Väitös: Sielunhoito on lähimmäisen kärsimyksen lievittämisenä ensisijaisesti moraalista, vasta sen jälkeen uskonnollista toimintaa

Väitöskirjassaan ”Kärsimys ja rakkaus – Cura animarum mundana”, Isto Peltomäki tarkastelee kysymystä kärsimyksen lievittämisestä sielunhoidossa moraalin kannalta. Väitöskirja tarkastetaan Helsingin yliopistossa 29.1.21.

Kärsimyksen lievittäminen kiinnosti

Peltomäki päätyi tutkimusaiheeseen sielunhoidon tutkimuksen kautta, jota hän käsitteli jo kandidaatintutkielmassaan ja pro gradu –tutkielmassaan. Hän on myös kirjoittanut useita sielunhoitoa käsitteleviä tieteellisiä artikkeleita.

– Jossain vaiheessa väitöskirjaa tehdessä huomasin, että sielunhoidossa kiinnostavinta on se, että siinä on kyse kärsimyksestä ja sen lievittämisestä. Sitä voi tutkia myös maallisena kysymyksenä aatehistorian näkökulmasta. Minua kiinnosti kuitenkin erityisesti se, miten kärsimystä pyritään uskonnollisen yhteisön parissa lievittämään, Peltomäki sanoo.

Aiheen syvällinen tarkastelu on edellyttänyt Peltomäeltä useiden eri metodien yhdistämistä. Kysymystä siitä, minkälaista kärsimystä koskevaa käsitystä kirkko edustaa ja miten tämä käsitys on historian aikana muuttunut, Peltomäki tarkastelee Lutherin teologian systemaattisen analyysin sekä sielunhoidon teologian historian tutkimuksen avulla.

Lisäksi hän on tehnyt empiiristä pastoraaliteologista tutkimusta haastattelemalla kirkon jäseniä ja analysoinut haastatteluja uskontososiologisen tutkimuksen valossa. Seurakuntalaisten, kirkon jäsenien ja pappien haastattelu oli Peltomäestä erityisen kiinnostavaa siksi, että sen avulla sai tietää tavallisten suomalaisten kirkon jäsenten uskonnollisuudesta.

Yhdistävänä tekijänä kaiken aineiston tarkastelussa on kuitenkin ollut eettinen näkökulma. Peltomäki halusi hakea vastausta siihen, millä tavalla sielunhoidossa kärsimystä tulisi moraalin kannalta lievittää.

Uskonnollisesti orientoitunut sielunhoito ei toimi

Peltomäen tutkiessa ilmeni, että käytännössä kirkon sielunhoito eroaa Lutherin teologiasta ja sen tulkinnoista. Luther edellytti kristittyjen keskinäiseltä sielunhoidolta sitä, että siinä ohjataan uskoon ja rukoillaan. Hänelle oli selvää, että kaikkien kristittyjen harjoittaman sielunhoidon pitää olla nimenomaan uskonnollista. Tutkimuksessa kysymykseksi muodostuikin se, voidaanko tätä edellyttää nykypäivän kristityiltä.

Nykypäivänä pappienkaan harjoittama sielunhoito ei ole uskoon johdattamista. Se ei voi olla, koska sitä ei enää koeta nykypäivänä auttavana.

Peltomäki päätyi siihen tulokseen, että tällaista edellytystä ei voida tehdä. Sielunhoidon teologian historiassa onkin nähtävissä selvä muutos siinä, että kärsimystä ei selitetä uskonnollisena kysymyksenä eikä sitä pyritä lievittämään ainakaan ensisijaisesti uskonnollisin keinoin. Nykypäivänä pappienkaan harjoittama sielunhoito ei ole uskoon johdattamista. Se ei voi olla, koska sitä ei enää koeta nykypäivänä auttavana, Peltomäki kertoo.

Peltomäen mukaan muutos johtuu siitä, että Lutherin aikana uskoon keskittyvällä auttamisella oli myös terapeuttinen merkitys. Silloin kaikki jakoivat Jumalan ehdottoman olemassaolon ja todellisuuden ja se, että ihmiselle esimerkiksi saarnattiin armoa, oli terapeuttista. Näin maallistumisen ja lumouksen purkautumisen jälkeisessä yhteiskunnassa uskonnollisesti orientoitunut sielunhoito ei kuitenkaan enää toimi.

Sielunhoito ensiksi eettinen, vasta sen jälkeen uskonnollinen kysymys

Miten kärsimystä tulisi sitten moraalin kannalta lievittää? Peltomäen tutkimuksessa rakkaus nousi keskeiseksi vastaukseksi tähän kysymykseen. Hänen mukaansa uskonnollisesti sielunhoito on nimenomaan kärsimyksen lievittämistä rakkauden toteuttamisena ja rakkauden osoittamisena. Millaisesta rakkaudesta on kysymys?

– Hylkäsin rohkeasti traditionaalisen kristillisen tulkinnan agapesta eli itsensä uhraavasta rakkaudesta rakkauden ylimpänä muotona. Tulkinta on perustunut siihen, että eros -tyyppistä haluavaa rakkautta on pidetty pahana. Se on samastettu ihmisen syntisyyden tilaan ja itsekkyyteen. Haluaminen ei ole kuitenkaan lähtökohtaisesti pahaa vaan tuottaa myös hyvää, Peltomäki sanoo.

Eros -tyyppistä haluavaa rakkautta on pidetty pahana. Se on samastettu ihmisen syntisyyden tilaan ja itsekkyyteen. Haluaminen ei ole kuitenkaan lähtökohtaisesti pahaa vaan tuottaa myös hyvää.

Peltomäki perustelee tulkintaansa toimijuuden näkökulmasta. Toiminnan yhtenä edellytyksenä on se, että turvataan myös tulevaa toimijuutta. Uhraavassa rakkaudessa tämä ei ole mahdollista, sillä siinä uhrataan kaikki ja ainoastaan annetaan. Se on ideaali, joka ei toteudu.

– Rakkaus ei ole ainoastaan antavaa. On tärkeää, että vastaanottaja voi olla myös vastavuoroisesti antaja. Rakkauden osoittamisen korkein päämäärä on se, että toteuttaa vastavuoroisuuden ideaa ja antaa edellytyksiä sen toteutumiselle. Jos ei perusta rakkautta vastavuoroisuuden toteutumiselle niin silloin ne, joille annetaan, alennetaan pelkästään vastaanottajan rooliin. Rakkaus edellyttää sitä, että ihmistä ja lahjan kohdetta kunnioitetaan myös mahdollisena lahjan antajana.

Oikean rakkauden tulkinnan lisäksi kärsimykselle annetut selitykset nousivat toiseksi keskeiseksi kysymykseksi Peltomäen tutkimuksessa. Hänen mukaansa perinteisessä historiallisessa sielunhoidossa kärsimystä on lievitetty uskonnollisena kysymyksenä ja uskonnollisin keinoin, jolloin kärsimykselle on annettu teodikea -tyyppinen vastaus. Teodikea tarkoittaa sitä, että kärsimykselle annetaan tarkoitus ja sen merkitystä perusteleva selitys. Kristillis-uskonnollisessa teodikeassa kärsimys nähdään osana hyvän Jumalan suunnitelmaa.

Jos joku esimerkiksi menettää lapsensa niin hänelle ei voi sanoa, että tapahtunut oli jollain tavalla osa Jumalan suunnitelmaa. Se on moraalitonta.

Peltomäki ottaa jyrkän kannan tällaisiin teodikea -tyyppisiin kärsimyksen selityksiin. Hänen mukaansa kärsimykselle ei saa antaa mitään ennalta määriteltyjä tai muotoiltuja selityksiä vaan ne on kaikki hylättävä moraalittomina. Selitykset sivuuttavat kärsivän ihmisen kokemuksen ja myös kärsivän ihmisen ylipäätään, koska kärsimys on kärsivälle ihmiselle mieletöntä. Sille ei voi antaa mitään selitystä.

– Jos joku esimerkiksi menettää lapsensa niin hänelle ei voi sanoa, että tapahtunut oli jollain tavalla osa Jumalan suunnitelmaa. Se on moraalitonta, Peltomäki sanoo.

Loppujen lopuksi kärsivien ihmisten itsensä täytyy kuitenkin itse löytää kärsimykselle jonkinlainen selitys tai merkitys, joka rakentuu osaksi merkityksellisyyden kokemusta heidän elämässään laajemmin. Se tapahtuu suruprosessin ja eksistentiaalisen prosessin kautta eikä niin, että se voitaisiin sanella etukäteen. Tätä hän kutsuu antiteodikealaiseksi kärsimyksen tulkinnaksi.

Peltomäki kiteyttää vastauksensa siten, että moraalin kannalta kärsimystä tulisi lievittää toimijuutta kunnioittavan ja vastavuoroisuuden ideaa toteuttavan rakkauden avulla, joka perustuu antiteodikealaiseen kärsimyksen tulkintaan.

– Päädyn sanomaan, että sielunhoidossa keskeistä on se, että se on moraalista toimintaa kärsimyksen lievittämisenä. Keskeistä ei ole niinkään, että se olisi uskonnollista toimintaa. Tämä juontuu siitä, että läheisen ihmisen kärsimykseen pitäisi suhtautua äärimmäisen vakavasti. Sen perusteella sielunhoidossa on kyse ennen kaikkea eettisestä ja moraalisesta kysymyksestä. Se on myös uskonnollinen kysymys, mutta vasta toissijaisesti, Peltomäki esittää.

Jatkossakin elämän syvien kysymysten äärellä

Peltomäki uskoo, että teologisesti tarkasteltuna hänen tutkimuksensa asettuu osaksi hiljalleen valtavirraksi muodostuvaa tapaa tutkia uskonnollisuutta elettynä ilmiönä sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin ensisijaisesti oppilauselmien näkökulmasta. Siten se tarjoaa kiintopisteitä myös kenelle tahansa teologille, joka on kiinnostunut nykypäivän suomalaisesta uskonnollisuudesta.

Hän toivoo myös, että myös suuri yleisö kiinnostuisi tutkimuksen johtopäätöksistä, jotka koskevat uskonnollisuutta ja kärsimyksen lieventämistä. Sitä kautta Peltomäen tutkimuksella on merkitystä keskustelulle siitä, mitä kristillinen uskonnollisuus on nykyaikaisessa maallistuneessa länsimaisessa yhteiskunnassa.

Peltomäki jatkaa väitöksen jälkeen tutkimusta, vaikka ei voikaan vielä paljastaa suunnitelmiaan tarkemmin.

– Tutkimus jatkuu ikääntyvien eksistentiaalista hyvinvointia koskevan tutkimuksen parissa. Myös uskonnollisuuden ja ruumiillisuuden teemat kiinnostavat, hän kertoo.

*Ajankohta päivitetty*

TM Isto Peltomäki väittelee 29.1.2021 kello 13.15 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta ”Kärsimys ja rakkaus – Cura animarum mundana”.

Vastaväittäjänä on professori Björn Vikström, Åbo Akademi, ja kustoksena on professori Jaana Hallamaa.

Väitöstilaisuus striimataan Zoom-palvelussa, jonka kautta tilaisuutta voi seurata. Linkki Zoom -palveluun.

Live stream passcode: 507317

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa Heldassa.