Kolumni: Miksi Raamattua luetaan alkukielellä?
Teologisessa tutkimuksessa Raamattua luetaan pääsääntöisesti alkukielellä, hepreaksi, arameaksi ja kreikaksi. Näin päästään lähemmäksi tekstin alkuperäisiä merkityksiä. Toki hyvät käännöksetkin auttavat eteenpäin, mutta vasta alkukieli johtaa juurille. Se poistaa tutkijan ja tekstin välistä käännöstraditioiden luoman tulkintakerroksen.
Tulkinnallisista valinnoista ei silti pääse eroon, mutta alkukielen lukija pääsee itse tekemään niitä sen sijaan että tukeutuu käännösten ratkaisuihin. Kuvaan seuraavassa alkukielten merkitystä erityisesti Uuden testamentin näkökulmasta, joskin samat periaatteet pätevä kaikkeen raamatullisen ajan tekstien tutkimukseen.
Käsikirjoitusten ja lähteiden kirjo paljastuu
Uuden testamentin tekstitradition kirjavuus paljastuu alkukielen lukijalle. Kreikankielisen tieteellisen tekstiedition alaviitteisiin on koottu suuri määrä varhaisten käsikirjoitusten vaihtoehtoisia lukutapoja. Ne eivät muuta olennaisesti tekstin pääjuonta, mutta tarjoavat kuitenkin joukon kiinnostavia nyansseja.
Vanhan testamentin hepreankielisen tekstin päälähteenä käytetään yhtä ainoaa vuodelta 1009 peräisin olevaa käsikirjoitusta. Sen tekstimuoto ei kuitenkaan ollut täysin vakiintunut Uuden testamentin aikaan tultaessa. Tämä käy ilmi Qumranin tekstilöydöistä ja eräistä vanhoista Vanhan testamentin käännöksistä, joista merkittävin on sen kreikannos, Septuaginta. On selvää, että Vanhan testamentin tekstikriittisiin ratkaisuihin pääsee käsiksi vain alkukielten kautta.
Monet Raamatun kirjat on koottu suullisista ja kirjallisista lähteistä. Tämän huomaa joskus käännöksiäkin lukiessa. Samat asiat kerrotaan useampaan kertaan, joskus vielä eri tavoilla. Asia vaihtuu yllättäen toiseen. Kerronnasta tai asiasisällöistä löytyy epäjohdonmukaisuutta. Joskus käännökset kuitenkin silottelevat tekstin rosoiset saumakohdat. Siksi tekstien syntyhistorian analyysi edellyttää alkukielen käyttöä. Vain siten tekstistä voidaan tunnistaa varmuudella mahdollisiin lähteisiin viittaavat merkit.
Tyyli ja lähteet
Raamatusta löytyy monenlaisia kirjallisuuden lajeja lakiteksteistä runouteen ja tarinankerronnasta apokalyptisiin näkyihin. Sen huomaa käännöksistäkin, mutta parhaiten genret tunnistetaan alkukielen avulla. Sen sijaan sanaleikit jäävät usein huomaamatta käännöksen lukijalta. Uuden testamentin sisältämät Vanhan testamentin sitaatit ja sitaattia väljemmät parafrastiset viittaukset löytyvät varmimmin alkukielen avulla.
Alkukieli paljastaa tekstin kirjoittajan kielellisen tason toisin kuin käännös. Esimerkiksi suomenkieliset Markuksen ja Luukkaan evankeliumit tuntuvat hyvin samanhenkisilta, kun taas kreikankielisen tekstin lukija huomaa nopeasti tyylilliset erot ja päättelee Luukkaan kuuluvan oppineempaan, ”akateemisempaan”, yhteiskuntaluokkaan.
Samoin Uuden testamentin kirjeiden erot paljastuvat parhaiten alkukielen kautta. Erityisen valaisevaa on vertailla Paavalin nimissä kulkevia kirjeitä. Efesolaiskirje ja Kolossalaiskirje erottuvat muusta paavalilaisesta aineistosta jo kielellisin perustein. Jos haluaa tutkia, miten toisen Pietarin kirjeen kirjoittaja on käyttänyt lähteenään Juudaan kirjettä, työ tehdään alkukielen pohjalta.
Kaikkein merkittävin vertailutyö tehdään evankeliumien kesken. Huolellisen alkukielisen tutkimuksen avulla on tultu siihen tulokseen, että Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajat käyttivät lähteenään Markuksen evankeliumia ja sittemmin kadonnutta Q-evankeliumiksi kutsuttua dokumenttia. Myös Johanneksen evankeliumista löytyy yhtymäkohtia tähän ns. synoptiseen traditioon.
Evankeliumien keskinäinen vertailu onnistuu käännöksenkin avulla, mutta se voi johtaa myös harhaan. Vain alkukieli paljastaa tarkinta yksityiskohtaa myöten, miten evankelistat ovat tukeutuneet lähteisiinsä ja modifioineet niitä. Tosin se, ettei käytössämme ole enää alkuperäistä tekstimuotoa, tuo vertailuun jonkin verran epävarmuustekijöitä.
Teologisten tulkintojen mahdollisuudet
Käännöstenkin varassa voi tarkastella Raamatun teologisia näkemyksiä, mutta siinä on myös ongelmia. Joissakin kohdissa alkukieli antaa mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin, kun taas käännöksissä tulkinta on tehty lukijan puolesta. Siksi syvällisempi teologinen analyysi edellyttää alkukielen käyttöä. Otetaan tästä joitakin esimerkkejä.
Esimerkiksi KR 1992 käännös jakeesta 1. Kor. 12:13 antaa ymmärtää, että kristityt on liitetty Kristuksen ruumiiseen nimenomaan vesikasteessa, kun taas alkukielinen teksti, ja sitä tarkemmin seuraava UT 2020, antaa mahdollisuuden siihenkin tulkintaan, että kyse on Pyhän Hengen kasteesta. Pyhä Henki kastaa ihmiset Kristuksen omiksi.
Paavali käyttää verraten usein ilmausta ”Kristuksessa” (ja samaa tarkoittavia ”Herrassa-” ja ”hänessä” -ilmauksia). Ne viittaavat apostolille keskeiseen ajatukseen kristityn ja Kristuksen syvästä yhteydestä. Hyvään suomen kieleen pyrkivissä käännöksissä KR 1992 ja UT 2020 ne on kuitenkin korvattu kiertoilmauksin, joten ilman alkukieltä Kristus-yhteyden idea saattaa jäädä huomaamatta.
Teologiselle ajattelulle tärkeä sana usko (kr. pistis) ja sen johdannaiset viittaavat suomen kielessä korostuneen voimakkaasti totenapitämiseen. Uskon että asia on niin. Alkukielen sana tarkoittaa myös luottamista ja uskollisuutta. Jeesukseen uskottiin siinä mielessä, että häneen luotettiin ja turvauduttiin. Tämä nyanssi paljastuu varmimmin kreikankielisen tekstin lukijalle.
Samoin alkukielen kautta huomataan, että eräät Paavalin kohdat, joissa puhutaan uskosta Jeesukseen, voidaan tulkita myös Jeesuksen uskollisuudeksi. Paino ei siis olisikaan kristityn uskonasenteessa Jeesusta kohtaan, vaan Jeesuksen uskollisessa toiminnassa kristityn hyväksi.
Entä jos joku ei koskaan turvaudu Kristukseen, vaan jää lopullisen pelastuksen ulkopuolelle? Suomenkielisten käännösten sanat helvetti ja kadotus johtavat ajatukset turhan nopeasti klassiseen ikuiseen piinahelvettiin, kun taas alkukielessä ei edes ole vastinetta kummallekaan. Jeesus puhuu arvoituksellisesta gehennasta, kielikuvallisessa mielessä käytetystä Hinnomin laaksosta, jonne ulkopuoliset heitetään. Niinpä evankeliumien alkukieliselle lukijalle jää enemmän vaihtoehtoja kadotettujen lopullisen kohtalon päättämiselle.
Sama pätee Paavalin kirjeisiin. Niissäkin suomalaiset käännökset puhuvat kadotuksesta, vaikka alkukielen ilmaukset tarkoittavat tuhoutumista tai vielä väljemmin tuomiota, jonka tarkempi sisältö jää avoimeksi. Alkukielinen teksti antaa siis lukijalle mahdollisuuden myös annihilaatio- eli tyhjiinraukeamistulkinnalle: pelastuksen ulkopuolelle jääneet häviävät tyhjiin, heidän luomisensa peruuntuu.
Nämä esimerkit osoittavat alkukielten välttämättömyyden raamatuntutkimukselle. Raamatullinen tekstiaineisto tosin on hyvin laaja, joten sitä on käytävä läpi myös käännösten avulla. Yksityiskohtaiset tulkinnat tehdään kuitenkin alkukielisten tekstien pohjalta.
Kirjoittaja
Kari Kuula on pastori, tietokirjailija ja Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan dosentti. Hän työskentelee pappina Kauniaisten seurakunnassa.
