| Eero Junkkaala |

Raamattuopetuksessa tarvitaan pappeja mutta myös maallikoita

Kuva: Pixabay

Raamatun opettaminen on seurakunnassa pappien heiniä. Heillähän on siihen koulutus. Vai onko? Ja kuinka moni pappi näkee tehtäväkseen Raamatun opettamisen? Toki jokainen saarna ja hartauspuhe on tai voi olla raamatunopetusta, joten tietenkin tämä kuuluu papin työnkuvaan.

Tässä artikkelissa tarkoitan Raamatun opettamisella ensisijaisesti raamattutunnin, raamattuluennon tai siihen tähtäävän opetustilaisuuden pitämistä seurakunnassa. Lisäksi raamattupiireissä tapahtuu paljon Raamatun opettamista, usein lähinnä keskustelun muodossa.

Raamatun opettamista pidetään tarpeellisena

Vuonna 2018 Kirkon akateemisten jäsentutkimuksen mukaan papit pitivät seurakuntatyön eri osa-alueista tärkeimpinä tehtävinään (asteikolla 1–5 antoivat numeron 5) kirkollisten toimitusten hoitamista (82%) ja ihmisten kohtaamista (81%). Raamatun lukemiselle ja opettamiselle näitä erittäin tärkeä -arvosanoja antoi 47% papeista (2018, 47). Vuonna 2014 vastaavan kyselyn mukaan viimeksi mainittu luku oli 55% (2014, 31). Siis noin puolet papeista pitää Raamatun opettamista seurakunnan olennaisena tehtävänä. Nämä kirkon työntekijöille tehdyt kyselyt eivät sivunneet kysymystä maallikoiden aktivoimisesta.

Vuonna 2020 julkaistu Kirkon nelivuotiskertomus 2016-2019 kertoo, että Kirkolliskokouksen mietinnössä 2016 korostettiin siirtymistä virkavaltaisesta ja työntekijäkeskeisestä toimintakulttuurista seurakuntalaislähtöiseen kulttuuriin (2020-A, 8). Saman nelivuotiskertomuksen osassa Kirkon kehittämistyön tukena todetaan, että vapaaehtoistoiminnan johtamisen ja räätälöityjen seurakuntakoulutusten tarve on kasvanut (2020-B, 27). Vapaaehtoistoiminnalla tarkoitetaan mm. sielunhoidollista ja diakonista toimintaa, mutta Raamattuun liittyvää opetus- tai julistustyötä ei mainita.

Herätysliikkeissä opetetaan Raamattua

Suomalaisessa herätysliikeperinteessä myös maallikot ovat opettaneet Raamattua. Käytän tässä sanaa ’maallikko’ niistä, jotka eivät ole pappeja. Körttiseuroissa puheet lienevät enemmän hartauspuheiden tyyppisiä. Lestadiolaisilla on vanha perinne postillojen lukemisessa, mutta esimerkiksi rauhansanalaisuudessa ja uusheräyksen parissa maallikot ovat opettaneet paljon. Evankelisilla on omat maallikkosaarnaajansa, jotka ovat pitäneet Raamattua esillä Siionin kanteleen laulujen ohessa. Viidennen herätysliikkeen piirissä maallikkopuhe on enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikka tässä rajoitutaan luterilaisen kirkon piiriin, voidaan sivumennen todeta, että vapaiden suuntien ja erilaisten yhteiskristillisten piirien raamattuopetus on luonnollisesti ollut pääasiassa ei-teologien vastuulla, vaikka niidenkin parissa teologikoulutuksen arvo on selvästi nousussa.

Tämän artikkelin toimeksiannossa kysyttiin, mihin tavallinen kansalainen tarvitsee ei-teologin antamaa raamattuopetusta ja millaista se on? Ennen kuin näihin voidaan vastata, on pohdittava, mikä ero on papin ja maallikon raamattuopetuksella. Kysymykseen ei luonnollisestikaan ole yleispätevää vastausta, sillä yksilötasolla kumpi tahansa voi antaa laadukasta raamattuopetusta tai sitten epäonnistua siinä täysin. Asiasta ei ole myöskään tutkimusta.

Myös jotkut maallikot ovat saaneet tilaisuuksia opettaa Raamattua kotiseurakunnassaan, mutta tällä tiellä on myös suuria hankaluuksia. Seurakuntien ei ole helppo tarjota Raamatun opettamisen mahdollisuutta maallikoille, eikä maallikoilla ole aina rohkeutta tarjoutua sellaista pitämään.

Minun lähestymistapani aiheeseen on se, että olen viiden vuoden ajan johtanut Raamatunopetusakatemiaa, johon on osallistunut yli 200 kurssilaista. Näistä neljännes on ollut pappeja ja kolme neljännestä maallikoita. Maallikoista puolestaan monet ovat olleet diakoneja, nuorisotyöntekijöitä tai lähetyssihteereitä. Näihin ryhmiin kuulumattomien koulutustaso on vaihdellut yliopiston professorista tehdastyöläiseen. Kursseilla on perehdytty Raamatun opettamiseen sekä sisällön että puhetaidon puolesta ja pidetty harjoitustunteja. Monet papit ovat kurssin käytyään rohkaistuneet enemmän opettamaan Raamattua. Myös jotkut maallikot ovat saaneet tilaisuuksia opettaa Raamattua kotiseurakunnassaan, mutta tällä tiellä on myös suuria hankaluuksia. Seurakuntien ei ole helppo tarjota Raamatun opettamisen mahdollisuutta maallikoille, eikä maallikoilla ole aina rohkeutta tarjoutua sellaista pitämään.

Pappien ja maallikoiden opetuksen vertailua

Raamatunopetusakatemia on järjestänyt sellaisia raamatunopetustapahtumia, jossa yhden viikonlopun aikana opetetaan koko Raamattu läpi siten, että kutakin kirjaa luennoidaan 20 minuuttia. Opetusketjussa on noin 35 luennoitsijaa, joista yli puolet on maallikkoja. Luennoitsijoihin on luonnollisesti valikoitunut kurssilaisten parhaimmistoa. Pohdin ensin tätä taustaa vasten kysymystä, miten maallikkojen ja pappien opetus ovat poikenneet toisistaan.
Lyhyessä, yhteen Raamatun kirjaan keskittyvässä opetuksessa erot eivät ole suuria.

Jokainen, joka hakuteosten avulla perehtyy aiheeseen, pystyy selostamaan hyvin Raamatun kirjan pääsisällön. On mahdollista, että jotkut maallikot ovat lukeneet Raamattua enemmän kuin papit, jolloin Vanhan testamentin kirjatkin saattavat olla heille lähtökohtaisesti tutumpia. Maallikoiden puheissa on ollut nähtävissä enemmän persoonallista ja henkilökohtaista otetta. Tämä tekee opetuksen helpommin kuunneltavaksi ja vastaanotettavaksi. Luonnollisesti maallikko voi myös käyttää lähteitään kaavamaisemmin, mikäli hänellä ei ole kovin paljon muuta taustatietoa tai opetuskokemusta.

Pappien etuna voisi ajatella olevan alkukielten tuntemuksen. Käsitykseni mukaan se on kuitenkin perin ohut etu, sillä useimpien pappien alkukielten osaaminen rajoittunee lähinnä kreikan ja heprean kirjainten tuntemiseen. Myös maallikot löytävät hakuteoksista viittauksia alkutekstiin, vaikka eivät sitä paremmin tuntisikaan.

Toinen pappien etu on, että heillä on laajempi käsitys muista teologian aloista. Esimerkiksi teologian historian ja systemaattisen teologian osaaminen antavat parhaimmillaan selkärankaa opetukseen.

Toinen pappien etu on, että heillä on laajempi käsitys muista teologian aloista. Esimerkiksi teologian historian ja systemaattisen teologian osaaminen antavat parhaimmillaan selkärankaa opetukseen. Samalla on todettava, että valveutuneimmilla maallikoilla on usein varsin hyvä käsitys kirkon opin kokonaisuudesta. Eri asia on, että jotkut maallikot saattavat viehättyä jostain opillisesta yksityiskohdasta niin, että pääasiat menevät hiukan vinoon.
Olen myös havainnut, että papin puheeseen tulee helpommin hiukan ylimalkaisia ja etäännyttäviä sanoja viljelevä puhetapa, koska hän puhetyöläisenä joutuu jatkuvasti puhumaan samoja asioita.

Maallikoiden puhe on tässä suhteessa tuoreempaa. He eivät ole juuttuneet yhtä tiukasti hengelliseen kielenkäyttöön ja heitä on siksi helpompi kuunnella. Tosin tässä vakiintuneet herätysliikepuhujat tekevät poikkeuksen, sillä heidän puheensa on yleensä melko ennalta arvattavaa.

Olen kuullut paljon erittäin hyviä maallikoiden pitämiä raamattutunteja, kuten tietenkin myös hyviä pappien pitämiä. Myös pitkäveteisiä ja vaivaannuttavia puheita olen kuullut molemmilta tahoilta. Siksi pääkysymykseni ei ole pappi vai maallikko vaan täysipainoinen ja puhutteleva opetus vai tavanomainen ja epäkiinnostava puhe. Raamattuopetuksen tulisi sisältää sekä vahvaa asiatietoa Jumalan sanasta että puhuttelevaa ja kohti käyvää julistusta. Tähän tarvitaan sekä pappeja että maallikoita.

Kuka tarvitsee maallikoita?

Kuten alussa kirjoitin, raamattuopetusvastuu seurakunnassa on luonnollisesti papeilla. Heidän tulisi hoitaa se ammattimaisesti, vaivaa nähden ja riittävän kiinnostavalla tavalla. Kokemuksieni mukaan monet papit kokevat tällaisen haasteen vaikeaksi joko liian suuren työmäärän tai itse olettamansa niukan asiantuntemuksensa puolesta. Todellisuudessa jokaisella papilla on tarvittavat perustiedot ja jokainen pystyy tätä ammattitaitoa kehittämään, jos siihen on motivaatiota. Seurakuntalaiset odottavat heiltä sitä.

Todellisuudessa jokaisella papilla on tarvittavat perustiedot ja jokainen pystyy tätä ammattitaitoa kehittämään, jos siihen on motivaatiota. Seurakuntalaiset odottavat heiltä sitä.

Seurakunnissa olisi kuitenkin paljon sellaista maallikkopotentiaalia, joka voisi tulla tukemaan pappeja tässä tehtävässä. Maallikot tarvitsisivat siihen ohjausta ja rohkaisua. Lisäksi he luonnollisesti tarvitsevat seurakunnan kutsun ja valtuutuksen. Olen havainnut, että seurakunnissa saatetaan välttää raamattuopetustilaisuuksien järjestämistä siksi, että arvellaan ihmisten kiinnostuksen olevan liian vähäistä. Se on kuitenkin huono syy olla järjestämättä niitä. Jos pappi tai maallikko-opettaja saa kourallisen motivoituneita ja oppimishaluisia kuulijoita, tilaisuus saattaa olla hyvin inspiroiva sekä luennoitsijalle että kuulijoille. Se myös rakentaa seurakuntaa ja auttaa pysymään kirkolle olennaisten asioiden äärellä.

Maallikko-opetuksen pullonkaulat ovat toisaalta siinä, että maallikoita ei kouluteta ja rohkaista käyttämään armolahjojaan ja muilta aloilta tullutta ammattitaitoa seurakunnan opetustehtävään ja toisaalta siinä, että seurakunnat eivät tarjoa osaavillekaan tätä mahdollisuutta. Olen varma, että meillä olisi huomattavasti nykyistä enemmän potentiaalia, jos näitä sulkuja avattaisi. Tulevaisuuden kirkossa on yhä vähemmän palkattuja viranhaltijoita ja siksikin pitäisi suuntautua maallikoiden varustamiseen myös tällaisiin tehtäviin.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Kati Niemelä, Pappien ja kanttorien suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten jäsenkyselyssä 2014.
Kati Tervo-Niemelä, Kutsumuksen imu ja työn todellisuus – Pappien, teologien ja kanttoreiden suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten jäsentutkimuksessa 2018.
Kirkon kehittämistyön tukena. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 64. Kirkon tutkimuskeskus Tampere 2020-A.
Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019 Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 134. Kirkon tutkimuskeskus Tampere 2020-B.