Maisterintutkielmahaastattelu: Antavatko valtamediat äänen antisemitismille?

TM Janica Pörhönen tarkastelee käytännöllisen teologian maisterintutkielmassaan ”Antisemitismin kehystäminen Ylen, Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien journalistisissa sisällöissä vuonna 2020” antisemitismin käsittelyä ja esittämistä erilaisten artikkelien sekä uutisten kautta.

Median valta ja vastuu

Pörhönen on jo pitkään ollut kiinnostunut juutalaisuudesta ja sen historiasta. Journalististen käytäntöjen ja periaatteiden tunteminen toimi oivana apuna työlle, sillä Pörhönen työskentelee toimittajana sekä on toiminut usein valokuvaajana. Näin ollen mielenkiinto median rakentamaa narratiivista ja kuvallista tarinankerrontaa kohtaan on hänelle luonnollista. Myös työssä käytetty kehysanalyysin tutkimusmenetelmä oli Pörhöselle jo entuudestaan tuttu.

Vaikka esimerkiksi Norjassa on aiemmin tutkittu juutalaisten kehystämistä uutismedioissa, Suomessa aihe on jäänyt syrjään tieteellisen tutkimuksen piiristä. Aihetta oli Pörhösen näkökulmasta tärkeä lähteä tarkastelemaan myös kotimaassa. Pörhönen korostaa sitä, että koska antisemitismi Suomessa ja läntisissä demokratioissa on kasvanut viime aikoina laajasti, se nousee herkemmin esiin myös mediasisällöissä.

Sillä, mikä uutislähde tai media valitaan, on merkittävä valta

Yleiskuva tutkimustulosten perusteella on, että Yle, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat tuomitsivat antisemitismin. Tämä näkyi siten, että antisemitismi nähtiin uhkana liberaalille demokraattiselle yhteisökunnalle ja mediajärjestelmälle, jonka symbolisia arvoja sen nähtiin uhkaavan. Torjuva suhtautuminen antisemitismiin ilmeni myös siten, että tiedotusvälineet osoittivat solidaarisuutta juutalaisia kohtaan ja kuvasivat heidät selviytyjien roolissa. Ainoa poikkeus tuomitsevasta asenteesta oli Helsingin Sanomien uutinen, jossa ei suoraisesti ilmaistu Auschwitzin vapautumisen muistopäivänä tapahtunutta Israelin lipun polttoa antisemitisminä.

Uutisessa poliisit eivät nähneet tekoa rikoksena, koska poliisin mukaan Israelin lipun polttaminen ei ole Suomen rikoslain mukaan rangaistava teko. Näkökulma olisi kuitenkin voinut olla toinen, jos toimittaja olisi pyytänyt juutalaisia haastateltaviksi. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että monet juutalaiset käsittävät Israel-kritiikin antisemitisminä, vaikkakin tässä on yksilö- ja ryhmäkohtaisia eroja. Pörhönen haluaakin tässä kohtaa korostaa sitä, että Israelin käsittely mediassa on monisyinen kysymys, koska siihen liittyy antisemitismin ohella paljon ideologisuutta, kuten esimerkiksi sionismin ja Palestiina-mielisyyden aspektit.

Antisemitismi jäi eloon holokaustin jälkeenkin

Aina, kun mediassa käsitellään etnistä vähemmistöä, on oltava erityisen tarkka siinä, miten asiasta raportoidaan. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että vähemmistöjen edustajat mieltävät median usein vihamielisen ilmapiirin alkutekijänä. Median esitystavoilla on valtava vaikutus vähemmistöjen elämään ja siihen, millaisia mielikuvia vähemmistöistä muodostuu. Medialla on kautta historian ollut luonnollisesti rooli myös juutalaisten ja juutalaisuuden kehystämisessä.

Mediasisällöt pohjustivat usein antisemitismiä nimenomaan rodulliseen antisemitismin ja natsismin, eli eurooppalaisten ilmiöiden kautta, eivätkä viitanneet niinkään sen huomattavasti pidempään taustaan. Pörhönen pohtii tässä yhteydessä sitä, että koska hänen tutkimusperiodinsa osui Auschwitzin 75-vuotismuistopäivän kohdalle, rodullisen antisemitismin korostuminen sisällöissä oli toisaalta odotettavissa.

Mediassa esitetty sisältö saattaa tuottaa kuvaa menneisyyden ja nykyisyyden jatkuvasta yhteen kietoutumisesta, ja tämä näkyy myös antisemitismin kohdalla. Tässä yhteydessä media voi esimerkiksi pyrkiä ylläpitämään ajatusta holokaustin jatkuvasta läsnäolosta: Pörhönen mainitsee eräässä artikkelissa vastaan tulleet kuvat, joissa juutalaisten kasvoille lankeaa varjoja. Tällaiset kuvat vetoavat vahvasti tunteisiin ja viestivät asioita, joita teksti ei välttämättä suoraan sano: juutalaiset kantavat yhä mukanaan holokaustin varjoja, eikä sitä ole välttämättä tarpeen korostaa itse tekstissä. Historia nostetaan hienovaraisilla vihjeillä toisinaan osaksi myös aiheeseen suoraan liittymättömiä tapahtumia.

Kenen ääni kuuluu?

Kehystämiseen sisältyy ennakko-oletus siitä, mikä on tärkeää nostaa julkisuuteen ja mikä ei. Pörhösen käytti työssään Jenny Kitzingerin soveltamaa kehysanalyysia, Esa Väliverrosen kehysanalyysin soveltamistapaa sekä visuaalisen kehystämisen käsitteitä Renita Colemanilta. Pörhönen työsti maisterintutkielmaa varten kyseisten tutkijoiden teorioista ja käsitteistä oman kehysanalyysinsa. Laajamittaisen kehysanalyysin avulla hän sai aineistosta esille esimerkiksi palestiinamielisyyden sekä sionismin ideologiat, jotka nousivat esiin kielellisten valintojen kautta.

Saksalaistutkimuksen mukaan saksalaisten journalistit pyrkivät raportoimaan antisemitismistä mahdollisimman neutraalisti ja ilman liikaa emotionaalista painotusta, sillä juutalaisvastaisuus on jo itsessään raskas aihe. On kuitenkin myös huomioitava historialliset erot maiden välillä: Suomessa esimerkiksi on huomattavan paljon pienempi juutalaisyhteisö ja hyvin erilainen historia, joten emotionaalisuus voi olla sävyltään hyvin erilaista kuin Saksassa. Emotionaalisuus voi toimia myös informaationvälittäjänä, luoda samaistumispintoja juutalaisiin ja korostaa aiheen tärkeyttä.

Pörhönen toteaa, että on kuitenkin varottava romantisointia ja tulisi pyrkiä esittämään asiat mahdollisimman faktapitoisesti kaikkialla. Esimerkiksi synagogaiskuun kohdistuneen terrori-iskun kehystäminen äärimmäisellä pelolla voi antaa malleja antisemitistisille toimijoille.

Antisemitismi on journalistisesti herkkä ja arvolatautunut aihe. Keskustelussa olisi tärkeää huomioida se, kuinka asiasta puhutaan ja kenen äänelle annetaan tilaa. Pörhösen tutkimustulosten mukaan media ei halua antaa rasistisille tai syrjiville äänille sijaa, sillä ne rikkovat vähemmistöjen oikeuksia. Esimerkiksi Yleisradiota koskevaan lainsäädäntöön on kirjattu, että sen on tuettava suvaitsevaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Koska Yle on julkisen palvelun media ja tuottaa paljon sisältöä sekä vähemmistöille että vähemmistöistä, on tärkeää arvioida sitä, toteutuvatko nämä arvot aidosti sen sisällöissä. Pörhösen tutkimuksen perusteella ne toteutuivat, eikä Yle antanut antisemitistisille äänille tilaa.

Toisaalta kysymys siitä, mikä on äänen antamista ja mikä taas itse sanoman tukemista, on oma ongelmansa. Sosiaalisessa mediassa käydään parhaillaan vilkasta keskustelua Ylen Suomineidot-sarjasta, jota on kritisoitu muun muassa siitä, että se antaa mahdollisuuden rasistisille mielipiteille tulla kuulluksi. Pörhönen korostaa tässä kohtaa, että on tärkeää miettiä sitä, ketä valitaan haastateltavaksi, ketä kuvataan ja millaisia haastattelukysymyksiä heille esitetään. Pörhösen mielestä on myös erityisen tärkeää pohtia julkaisujen seurauksia vähemmistöryhmille.

Kuvat rakentavat todellisuutta

Pörhönen tutki kaikkiaan 28 kuvaa maisterintutkielmaansa varten, eli työn taustalla on melko kattava visuaalinen aineisto. Hän esitti tutkimuksen puitteissa kysymyksen siitä, puhuvatko jutuissa käytetyt kuvat samaa tarinaa, kuin itse jutun tekstisisältö.

Yksi esimerkki siitä, miten paljon uutiskuvat vaikuttavat jutusta syntyvään mielikuvaan, ovat Turun synagogan kohtaaman ilkivallan johdosta sen eteen tuotujen kukkien käyttö. Kukat toimivat perinteisesti symbolina kuolemalle, joten kuvavalinta viestittää paitsi myötätuntoa ja lähimmäisen rakkautta myös ajatusta kuolemasta. Myös kuvakulmalla sekä kuvien muokkaamisella on iso vaikutus. Pörhösen yllättikin työtä tehdessä se, miten eri tavalla kuvajournalistit muokkaavat uutiskuvia.

Voimakkaan kontrastin kuvat korostavat tiettyjä kohteita kuvissa ja jättävät toisia taka-alalle

Kun kuvassa on käytetty esimerkiksi paljon kontrastia ja värikylläisyyttä, vaikuttaa se väistämättä kuvan tulkintaan eri tavalla kuin neutraalisti muokattu tai muokkaamaton kuva. Pörhönen huomasi, että voimakkaan kontrastin kuvat korostavat tiettyjä kohteita kuvissa ja jättävät toisia taka-alalle. Eräs tutkimusmateriaalina oleva kuva esimerkiksi oli rajattu kuvaustilanteessa niin, ettei kuvassa esiintyvien uusnatsien kasvoja näy lainkaan, vaan kuvakulma on valittu ikään kuin heitä katsovan poliisin näkökulmasta. Tällaisilla rakenteellisilla, hyvin huomaamattomilla kuvan rajaus- ja muokkauskeinoilla luodaan jo ajatuksia aiheesta ennen itse jutun lukemista.

Pörhönen nostaa tässä kohtaa esiin paraproksemiikan käsitteen: paraproksemiikassa tutkitaan ihmisten havaintokokemuksia sekä sitä, millaisia etäisyyksiä ihmiset ottavat toisiinsa ja ympäristön kohteisiin sosiaalisessa tilanteessa. Paraproksemiikan piiristä saadut tutkimustulokset kertovat myös laajemmin siitä, miten ihminen tulkitsee katsomaansa kuvamateriaalia: jos kohde kuvataan yläkulmasta, mieliyhtymä on negatiivinen, jos taas alakulmasta, se on ennemminkin positiivinen.

Nämä hienovaraiset vihjeet olisi hyvä ottaa huomioon ja kriittisen tarkastelun kohteeksi myös silloin, kun itse toimii median kuluttajana. Pörhösen mielestä tärkeä jatkotutkimusaihe olisi tutkia paraproksemiikan ja visuaalisen kehystämisen avulla sitä, millaisia etäisyyksiä kuvajournalistit ottavat uskonnollisiin ja etnisiin vähemmistöihin kuvaustilanteessa verrattuna ei-vähemmistöihin.

Pörhösen mielestä aiheen tutkimista kannattaa ehdottomasti jatkaa. Hän näkee paljon potentiaalia aiheen tarkastelemisessa pidemmällä aikavälillä ja laajemmalla aineistolla sekä Suomessa että kansainvälisesti. Hedelmällistä olisi myös Pörhösen mukaan tutkia journalistien käytäntöjä raportoida antisemitismistä ja miten antisemitismistä tulisi heidän mielestään raportoida. Myös kuvien muokkaamiskeinot etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen kohdalla olisivat Pörhösestä kiintoisia. Kaiken kaikkiaan aiheella on siis vielä paljon tarjottavaa.

Maisterintutkielma on luettavissa täällä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/339922