Saako lapsi lukea Raamattua?

Raamatun väkivaltaisuus ja epäsovinnaisuus voidaan kasvattajien taholta kokea lasta vahingoittavina sekä nykymaailmassa tarpeettomina. Raamatun kertomukset ovat kuitenkin osa kristittyjen yhteistä kertomuskulttuuria.

Voiko lapsi ymmärtää Raamattua?

Ajatus lasten kykenemättömyydestä Raamatun ymmärtämiseen juontaa juurensa 1960-luvulle, jolloin englantilainen Robert Goldman suuntasi huomionsa lasten raamattuopetukseen ja kyseenalaisti sen tarpeellisuuden. Goldman oli ensisijaisesti kiinnostunut uskonnollisuuden älyllisestä ulottuvuudesta, ja niinpä hän tutki, kuinka lapset ymmärtävät ja selittävät esimerkiksi Jumalan ilmestymistä palavassa pensaassa. Lasten vastaukset kysymyksiin, kuten “Miksi Mooses pelkäsi katsoa Jumalaa?” olivat tunnereaktiopitoisia, eivätkä ne olleet Goldmanin kognitiivisen mittataulukon mukaan ‘oikein’. Kysymykseen “Miksi Mooses pelkäsi katsoa Jumalaa?” oli 6-7 –vuotiaan tyypillinen vastaus “Mooses pelkäsi Jumalan kovaa ääntä, tai että pensas satuttaisi häntä.” Tämän kaltaiset vastaukset olivat Goldmanin mukaan liian yksinkertaisia ja konkreettisia tulkintoja pyhien tekstien tapahtumista. Hänen mielestään kristittyjen kertomusperinne ei siis kuulunut lapsille.

Luumin mukaan uskon kieli on ennen kaikkea kertomusten kieltä. Niinpä kertomukseen eläytyvä lapsi on lähempänä Raamatun kertomusten perimmäistä merkitystä, kuin vain ja ainoastaan kognitiivisiin ansioihin keskittyvä Raamatun ymmärtäminen.

Pertti Luumi luonnehtii kertomuksia uskonnon äidinkieleksi sekä parhaaksi – ellei jopa ainoaksi – kanavaksi ymmärtämisen ja oivallusten välittämiseksi aikuisen ja lapsen välillä. Vain kertomuksessa aikuinen pystyy viestimään merkityksellisten mielikuvien, symbolikielen, avulla, ja lapsi pystyy ottamaan tarinan vastaan samankaltaisten kuvien sarjana, kuin mitä aikuinen hänelle kuvailee. Kristilliset kertomukset tuottavat kokemuksia ja elämyksiä, mutta myös Goldmanin kaipaamia kognitiivisia oivalluksia, vaikka ne eivät olekaan kertomusten koko sisältö. Luumin mukaan uskon kieli on ennen kaikkea kertomusten kieltä. Niinpä kertomukseen eläytyvä lapsi on lähempänä Raamatun kertomusten perimmäistä merkitystä, kuin vain ja ainoastaan kognitiivisiin ansioihin keskittyvä Raamatun ymmärtäminen. Näin ollen: juuri lapset voivat ymmärtää Raamattua.

Lapsi ja elämää suuremmat kysymykset

Lapset hahmottavat maailmaa tutkimalla ja kyselemällä sen toiminnasta. Henrik Simojoen mukaan aikuisille mielekkäimpiä lienevät ne kysymykset, joihin on olemassa tiedollinen, faktaan perustuva oikea vastaus. Lasten tiedonnälkä ei kuitenkaan rajoitu pelkästään faktuaaliseen maailmaan, vaan monet heistä kaipaavat keskustelua myös elämää suuremmista aiheista. Aikuinen voi kokea painetta vastata kysymykseen oikein ja tyhjentävästi, mutta vastoin lähtöoletuksia lapset eivät välttämättä halua vain tietää asioita tai että heitä opetettaisiin. Opettamisen sijaan he haluavat keskustella kysymystensä aiheista ja että heidän omat pohdintansa tulevat kuulluiksi.

Lasten tiedonnälkä ei kuitenkaan rajoitu pelkästään faktuaaliseen maailmaan, vaan monet heistä kaipaavat keskustelua myös elämää suuremmista aiheista.

Lasten suuret kysymykset nousevat heidän kokemusmaailmastaan, ja myös vastausten näihin kysymyksiin pitäisi resonoida nimenomaan lapsissa itsessään. Tämä vaatii aikuisilta taitoa luoda lapsille olosuhteet, joissa näitä kysymyksiä on mielekästä ja turvallista esittää. Lisäksi keskeistä on aikuisen herkkyys kuulla lasta ja asettua tämän kanssa yhdessä tuntemattoman äärelle. Aikuisen mieli kykenee abstraktien asioiden käsittelemiseen paremmin kuin lapsen. Tämä ymmärrysten välinen kuilu on kuitenkin ylitettävissä kertomusten avulla, kertomuksen kielellä ja mielikuvilla, joiden avulla aikuinen ja lapsi voivat päästä suurien vastausten tuntumaan rintarinnan, samaa kieltä puhuen.

Kertomusten äärellä aikuinen ja lapsi saattavat oivaltaa eri asioita, mutta kertomuksen merkityksellisyys voi olla kummallekin yhtä suuri. Jos kertomus vastaa lapsen esittämään kysymykseen tai tuottaa oivalluksen, on kertomus parhaimmillaan toiminut siltana aikuisen ja lapsen välillä, lapsen kysymys on kuultu ja lapsi on saanut itse tuottaa esimerkin avulla kysymykseensä häntä itseään tyydyttävän vastauksen.

Raamattu ja lapsen oikeus oivalluksiin

Noin kaksi kolmannesta Raamatun teksteistä on kertomusmuodossa. Narratiivisen teologian näkökulmasta Raamatun kertomukset eivät saa merkitystään siitä, onko niiden historiallisuus todistettavissa, vaan siitä, että ne ovat relevantteja uskon ja elämäntavan kannalta. Myös kertomusten tulkinnan katsotaan sisältyvän jo kertomuksiin itseensä, eikä kertomuksia pitäisikään lukea informatiivisina tiedonantoina.

Raamatun kertomusten voisi antaa vaikuttaa – sellaisina kuin ne ovat – myös lapsiin. Kuten olen väitöskirjassani osoittanut, lapsille on kuitenkin saatavissa valtavat määrät erilaisia, eri ikäryhmille erikseen kohdennettuja lastenraamattuja. Lastenraamatut ovat kuvitettuja, ja niiden teksti on usein muokattua. Mitä pienemmille lapsille lastenraamattu on suunnattu, sitä enemmän tekstiä on muokattu ja lyhennetty, ja kertomukset ovat kuvapainotteisia.

Raamatun kertomusten voisi antaa vaikuttaa – sellaisina kuin ne ovat – myös lapsiin.

Kouluikäisten lastenraamatuissa korostuu seikkailullisuus, ja kertomusten kuva ja teksti ovat yleensä tasapainoisia kertomuksen osatekijöitä. Teini-ikäisille suunnatut lastenraamatut ovat kieleltään rikkaita ja moniulotteisia ja kuvitus on pienemmässä roolissa, kuin nuoremmille suunnatussa lastenraamatuissa. Tästä tekevät poikkeuksen sarjakuvaraamatut, joiden kuvamateriaali kattaa myös väkivaltaiset ja raa’at kohtaukset, joiden kuvaaminen voidaan nähdä pienille lapsille sopimattomana.

Lapsille tarkoitettujen Raamattujen julkaisuvolyymit maailmanlaajuisesti ovat mittavat. Vuosittain kristilliset yhteisöt ja kustantamot tuottavat vähintään kymmeniä erilaisia lapsille suunnattuja, kauniisti kuvitettuja Raamatun versioita. Osa näistä julkaisuista pääsee kansainväliseen levitykseen mahdollisesti koko Euroopan tai Pohjois-Amerikan markkinoille, joskus molemmille. Nämä värikkäät ja helppolukuiset tuotteet edesauttavat kristillisten kertomusten leviämistä ja oppimista.

Väitöstutkimuksessani osoitan, että lastenraamattujen kertomukset eivät kuitenkaan aina vastaa alkuperäisiä kertomuksia. Edellä mainitun lyhentämisen lisäksi raamatunkertomuksia muokataan myös sisällöllisesti. Toisinaan kertomuksiin lisätään kertomukselle vierasta materiaalia, tai kertomuskehystä voidaan käyttää hyväksi vaikkapa kiltteyskasvatuksessa. Tällöin lisätty materiaali johdattelee lasta lastenraamatun tekijän haluamaan suuntaan raamatunkertomuksen tulkinnassa, ja lapsen oman oivaltamisen tilaa kavennetaan.

Perinteiden välittäminen

Perinteen ja kulttuurin välittämisessä aikuisella on valtava rooli. Aikuisen turvallisuus ja hänen luomansa ilmapiiri ovat avainasemassa myös siinä, millaisena Raamatun kertomusperinne lapselle näyttäytyy. Nils Holmin mukaan oppimishetkien tunneilmapiiri ja aikuisen suhtautuminen ‘opeteltavaan’ asiaan ovat ratkaisevia tekijöitä siinä, kokeeko lapsi aiheen ja asian mielekkäänä vai ei. Aikuinen on siis lapselle malli siitä, kuinka asiaan tulee asennoitua. Aikuinen määrittää samalla sitä, onko kyseessä todella perinteeseen ja oikeaan elämään vaikuttava asia, vai opiskellaanko aihetta vain kognitiivisella tasolla ilman tunnesidettä tai tarvetta elämysten kokemiseen. Kristillisten uskonyhteisöjen kohdalla kyseessä on elämäntapaan ja –valintoihin vaikuttava perinne ja kulttuuri. Perinne ei kuitenkaan elä, jolleivat ihmiset koe sitä mielekkääksi ja omakseen yksilötasolla.

Raamatun kertomusten tunteminen ei ole enää yleistietoa, ja perusopetuksessa uskonnon opetusta johdetaan koko ajan kognitiivisempaan suuntaan. Ihmisen tarve elämyksille, elämää suuremmille vastauksille, perinteille ja yhteisöön kuulumiselle ei kuitenkaan liene vähentynyt. Raamatun kertomusperinne on yksi polku päästä osalliseksi niistä kaikista.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Holm, Nils G. (2005) Kehityspsykologisia näkemyksiä uskontokasvatukseen. Uskontokasvatus monikulttuurisessa maailmassa. Toim. Hilska, Päivi – Kallioniemi, Arto – Luodeslampi, Juha. Helsinki; Kirjapaja Oy. 57-78.

Kumpulainen, Kristiina (2015) Pienten lasten suuret ajatukset: dialoginen merkityksenanto lasten osallisuuden ja kehityksen voimavaroina. Uskonto lapsuuden kulttuureissa. Toim. Ubani, Martin & Poulter, Saila & Kallioniemi, Arto. Helsinki; Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy. 56-74.

Luumi, Pertti (2008) Narratiivisuus uskon äidinkielenä. Johdatus kristilliseen kasvatukseen. Toi. Porkka, Jouko. Helsinki: Lasten Keskus. 305-337.
(2002) Kerronnan kriisi. Kertomus on tie: sadut ja raamatunkertomukset lasten maailmassa. Ylönen, Hilkka & Luumi, Perkki. LK-kirjat. Helsinki; Lasten Keskus. 74-88.
(2001) Lapsi ja Raamattu. Nollasta neljääntoista. Käsikirja seurakuntien lapsi- ja varhaisnuorisotyöhön. Toim. Luukkonen, Liisa. Jyväskylä; Gummerus Kirjapaino Oy . 93-102.

Puustinen, Kaisa (2020) “Jumala pyörähti pari tanssiaskelta’: lastenraamatut funktionaalisen ekvivalenssin valossa. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology. No 152. Joensuu: Grano Oy.

Saarinen, Seija (2001) Lapsikeskeisyys pedagogisena mahdollisuutena. Nollasta neljääntoista. Käsikirja seurakuntien lapsi- ja varhaisnuorisotyöhön. Toim. Luukkonen, Liisa. Jyväskylä; Gummerus Kirjapaino Oy. 60-75.

Simojoki, Henrik (2015) Lapsen elämänkysymykset – muuttuva uskonto osana lapsen elämää. Uskonto lapsuuden kulttuureissa. Toim. Ubani, Martin & Poulter, Saila & Kallioniemi, Arto. Helsinki; Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy. 35-55.