Ovatko kirkon ovet auki myös pienimmille? Väitöskirjatutkimus vauvamusiikkitoiminnasta kirkkotilassa Suomessa ja Tanskassa
Aino-Elina Kilpeläisen väitöskirja tarkastelee miten vauvamusiikkitoiminta mahdollistaa kristillisen tradition ja spiritualiteetin tukemista evankelis-luterilaisen kirkon varhaiskasvatuksessa.
Uraauurtavaa tutkimusta
Uskonnonpedagogiikan väitöskirjassaan ”Lintu emon siiven alla”: Kirkkotilassa toteutettava vauvamusiikkitoiminta Suomen ja Tanskan evankelisluterilaisissa kirkoissa” Kilpeläinen lähestyy kirkon vauvamusiikkitoimintaa kolmen eri näkökulman, rituaalikasvatuksen, spiritualiteettikasvatuksen ja kulttuuriperintökasvatuksen, kautta. Vaikka varhaiskasvatusta sekä tarkemmin kirkon varhaiskasvatusta onkin tutkittu entuudestaan opinnäytteissä, kuten esimerkiksi maisterintutkielmissa, väitöskirjatasoista tutkimusta aiheesta Suomessa ei ole aiemmin tehty.
Koska väitöskirja on ensimmäinen laatuaan, Kilpeläisellä ei ollut mittavaa tutkimusperinnettä, josta ammentaa, vaan hänen oli monessa suhteessa lähdettävä liikkeelle tyhjästä. Ihan pienten lasten uskonnollisen ja spirituaalisen kehityksen tutkimuksen ei ole tyypillisesti ollut kovin empiiristä, ja lisää empiriaa Kilpeläinen tulevaisuuden tutkimustyössä peräänkuuluttaakin. Kilpeläisen artikkeliväitöskirjassa aineistoa vauvamusiikkitoiminnasta kerättiin havainnoimalla, videoimalla ja haastattelemalla.
Kilpeläinen halusi tietoisesti ottaa tarkasteluun useita eri näkökulmia, jotta työ olisi mahdollisimman monipuolinen. Uskonnollisen ja spirituaalisen kehityksen teoriat ovat joiltakin osin ristiriitaisia, sillä ne näkevät sekä lapsen että hänen kehityksensä erilaisina. Esimerkiksi kognitiivisen koulukunnan teorioissa piirissä lasten uskonnollisen ajattelun katsotaan usein olevan pohjimmiltaan epäkypsää, eikä ihan pienten lasten uskonnollisuutta ole paljoa jäsennetty.”
Lapsilla on valmius ihmetellä ja olla yhteydessä luontoon, toisiinsa ja itseensä
Spiritualiteettitutkimus puolestaan lähestyy lapsia luonnostaan hengellisinä toimijoina, joilla on monenlaisia eri kykyjä: he voivat ihmetellä ja olla läsnä, havainnoida, olla yhteydessä muihin sekä myös itseensä. Spiritualiteettiin kuuluu myös ajatus mysteerin kokemisesta sekä kokemuksellisen puolen painottaminen ylipäätään: pienet lapsetkin voivat tuntea ja havainnoida asioita hyvin monipuolisesti.
Psykoanalyyttisessa perinteessä uskonnollisuuden taas nähdään syntyvän oikeastaan vasta vuorovaikutuskokemuksessa muiden kanssa. Äidin ja lapsen varhainen suhde sisältää psykologisen kehityksen uranuurtajan, Erik H. Eriksonin, näkökulmasta paitsi tietynlaista pyhyyttä, myös rituaalisia elementtejä. Nämä piirteet toisintuvat myöhemmin aikuisuuden uskonnollisuudessa. Psykoanalyyttisen perinteen mukaan myöhempi uskonnollisuus pohjaakin vahvasti lapsuuden kokemusten päälle.
Kirkkotila haastajana sekä mahdollistajana
Vaikka kasteiden määrä Suomessa onkin Kilpeläisen tutkimusperiodin aikana vähentynyt radikaalisti (vuosina 2000–2019 kastettujen määrä on lähes puolittunut), kirkon vauvamusiikkitoiminta on kuitenkin pitänyt hämmästyttävän hyvin pintansa, kun vertaa suosiotaan menettäneeseen kirkon päiväkerhotoimintaan. Suomessa koettiin eräänlainen kirkon muskaritoiminnan boomi 2010-luvulla, jolloin tehtiin paljon uusia materiaaleja musiikkitoiminnassa käytettäväksi.
Materiaalinen ulottuvuus eli tilan ja paikan ulottuvuus nousee tärkeään rooliin vauvamusiikkitoiminnassa, johon kirkko asettaa omat haasteensa. Kirkkotila tarjoaa paljon tutkittavaa pienille, mutta myös jännitteitä lasten vanhemmille: mihin lapsi saa mennä ja mihin saa koskea? Entä saako kirkossa pitää ääntä ja liikkua? Pohjimmiltaan vanhempia siis mietityttää se, kuinka pienet lapset oletettuihin kirkon käyttäytymissääntöihin sopivat.
Väitöskirjassa tarkasteltujen kahden maan, Suomen ja Tanskan, välillä on selkeitä eroja vauvamusiikkitoiminnan suhteen. Suomessa on ollut kirkon järjestämää vauvamusiikkitoimintaa 1980-luvulta lähtien, kun taas Tanskan babysalmesang-toiminta syntyi 2000-luvun alussa. Tanskan vauvamusiikkitoiminta järjestetään pääosin kirkkotilassa ja siellä lauletaan monia virsiä. Suomessa musiikkitoiminta järjestetään useimmiten esimerkiksi seurakunnan kerhotilassa, ja siellä lauletaan monenlaisia lauluja.
Tanskan vauvamusiikkitoiminnassa saa näkyä vauvojen luontainen uteliaisuus. Pienet osallistujat voivat esimerkiksi makoilla lattialla alttarikaiteen sisäpuolella ja tunnustella käsillä kastemaljaa. Tämä heijastelee Kilpeläisen mukaan kasvatuksen kehollista ulottuvuutta, vastapainona evankelisluterilaisessa kirkossa yleisesti korostettuun puheen tärkeyteen. Tämä puheen keskeisyys on näkynyt esimerkiksi Katekismuksen ulkona opettelemisessa, mutta pelkkä puhe ei sovellu kasvatusmenetelmäksi vielä puhetaidottomille pikkulapsille. Tämä kokemuksellisuuden ja kehollisuuden ulottuvuus voisi Kilpeläisen mukaan olla oiva lisä myös muuhun kirkkotilassa tapahtuvaan toimintaan kaikenikäisille.
Musiikki on uskonnon kieli
Väitöskirjan yläotsikko sai nimensä Lina Sandell-Bergin virrestä ”Kun on turva Jumalassa”. Virsi yhdistää sekä Suomen että Tanskan vauvamusiikkitoiminnan sikäli, että sitä laulettiin aineistonkeruuvaiheessa molempien maiden tapahtumissa. Yläotsikossa mainittu emon ja lapsen kehollinen yhteys on Kilpeläisen mukaan tärkeä aspekti, sillä äidit useimmiten kantoivat lastaan näissä tapahtumissa. Äidit ja vauvat myös kokivat yhdessä asioita: äidit mainitsivat kysyttäessä tapahtuman lempikohdakseen usein saman kohdan, josta lapsikin näytti nauttivan eniten.
Eräs oivallus, jonka Kilpeläinen mainitsee projektin aikana saaneensa, on että musiikki liittyy yhtä lailla kaikkiin kolmeen alussa mainittuun teoreettiseen näkökulmaan: niin rituaalikasvatukseen, spiritualiteettikasvatukseen kuin kulttuuriperintökasvatukseenkin. Laulaminen on jo itsessään rituaalista toimintaa erityisesti silloin kun se sisältää toistuvia osia, tai kun kappaleella on vakiintunut paikka tapahtumassa. Musiikki myös edustaa kieltä, jota myös pieni lapsi kykenee oppimaan ja se voi mahdollistaa hengellisiä kokemuksia. Hengelliset laulut tai virret ovat osa kristinuskon aineetonta kulttuuriperintöä. Musiikki on näin ollen olennainen osa myös uskontokasvatusta.
Kilpeläinen korostaa tutkimuksen tärkeyttä paitsi nykypäivän uskonnollisen murroksen ja kasteiden vähenemisen kannalta, myös siitä näkökulmasta, että kuva lapsista on muuttunut selvästi viime vuosikymmeninä. Jos tarkastelee sadan vuoden takaisia kirjoituksia lapsista, esimerkiksi Maria Montessorin teoksia, vauvoista piirtyy passiivisempi kuva. Kilpeläinen korostaa viimeaikaisia harppauksia tieteen saralla ja niiden hyötyä myös tälle tutkimukselle: nykyään tiedetään, että jo kohdussa oleva lapsi oppii tunnistamaan äidin hyräilemiä lauluja ja kehittää herkkyyden erottaa ympärillään puhutun kielen erityispiirteitä. Tätä arvokasta tutkimustietoa voidaan hyödyntää myös uskonnonpedagogiikassa ja suunnittelussa, kun kuva lasten oppimiskyvyistä tarkentuu entisestään.
Tutkimuksen painopisteet heijastavat tutkijoiden arvoja
Vaikka tutkimusta päiväkotien uskontokasvatuksesta onkin tehty viime aikoina, niin nimenomaan kirkon varhaiskasvatus on jäänyt vähemmälle. Rippikouluissa tapahtuvaa oppimista on uskonnonpedagogiikan parissa tutkittu paljon, minkä Kilpeläinen arvelee johtuvan osin siitä, että teologit ovat usein tekemisissä rippikouluikäisten kanssa omissa työharjoitteluissaan. Kilpeläinen haluaa kuitenkin rohkaista teologeja tutkimaan rippikoulun lisäksi myös muita uskontokasvatuksen konteksteja. Tutkimuksen kohderyhmät kertovat siitä, mitä uskonnontutkimuksessa pidetään tutkimuksen arvoisena, minkä vuoksi monipuolisuuden lisääminen olisi tärkeää. Kilpeläisen mukaan myös lastenohjaajien ja muskariopettajien työ seurakunnassa ansaitsee tulla tutkituksi.
Tässä kohtaa on valtava tutkimuksellinen aukko, joka on vihdoin aiheellista korjata
Vauvamusiikkitoiminta on kuitenkin yhtä lailla uskontokasvatusta. Sen voi myös ajatella olevan paitsi lapsille myös heidän vanhemmilleen suunnattua, sillä vanhemmat antavat opit eteenpäin lapsilleen heidän kasvaessaan ja toiminnassa lauletut virret saattavat myös siirtyä kotona laulettaviksi. Musiikki voi näin myös tukea varhaista vuorovaikutusta. Kilpeläinen painottaakin sen ymmärtämistä, että jo vauvaikäiselle on mahdollista tarjota monipuolisia uskonnollisia oppimisympäristöjä.
Kilpeläinen ei itse suunnittele toistaiseksi jatkavansa tutkimusta aiheen tiimoilla, sillä viime aikoina mielenkiinto on kääntynyt kouluikäisten lasten uskontokasvatukseen. Kilpeläinen kuitenkin toivoo, että tämän mielenkiintoisen ja antoisan aiheen ympärille hakeutuu myös jatkossa sekä maisterintutkielman että väitöskirjan tekijöitä. Hän korostaa oman tutkimuksensa olevan vain maistiainen kaikesta siitä, mitä aiheesta tiedetään ja mitä siitä on toistaiseksi tutkittu.