristöinä. Eno, kummit, serkku ja isovanhemmista isoäiti mainittiin uskonnollisten vaikutteiden antajina. Saadut vaikutteet olivat hyvin pitkälle samankaltaisia kuin kotona. Sukulaiset opastivat lasta ja vielä nuorta aikuistakin seurakunnan toiminnan pariin. He tutustuttivat myös Raamattuun, hengelliseen kirjallisuuteen ja musiikkiin sekä tarjosivat esimerkin kristittynä elämisestä. Kotoa tai sukulaisilta saatu käsitys Jumalan huolenpidosta siivitti nuoria aikuisia omaan elämään ja tuki uskossa. 

Seurakunnassa ja partiossa ollaan yhdessä ja opitaan

Seurakunnan toiminta, kuten kerhot, leirit ja retket, koettiin lapsuudessa mukavana harrastuksena muiden harrastusten joukossa. Seurakunnan toimintaan ohjattiin lapsia myös niistä kodeista, joissa ei muuten annettu uskonnollista kasvatusta. Murrosiän lähestyessä seurakuntaharrastus sai usein väistyä muun mielekkäämmän tekemisen tieltä. Seurakunnan merkitys uskonnollisen identiteetin kehitykselle ja uskonnon oppimiselle sen sijaan korostui rippikoulussa. Rippikoulu näyttäytyi jokaisella haastateltavalla jonkinlaisena käännepisteenä omalla uskonnollisella opinpolulla huolimatta siitä, millainen uskonnollinen tausta nuorella oli tai miten hän oli siihen asti suhtautunut uskontoon. Rippikoulu muutti asenteita seurakuntaa ja kirkkoa kohtaan myönteisemmiksi. Lisäksi se muovasi kuvaa Jumalasta ja herätti pohtimaan omaa uskonnollista identiteettiä luterilaisena ja kristittynä.

Rippikoulukokemukset kantoivat vielä nuorena aikuisenakin. Viidestä haastateltavasta neljä jäi rippikoulun jälkeen seurakunnan toimintaan ja isoskoulutukseen. Nuorten toiminnasta sai edelleen eväitä uskonnolliseen pohdintaan. Osallistuminen myös tuki nuoren uskonnollista toimintaa, hengellisen musiikin kuuntelua, Raamatun lukemista ja rukoilua. Muiden seurakuntanuorten parissa vietetty aika rakensi myös nuoren uskonnollista identiteettiä.

Seurakunnan toiminnan ohella partio oli lapsuuden ja nuoruuden oppimisympäristö, jossa kristillisen etiikan ja moraalin kysymykset nostettiin käytännön tilanteiden kautta esille. Partio tuki osaltaan osallistumista seurakunnan toimintaan esimerkiksi, partiojumalanpalveluksiin, ja hartauksien kautta välittyi uskonnollisia sisältöjä. Partiota ei kuitenkaan koettu merkittäväksi uskonnolliseksi oppimisympäristöksi. Sekä seurakunnassa että partiossa oppijan rooli vaihtui erilaisten koulutusten myötä nuorempien opastajaksi.

Koulusta saatuja vaikutteita ei tiedosteta

Nuoret eivät pitäneet koulua merkittävänä oppimisympäristönä, eikä siellä koettu juurikaan omaksutun uskonnollisia vaikutteita. Koulussa opittua oli kuitenkin voitu soveltaa ja ottaa käyttöön tarpeen tullen. Eräs haastateltavista kertoi keskustelleensa vaihto-oppilasvuotensa aikana sijoitusperheen äidin kanssa uskonnollisista aihepiireistä ja saaneensa tältä paljon vaikutteita omaan ajatteluunsa. Keskustelut liikkuivat nykypäivästä historiaan. Niissä tarvittiin tietoja niin kirkkohistoriasta kuin maailmanuskonnoistakin.

Koulusta voisikin puhua niin sanottuna tiedostamattomien vaikutteiden oppimisympäristönä, joka loi pohjan myöhemmälle oppimiselle. Sen merkitys uskonnollisella opinpolulla oli ennen kaikkea yleissivistävä.

Kaverit ohjaavat uskonnon oppimista

Kaverien merkitys korostui eritoten yläasteelle mennessä ja murrosiän alkaessa. Kaverit nousivat vahvoiksi mielipidevaikuttajiksi. Jos kaveripiirissä suhtauduttiin kielteisesti uskonnollisiin asioihin, oli omiakin näkemyksiä ja uskomuksia muokattava sen mukaan. Ne, joilla ei murrosiässä ollut varsinaista selkeätä kantaa uskonasioihin, tätä tilannetta ei syntynyt. Uskovat ystävät puolestaan olivat tärkeä tuki murrosiässä uskonnollisen identiteetin ja uskon säilymisessä.

Rippikoulun jälkeen ystävien merkitys näkyi siinä, että seurakunnan toimintaan oli helpompi jäädä, jos kaveritkin päättivät osallistua. Vastaavasti kirkon ovet pysyivät kiinni, jos ystävistä ei löytynyt vetoapua. Seurakunnan toimintaan lähteneet saivat ystäviä muista seurakuntanuorista. Heillä oli keskeinen merkitys siinä, että seurakunnan toiminnassa pysyttiin. Muut seurakuntanuoret tukivat osaltaan nuoren uskonnollista kasvua sekä yksityistä ja julkista uskonnonharjoittamista. Ystävät saattoivat siirtyä nuoruudessa opastajien asemaan uskonnollisella opinpolulla ja ottaa esimerkiksi moraalinvartijan roolin. Seurustelusuhteissa uskonnolliset kysymykset nousivat keskustelunaiheiksi, ja omia näkökulmia pohdittiin ja peilattiin itselle tärkeän ihmisen näkemyksiin.

Nuoruudessa oppimisympäristöt eriytyvät

Nuoruuteen asti haastateltavien opinpolut kiertelivät osittain samoissa oppimisympäristöissä kuten koulun uskonnontunneilla tai rippikoulussa. Eri oppimisympäristöt ja opitut asiat saivat tuolloinkin yksilöllisen merkityksensä kunkin opinpolulla. Nuoruudessa uskonnon oppiminen yksilöllistyi entisestään. Nuori pystyi itse vaikuttamaan enemmän siihen, millaisista oppimisympäristöistä hän haki vaikutteita. Hän myös kykeni tietoisesti valikoimaan vaikutteita, joita halusi omaksua. Lapsuudessa vanhemmat ohjailivat uskonnon oppimista ja oppimisympäristöjä, murrosiässä kaverit.

Haastateltavien opinpolut saattoivat kierrellä muissa kristillisissä seurakunnissa, vanhojentanssiparin perustamassa rukouspiirissä, erilaisissa seurakunnan koulutuksissa ja kursseilla. Vaikutteita omaan uskonnolliseen ajatteluun saatiin ystäviltä, vaihto-oppilasperheen äidiltä, tieteellisistä julkaisuista, kirkon ilmoitustaululta, television sunnuntaijumalanpalveluksista tai seurakunnan retkillä huonekaverin kanssa käydyistä keskusteluista.

Uskonnollinen opinpolku ei myöskään ollut irrallaan nuoren elämäntapahtumista. Elämän onnen ja epäonnen hetket vetivät lähemmäs Jumalaa. Uskonnollinen identiteetti rakentui matkan varrella omaksuttujen uskonnollisten käsitysten, toimintatapojen ja uskonnollisten yhteisöjen toimintaan osallistumisen kautta. Jokaisella haastateltavalla oli oma uskonnollinen tiensä sellaiseksi kristityksi, kuin hän koki olevansa haastatteluhetkellä.

 

Kirjoittaja Sari Viikki on teologian maisteri, jonka uskonnonpedagogiikan alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Omasta uskonnosta oppiminen arjen yhteisöissä. Nuorten aikuisten sisäisten tarinoiden tarkastelua” hyväksyttiin Joensuun teologisessa tiedekunnassa kesäkuussa 2007.

Kirjallisuutta:

Fowler, James W.: Stages of Faith. The Psychology of Human Development and the Quest for Meaning. San Francisco, California, 1981. 

Hänninen, Vilma: Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere, 1999.

Mikkola, Teija & Niemelä, Kati & Pettersson, Juha (toim.): Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere, 2006.

Wenger, Etienne: Communities of Practice. Learning, Meaning and Identity. Cambridge, 1999.