Posthumanismia, teologiaa ja hidasta väkivaltaa –väitöshaastattelussa Toni Koivulahti
Miten posthumanismin ja teologian voi yhdistää toisiinsa? Toni Koivulahden väitöskirja The Earth Is Shuddering: Theology, Posthumanism and the Death of God käsittelee posthumanismin ja teologian välisen dialogin mahdollisuuksia tarkastelemalla ei-ihmiseläimiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä ihmisen tekemän hidasta väkivaltaa inhimillisen heikkouden näkökulmasta.
Väitöskirjan tausta
Toni Koivulahti kertoo jatkaneensa gradusta väitöskirjaan suoraviivaisesti teologisen tiedekunnan sisällä, jossa hänen pääaineensa oli sosiaalietiikka systemaattisen teologian osastolla.
Koivulahti kertoo kiinnostuneensa varhain erityisesti etiikasta, joka on pysynyt mukana koko opintojen ajan. Teologian ja posthumanismin yhdistämistä hän kuvailee harvinaiseksi, eikä yhdistelmälle löytynytkään montaa edeltäjää.
Yksi väitöskirjan alkuperäisistä tutkimuskysymyksistä oli tutkia uskonnon ja vallan yhteyksiä poliittisen teologian teoriassa. Väitöskirjaprojektin alkuvaiheessa hän kirjoitti poliittisen teologian, uskonnon ja vallan kysymyksistä. Tässä Koivulahti joutui perustavanlaatuisten kysymysten äärelle. Esimerkiksi väkivallan rajaaminen vain ihmisiin kohdistuvaksi tuntui absurdilta. Tällöin kysymyskenttä muuttui ja tutkimuskysymykset muotoutuivat lopullisiksi tutkimuskysymyksiksi: Minkälaista teologiaa on mahdollista ajatella tai tehdä posthumanistisen käänteen jälkeen? Mitä uusia perspektiivejä teologilla on tarjota poliittisille teorioille ei-ihmiseläimiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ympäristötuhoa koskien?
Koivulahden mukaan yksi käänne väitöskirjan aikana oli kulttuurintutkimuksen kentältä tullut Rob Nixonin käsite ”hidas väkivalta”. Tämän käsitteen avulla hän pystyi ymmärtämään paremmin väkivallan suhdetta luontoon ja luonnon tuhoamiseen. Koivulahti alkoi hahmottaa näitä uudella tavalla. Vastaavasti posthumanistisen teorian hän näki osana laajempaa filosofista keskustelua. Posthumanismin esittämän kritiikin edessä hän vakuuttui siitä, että jollakin teologisilla keskusteluilla on yhteistä tarttumapintaa posthumanismin kanssa. Tutkimuksessa näkyykin posthumanistisen teorian tarjoamat ajatukset ihmisen ja eläimen ontologiasta, jossa olemuksellinen ero on lopulta hyvin pientä ja erottelu kyseenalaistetaan. Koivulahden mukaan tämän ajatteleminen tuotti uudenlaisia käsitteitä, jonka pohjalta tutkimusasettelu kehittyi lopulliseen muotoonsa, jossa hidas väkivalta ja posthumanismi keskustelevat.
Keskeisiä käsitteitä
Koivulahden väitöskirjan keskeisiä käsitteitä ovat kenosis, posthumanismi, hidas väkivalta ja ylihauraus, jossa kenosis toimi avainkäsiteenä posthumanismin ja teologian yhdistämisessä materialismin piirissä. Kenosis-käsitteen materialistinen tulkinta palautuu Thomas J.J. Altizerin teologian ajatukseen Jumalan kuolemasta, jonka mukaan Jumala kuollessaan tyhjenee osaksi maailmaa.
Koivulahden mukaan Altizerin ajattelusta on vaikeaa välillä ottaa selvää siitä, kuinka metaforista hänen kirjoittamisensa on. Altizerin ajattelussa näyttää kuitenkin olevan niin, että jumalallinen lävistää kaiken materiaalisen ja näin luomakunta itsessään on muuttunut jumalallisen ja materiaalisen sekoitukseksi.
Koivulahden mukaan isojen ontologisten erojen tekeminen ihmisten ja muiden eläinten välille tulee tällaisen ajattelun jälkeen paljon vaikeammaksi. Hän kuvailee, että ajatuskokeesta paljastuu lajienvälisten jyrkkien ontologisten erottelujen ongelmakohdat: Jos matkaisimme ajassa taaksepäin siihen kohtaan, jossa ihminen eroaa eläimestä, olisi meillä kaksi yksilöä, äiti ja lapsi, joista toinen olisi osa kristinuskon pelastushistoriaa ja toinen ei.
Posthumanismi kritisoi humanismin ideologian taustalla olevaa ajatusta ihmisten erityisasemasta. Koivulahden mukaan posthumanismi ja eläinoikeusmyönteinen humanismi eivät ole suuressa ideologisessa ristiriidassa ainakaan käytännön tasolla. Sen sijaan posthumanismissa esiintyvä ihmisen ja eläimen välisen olemuksellisen eron kyseenalaistaminen on Koivulahdelle tärkeää.
Ajatus siitä, että kaikki olennot nousevat samasta materiaalisesta pohjasta on helppo sovittaa yhteen Altizerin teologian kanssa. Siinä materiaalinen pohja on olemukseltaan heterogeeninen sekoitus sekä jumalallista että materiaalista.
Hitaan väkivallan käsitettä Koivulahti kuvailee hyödylliseksi. Hänen mukaansa se on saanut vaikutteita vapautuksen teologian rakenteellisen synnin käsitteestä. Koivulahden mukaan hitaan väkivallan keskeinen idea on, että luonnon tuhoaminen on väkivaltaa. Se tapahtuu niin hitaasti, että emme näe sitä emmekä miellä sitä väkivaltana. Mutta jos vaihdamme perspektiiviä, ja tarkastelemme asiaa pidemmällä aikavälillä, emmekä välittömän kokemuksemme antamassa lyhyessä perspektiivissä, silloin alamme huomaamaan hitaan väkivallan vaikutuksia, hän kuvailee.
Ylihaurauden käsite on Koivulahden oma. Ylihauraudessa kyse on siitä, miten inhimillinen hauraus ja sen vaikutukset tulisi käsittää. Yksilöllinen inhimillinen hauraus on monimutkainen yhteisöllinen asia, sillä ihmisten toiminta on verkostoitunutta. Pienet moraalisesta heikkoudesta seuraavat teot johtavat lopulta suuriin epätoivottuihin lopputuloksiin.
Myös kulutusyhteiskunnassa toimiessaan ihmiset ajattelemattomuuttaan, vailla pahaa aietta, mutta toiminnan kasautuvuuden takia päätyvät siihen, että ihmiskunta kollektiivisesti tuhoaa ympäristöään. Se ei Koivulahden mukaan vaadi sitä, että kukaan haluaisi pahaa, vaan kyse on pikemminkin pahan käsitteellistämisestä heikkouden kautta. Paha onkin kirkkoisä Augustinuksen mukaan sitä, että ihmiset rakastavat asioita väärässä järjestyksessä. Ihmiset saattavat suurimman hyvän sijaan haluta pienempää hyvää. Koivulahti kuvaa, että hitaan väkivallan käsite sivuaa osittain samaa aihetta. Ylihauraus edelsi hänellä hitaan väkivallan käsitteen löytymistä.
Koivulahden mukaan Jean-Pierre Dupuy, erityisesti katastrofeja ja teknologiaa käsitellyt filosofi on käsitteellistänyt samantapaisia ajatuksia kirjoittamalla, että ihmisen toiminta on itsetranssendentaalista: ihminen tekee jonkun asian, näkee jonkun yhteiskunnallisen ilmiön, mutta ei yhdistä niitä toisiinsa. Näin ollen inhimillinen kyvyttömyys nähdä tekojensa seurauksia johtaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, jotka koetaan erillisenä yksilöistä, vaikka ne ovat yksilöiden toiminnan tulosta.
Koivulahden mukaan tarkoituksena onkin saattaa yhteen kaksi vaikeaa asiaa: se, miten ihminen yksilönä pystyy vaikuttamaan asioihin ja miten rakenteelliset kysymykset liittyvät näihin. Koivulahden mukaan yksilöllisyys on kuitenkin kovin pientä, jolloin se jää miettimättä laajemmassa kontekstissa osana yhteistä toimintaa.
Monipuolinen, moniulotteinen aineisto
Koivulahti kuvailee väitöskirjansa aineistoa tyypilliseksi etiikan aineistoksi, joka koostui muiden teksteistä, joita hän pyrki lukemaan läpi tarkasti tutkimuskysymysten näkökulmasta. Koivulahden mukaan hänen tutkimuksessaan on kyse tekstianalyysistä, argumenttianalyysistä ja käsiteanalyysistä, mutta toisaalta myös symptomaattisesta luennasta, jossa pyritään pohtimaan, millaiset ideologiset taustat teksteillä on. Väitöskirjan artikkeleissa hän pystyi käsittelemään vain osia ajattelijoiden pohdinnoista käyttäessään teksteistä rinnakkaisluentaa ja saattamalla niitä yhteen omassa työssään. Koivulahti kertookin, että häntä kiinnostaa ajattelijoiden väliset keskustelut paperilla, konkreettisesti tai kolmannen henkilön paperilla, mikä on hedelmällinen tapa tuottaa uutta ajattelua.
Toisen maailmansodan aikaisista traumoista syntyneet aatesuuntaukset ja teologiset ajatukset ovat hyödyllisiä myös tässä ajassa, sillä elämme sotien ja väkivallan keskellä
Hänen aineistonsa koostui mm. Thomas Altizerin, Slavoj Žižekin, John Milbankin ja Rosi Braidottin teksteistä. Koivulahden mukaan Altizer oli 60-luvulla tunnettu Jumalan kuoleman teologian ajattelija, jonka läpimurtoteos on The Gospel of Christian Atheism (1966). Teoksesta erityisesti kenosiksen käsite on vaikuttanut Koivulahden ajatteluun. Altizer oli tunnetun luterilaisen teologin Paul Tillichin oppilas ja tämän ajattelun vaikutukset näkyvät hänen tuotannossaan laajasti.
Jumalan kuoleman teologian synty juontaakin juurensa Tillichin luentosarjaan, joka pohjautui toisen maailmansodan kauhujen jälkeiseen ajatteluun ja kokemuksiin. Se pyrki kyseenalaistamaan kaikkivoipan jumaluuden käsitteen, jota hän vertasi Staliniin ja Hitleriin. Koivulahti pohtii, että toisen maailmansodan aikaisista traumoista syntyneet aatesuuntaukset ja teologiset ajatukset ovat hyödyllisiä myös tässä ajassa, sillä elämme sotien ja väkivallan keskellä.
Uusia tuulia posthumanistisesta teologiasta
Tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia on, että posthumanismi ja teologia voivat keskustella ja löytää yhteisiä lähtökohtia. Posthumanismi on ollut perinteisesti melko uskontokriittistä, mikä tuo oman haasteensa sen ja teologian väliselle keskustelulle. Yhtenä käytännöllisenä esimerkkinä tällaisesta dialogista Koivulahti nostaa esille Tillichin ja Karl Marxin vieraantumiskäsityksiin perustuvan ajatuksen myös eläinten vieraantumisesta, jossa tehotuotanto vaikuttaa siihen, miten ympäristö ja heidän kokemuksensa muuttuvat ei-ihmiseläimille vieraaksi. Vaikka kaikilla erillisillä artikkeleilla on omat lopputuloksensa, on kokonaisvaltainen lopputulos innovatiivisesti posthumanistisen teologian mahdollisuuden löytäminen ja keskustelukentän kartoittaminen, jota ei aiemmin ole merkittävissä määrin tehty.
Väitöskirjaansa liittyen Koivulahti kertoo, että on viime aikoina miettinyt, että ennen modernia tehomaataloutta syntyneessä teologisessa ajattelussa on jokin piirre, jossa eettinen ajattelutyö on vielä tekemättä. Ylihaurauden hän kuvaa osana nykypäivää: jos ihminen ostaa esimerkiksi suklaapatukan, niin yleensä hän ei ajattele, että tässä on kyse aikamme suurista eettisistä ongelmista. Kulutusyhteiskunnan arjessa ollaan kuitenkin valtavien moraalisten kysymysten äärellä, mutta ne eivät välttämättä ole läsnä käytännössä ollenkaan useimpien ihmisten ajattelussa. Tutkimuksen tulokset ovat käytännönläheisiä, mutta päästäkseen siihen Koivulahden on täytynyt käydä läpi ja kiertää monimutkaisen filosofisen käsitteistön kautta, että hän on löytänyt oikeanlaiset tavat nähdä ja kysyä.
Koivulahden mukaan hidas väkivalta liittyy kulutusyhteiskunnan kysymyksiin, esimerkiksi siinä, miten keskimääräisen suomalaisen elämäntapa vaikuttaa luontoon ylipäätään. Koivulahden mukaan suurinta osaa inhimillisestä toiminnasta eivät määrittele taustalla olevat suuret ideologiat, vaan sen hetken käytännön tarpeet, jolloin tekojen seuraukset jäävät näkymättömiksi.
Jotkut asiat ovat liian itsestään selviä, että me näkisimme ne, tai ne ovat liian ilmeisiä meille, koska emme osaa ajatella niitä niiden jokapäiväisyydestä johtuen. Hän näkee itseisarvon siinä, että asioita ajatellaan toisin riippumatta siitä, onko se lopullisesti ajattelutapaa muuttavaa.
Toni Koivulahden väitöskirja The Earth is Shuddering: Theology, Posthumanism, and the Death of God tarkastettiin Helsingin yliopistossa 19.9.2025. Vastaväittäjänä oli professori Mika Ojakangas, Jyväskylän yliopisto.
Linkki väitöskirjaan: http://hdl.handle.net/10138/599456