Pro gradu -tutkielma: Osaako kirkko iloita iloitsevien kanssa?

Kirkollisista toimituksista erityisesti avioliittoon vihkimiset ovat niitä harvoja kertoja, kun kirkko ja nuori aikuinen kohtaavat. Artikkelissa tarkastellaan nuoren aikuisen kokemusta avioliittoon vihkimisen sielunhoidollisuudesta. Sielunhoidollisen kokemuksen keskeisin edellytys on henkilökohtaisuus. Henkilökohtaisuus syntyi tasavertaisesta suhteesta pappiin. Papin hyväksyvä asenne, ihmisläheisyys ja konfrontaatiokyky koettiin hyvänä. Vihittävien aktiivinen osallistuminen toimituksen suunnitteluun ja toteutukseen kertoi, etteivät he tyytyneet olemaan vain vihkimisen passiivisia vastaanottajia, vaan sen aktiivisia subjekteja. Avioliittoon vihkiminen nosti vihittävissä esiin myös halun liittyä suvun traditioon. Vihkiminen haastaa kirkon osallistumaan elämän iloisiin hetkiin.

Kirkollisessa keskustelussa on viime vuosina kyselty, minne nuoret aikuiset ovat kadonneet. Tämän haasteelliseksi leimautuneen sukupolven tavoittamiseksi on käynnistetty niin tutkimusprojekteja, kuin nuorekkaita seurakunnan toimintamuotojakin. Helsingin seurakuntayhtymän nuorten aikuisten Case Kallio
-projektissa kartoitettiin Kallion kaupunginosassa asuvien, 20-39 -vuotiaiden, uskonnollisuutta. Tutkimustulosten tarkoitus oli paitsi syventää tietoa nuorista aikuisista, myös tarjota aineksia käytännön seurakuntatyöhön.

Projektiin liittyvässä pro gradu -työssäni syvennyin tarkastelemaan yhtä nuorten aikuisten ja kirkon perinteistä, mutta merkittävää leikkauspistettä: avioliittoon vihkimistä. Vaikka kokemuksia vihkitoimituksista on tutkittu aiemmin, ei huomiota ole kiinnitetty juuri urbaaneihin nuoriin aikuisiin. Koska sielunhoidollisuutta ei ensisijaisesti ole liitetty avioliittoon vihkimiseen, on myös tämä tutkimukseen otettu näkökulma uusi. Tehtävänä oli selvittää nuoren aikuisen kokemus kosketuksista seurakuntaan vihkiprosessin eri vaiheissa. Vaiheita olivat kontaktit seurakuntaan ennen vihkimistä, itse vihkitoimitus, hääjuhla ja jälkikontaktit.

”Kadotettu sukupolvi” löytyy vihkitoimituksesta

Kirkollisesti vihityt nuoret aikuiset muodostivat moninaisen ryhmän. Heidän elämänkatsomuksensa on tutkimuksessa jaoteltu kolmeen ryhmään uskonnottomuudeksi, ei-kristilliseksi spiritualiteetiksi ja kristillisyydeksi. Kristilliset uskoivat kristinuskon Jumalaan ja harjoittivat uskoaan joko yksityisesti tai julkisesti. Ei-kristillinen spiritualiteetti erosi tästä siten, että siinä jumaluuden tai korkeamman voiman ei välttämättä uskottu olevan kristinuskon Jumala. Kuitenkin myös ei-kristillisiksi itsensä määritelleet harjoittivat uskontoa yksityisesti. Uskonnottomat eivät uskoneet minkäänlaisen Jumalan tai jumaluuden olemassaoloon, eivätkä harjoittaneet uskontoa lainkaan. Heille kirkon jäsenyydellä ei ollut henkilökohtaista merkitystä, vaan sen syyt liittyivät jäsenyyden tuomiin etuihin. Kirkon jäsenyys oli vihityille ylipäätään hyvin luonteva asia, jota ei varsinaisesti oltu kyseenalaistettu. Samalla kirkko instituutiona tuntui heistä vieraalta.

Katsomukseltaan kirjavaa joukkoa yhdisti se, että he olivat valinneet juuri kirkollisen avioliittoon vihkimisen siviilivihkimisen sijaan. Osalla valinnan perusteena oli hengelliseen vakaumukseen liittyvä halu solmia liitto Jumalan kasvojen edessä ja pyytää alkavalle taipaleelle siunausta, sekä seurakunnan esirukousta. Syyt liittyivät toisaalta myös yleiseen hengellisyyteen: Kirkko edusti monelle arjesta erotettua tilaa, joka liittyi elämän syvempiin arvoihin. Avioliitto haluttiin aloittaa jollakin uskonnollisella tai hengellisellä rituaalilla. Kirkko tilana liittyi kuvaan oikenlaisista häistä ja kirkon piirissä tapahtuva vihkiminen nähtiin romanttisempana, kuin maistraatissa tapahtuva toimitus. Kirkollisen vihkimisen avulla nuoret aikuiset liittyivät samalla suvun traditioon. Heidän mielestään kirkko kuuluikin itsestään selvästi elämän suuriin siirtymävaiheisiin. 

Suhde pappiin avainasemassa

Kokemukset avioliittoon vihkimisestä saivat huomattavaa painoarvoa nuorten aikuisten mielissä, sillä ne olivat useimpien ainoita kontakteja kirkkoon. Siksi on olennaista hahmottaa, mitkä tekijät vaikuttivat kokemusten muotoutumiseen. Toimituksen rakentuminen alkoi monen kohdalla jo kauan ennen varsinaista vihkimistä. Vihittävät olivat uhranneet paljon aikaa ja ajatusta sopivan papin, vihkikirkon ja kanttorin valitsemiseen. Häähuuman merkitystä ei ole syytä aliarvioida, sillä se auttoi vihkipareja muodostamaan toimituksesta omannäköisen, henkilökohtaisen kokemuksen. Jotta toimituksen saattoi kokea henkilökohtaiseksi, siihen täytyi luoda suhde. Tämä suhde muodostui vuorovaikutuksessa, jonka keskeisimpänä vastapelurina toimi vihkivä pappi.

Vihkiparin ja papin tiet kohtasivat parhaimmillaan useaan otteeseen niin toimituskeskustelussa, vihkiharjoituksissa, itse vihkimisessä kuin hääjuhlassakin. Papilta ei odotettu kuuta taivaalta, vaan ainoastaan ihmisläheisyyttä. Vaikka papin ammatillisuus ja varmat otteet rauhoittivat jännityksen keskellä kipuilevaa morsianta, ei vihkijän holhoavaa asennetta katsottu hyvällä. Sen sijaan tasavertaisuus, hyväksyvyys ja aito läsnäolo nousivat positiivisiksi kokemuksiksi. Myös papin konfrontaatiokyky, asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä, loi turvallisuudentunnetta. Jos suhde pappiin oli muodostunut henkilökohtaiseksi, toivottiin sen jatkuvan vähintään tulevissa perhejuhlissa. Näyttäisi siis siltä, että vihkipappi merkitsi nuorille vihittäville enemmän kuin kasvotonta palvelun tuottajaa.

Vihkipari – toimituksen aktiivinen subjekti

Henkilökohtaiseen kokemukseen vaikutti papin lisäksi vihittävien oma osallistuminen toimituksen suunnitteluun ja toteutukseen. Nuoret aikuiset eivät tyytyneet passiiviseen vastaanottajan rooliin, vaan halusivat olla vihkimisessä aktiivisia toimijoita, toimituksen subjekteja. Jos ennen vihkipappi onkin saatettu valita sen perusteella, kuka seurakunnan työntekijöistä oli kulloinkin työvuorossa, halusivat vihittävät nyt tehdä valinnan henkilökohtaisin perustein. Yhtenä esimerkkinä tästä on tapaus, jossa pari oli pappia haastateltuaan päätynyt valitsemaan vihkijäksi toisen henkilön. Vaihdon syynä oli papin ja vihkiparin roimasti eroavat uskonnolliset näkemykset.

Valintoja tehtiin myös vihkikirkon, kanttorin ja toimituksen kaavan suhteen. Monet kokivat tärkeäksi, että pystyivät yhtymään kysymysten ja sormuslupausten sanamuotoihin aidosti. Lapsuudesta tutut virret, tai raamatunkohdat nousivat myös merkityksellisiksi elementeiksi toimituksen suunnittelussa. Tästä voidaan päätellä, etteivät kirkonmenot näyttäytyneet nuorten aikuisten silmissä niin koskemattomilta, ettei niiltä olisi voinut vaatia asettumista joustavaan dialogiin vihittävien kanssa.

Traditiolla on sittenkin merkitystä

Urbaaneja nuoria aikuisia on usein kuvailtu individualisteiksi, joille perinteet ovat merkityksettömiä. Kallion vihkiparit eivät kuitenkaan suunnitelleet häitään tyhjiössä, vaan he toimivat sidoksissa kahteen sukuun, lähipiiriin ja ympäröivään kulttuuriin. Kirkollisen vihkimisen valitseminen oli heille jo sinällään tietyn tradition ilmentämistä.

Vihittävät kokivat tarvetta liittyä suvun traditioon ja olla osa sukupolvien jatkumoa. Monet halusivat valita papiksi perinteisesti suvun kirkolliset toimitukset hoitavan perhepapin ja mennä naimisiin lapsuudenjuurillaan sukukirkossa. Häävieraiden läsnäolo toimituksessa konkretisoi kahden suvun yhdistymistä ja merkitsi samalla tuoreen avioliiton saamaa hyväksyntää ja tunnustusta. Urbaani irrallisuus vaikuttaa näin kulkevan rinta rinnan elämän siirtymävaiheissa esiin pulpahtavan traditionaalisuuden kanssa. Vihkitoimitukseen osallistuneet parit ammensivat juuriltaan aineksia henkilökohtaiseen kokemukseen.

Osaako kirkko iloita?

Avioliittoon vihkimisen merkitystä ei voida vähätellä. Se tarjoaa kirkolle liittymäkohdan juuri nuorten aikuisten elämään ja elämänkysymyksiin. Tässä pappi joutuu punnitsemaan omaa rooliaan: Tukeeko pappi vihittävien kasvua aikuisiksi seurakunnan jäseniksi, jotka kohdataan tasavertaisina, vai asettaako hän heidät lapsen asemaan? Tasavertainen suhde pitää sisällään kuuntelua ja kunnioitusta, vanhemman ja lapsen rooliin asettuminen puolestaan valmiita vastauksia. Pappiin halutaan todellinen suhde autoritäärisen opettaja – oppilas -suhteen sijaan. Kirkollisia toimituksia on viime aikoina kehitetty kohti seurakuntalaisten aikuista osallistumista kirkon elämään. Tämän myös vihityt ovat kokeneet hyvänä. Individualistisen kulttuurin keskellä siirtymäriittinä toimiva vihkiminen herättää monessa vihittävässä yhteisöllisyyden tarpeen. Seurakunta voi tarjota kentän, jolla tämä tarve kohdataan.

Avioliittoon vihkimisen rikkaus jää huomaamatta, jos se nähdään kirkon kannalta vähemmän tärkeänä kasualiana muiden toimitusten joukossa. Vihkimisessä konkretisoituu muistutus siitä, että kirkko ei ole rajoitettu kulkemaan ihmisten rinnalla vain elämän varjoisina aikoina, vaan sillä on tilaisuus osallistua myös matkanteon iloisiin hetkiin. Vaikka kirkko on pitänyt arvossa kärsivien kohtaamista ja nähnyt murtuneiden sielunhoidon keskeisenä tehtävänään, ei ilo voi olla toisarvoista sen elämässä. Ihmiselämä sisältää kärsimyksen lisäksi onnea. Siksi onkin kysyttävä: Osaako kirkko iloita iloitsevien kanssa?

Kirjoittaja Annaelina Tähtinen on teologian maisteri, jonka käytännöllisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Mieheksi ja vaimoksi. Nuoren aikuisen kokemus avioliittoon vihkimisen sielunhoidollisuudesta” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2007.

 

Kirjallisuutta:

Kirkon suunta 2000. Alhaalta kasvava kirkko. Kirkkohallitus (1992)

Kääriäinen, Kimmo&Niemelä, Kati&Ketola, Kimmo (toim.): Moderni kirkkokansa. Suomalainen uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. Diss. (2003)

Mikkola, Teija&Niemelä, Kati&Petterson, Juha (toim.): Urbaani usko: nuoret aikuiset, usko ja kirkko (2006)

Sihvo, Jouko: Seurakunta elämän käännekohdissa. (1992)