Väitös: Inkerin kirkko oli hauras Fenix-lintu, jonka suomalaiset auttoivat nousemaan tuhkasta

Kuinka suomalaiset auttoivat Inkerin kirkon uudelleennousussa Neuvostoliiton uskonnollisen vapautumisen jälkeen ja millä tavoin he tukivat kirkon itsenäistymispyrkimyksiä? Tätä Antti Luoma tutkii väitöskirjassaan ”Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993”.

Antti Luoman väitös ”Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993” käsittelee Inkerin kirkkoa, johon liittyy moniulotteinen poliittinen tausta. Neuvostoliiton vuonna 1985 alkaneen uudistuspolitiikan seurauksena maassa käynnistyi kansallinen liikehdintä, joka levisi inkeriläisten keskuuteen 1987. Samoihin aikoihin maan uskontolainsäädäntö alkoi murtua ja uskonnollisten yhteisöjen toimintamahdollisuudet lisääntyivät, jolloin inkeriläiset ryhtyivät rakentamaan 1930-luvulla tuhottua kansallista kirkkoaan uudestaan. Väitöskirja keskittyy nimenomaan siihen, miten suomalaiset tässä jälleenrakennuksessa toimivat ja mikä heidän roolinsa siinä oli.

Inkeriläisyys on aihe, josta suomalaiset tietävät melko vähän

Inkerinsuomalaiset ovat melko tuntemattomia suomalaisille. Vaikka Kansallismuseossa on hiljattain ollut inkeriläisnäyttely ja aiheesta on äskettäin myös ilmestynyt Santeri ja Lea Pakkasen kirja Se tapahtui meille, Suomessa inkeriläisiin liittyvä tieto on puutteellista.

Luoma nostaa esille opetussuunnitelmaan liittyvän haasteen: suomalaisessa koulutusjärjestelmässä ei puhuta oikeastaan mitään inkeriläisistä. Vaikka aihe onkin näkynyt viimeisen 30 vuoden aikana esimerkiksi tutkimuksessa, populaarissa kirjallisuudessa ja dokumenteissa, ei se kuitenkaan ole noussut yleiseen tietoisuuteen. Luoma mainitsee taustalla vaikuttavan myös poliittiset syyt. Neuvostoliiton aikana Suomessa vaiettiin inkeriläisyydestä, koska sitä pidettiin lähinnä Neuvostoliiton sisäisenä asiana. Inkeriläisten puolustaminen saatettiin tulkita neuvostovastaisuutena.

Luoman kuvailussa inkeriläisten identiteetissä korostuu surullinen juurettomuus: Venäjällä inkeriläiset nähdään suomalaisina, mutta Suomessa taas heidät leimataan usein venäläisiksi. Luoma toivoisi myös tästä syystä, että inkeriläisistä tiedettäisiin Suomessa enemmän.

Inkerin kirkosta ennen toista maailmansotaa on kyllä kirjoitettu, muttei niinkään sen uudesta noususta. Kyseessä on siis ensimmäinen perusteellinen tutkimus ja historia-alan väitöskirja aiheesta.

”On vielä olemassa sukupolvi, joka muistaa tapahtumat ja on haastateltavissa.”

Koska aihetta ei ole entuudestaan tutkittu kovin runsaasti, siitä on tarpeellista tehdä uutta tutkimusta historiantutkimuksen menetelmillä. Nyt on myös käsillä viimeiset ajat haastatella monia aikalaiskokijoita. Luoman väitöskirjaansa varten haastattelemista ihmisistä kolme on menehtynyt ennen väitöskirjan valmistumista. Heistä Leino Hassinen, joka toimi Inkerin kirkon piispana 1993–1995, ehti menehtyä puolisen vuotta haastattelun jälkeen.

Luoman pohtiessa sitä, miksi aihetta tutkitaan juuri nyt, painottuvat paitsi politiikkaan myös materiaalin saatavuuteen liittyvät tekijät. Ulkoministeriön arkistossa salausaika materiaalille, joka ei ole erityisen arkaluontoista, on 25 vuotta, minkä jälkeen se vapautuu tutkijoiden käyttöön. Tämä osaltaan selittää nykyajan tutkimusintoa kylmän sodan päättymisen ja 1990-luvun alun aikaisiin tapahtumiin.

Luoma haluaa tehdä inkeriläisten ja Inkerin kirkon historian näkyväksi

Luoma on aikoinaan tehnyt myös gradun ja kirjoittanut kaksi artikkelia aiheesta. Innostus lähti alkujaan liikkeelle hänen ensimatkastaan Venäjälle opiskelijakuoron kanssa vuonna 2011, jolloin he kiersivät inkeriläisseurakuntia Karjalassa ja Inkerinmaalla.

Luoma tiesi entuudestaan, että suomalaiset ovat käyneet talkootöissä alueella, mutta tieto inkeriläisistä ja inkeriläisyydestä oli hataraa. Nämä etupäässä vanhat ihmiset, jotka puhuvat suomea ja veisaavat samoja virsiä kuin Suomessa, mutta eivät ole koskaan asuneet Suomessa, herättivät Luoman mielenkiinnon. Inkerinmaata voisikin kuvata tietynlaiseksi ”mini-Suomeksi”: kirkkojen auloissa, esimerkiksi Kontupohjalla Äänisellä, jaettiin myös suomalaisten kirkollisten järjestöjen lehtiä.

Kun näihin aikoihin järjestettiin graduseminaari aiheesta ”Kirkot itäisessä Euroopassa kommunismin romahtamisen jälkeen” Jouko Talosen vetämänä, Luomalle oli selvää, että hän tekee gradun aiheesta. Lopputyön mittakaavoihin aineistoa tulikin paljon. Gradua oli mukava tehdä, joten kun työ valmistui keväällä 2013, ohjaaja vinkkasi, että Luoma voisi jatkaa tutkimusta aiheesta. Talvesta 2017 lähtien hän onkin toiminut päätoimisena tutkijana, ja innostus aiheeseen on edelleen säilynyt.

”En lähde kirkon rakentamiseen mukaan, vaan haluan tutkimuksella tehdä näkyväksi inkeriläisten ja Inkerin kirkon historiaa.”

Monet, jotka käyvät Inkerinmaalla saavat innostuksen tukea inkeriläisiä, sillä heidän tarinansa on niin puhutteleva. Tähän innostukseen kaikki vastaavat tavallaan: Luomalla se kanavoitui tutkimustoimintana, ei esimerkiksi kirkkojen rakennustalkoilla tai avustusmatkoina.

Ensisijaisesti suomalaiset halusivatkin tukea inkeriläisiä itseään, ja koska seurakunnat olivat hyvin konkreettinen väylä tähän avustustoimintaan ja ne kattoivat laajasti inkeriläisten asuttamat alueet, tuki heijastui usein kirkolliselämään.

 
Kirkko nousi suomalaisten avulla, mutta inkerinsuomalaisten tahdosta

On tärkeää muistaa, että Inkerin kirkko itsenäistyi inkerinsuomalaisten kansallisen ja kirkollisen heräämisen seurauksena, mutta suomalaiset antoivat sille hallinnolliset ja taloudelliset puitteet. Luoma painottaa, että kyse ei ollut lähetystyöstä, koska inkeriläisillä oli jo entuudestaan luterilainen identiteetti ja vakaumus.

Inkerin kirkko oli kuitenkin hyvin hauras itsenäistyessään Viron kirkosta vuonna 1992, eli se ei ollut niin suoraviivainen menestystarina, kuin joistain teksteistä saattaa käsittää. Inkerin kirkkoa voi kyllä pitää Fenix-lintuna, joka nousee 1930-luvulla tuhotun edeltäjänsä tuhkasta, mutta esimerkiksi Suomen kirkon johdossa suhtauduttiin melko skeptisesti spontaanisti nousseen kirkon kykyyn pysyä pystyssä omilla tukipuillaan. Suomen kirkon johto kyllä halusi, että inkeriläiskirkko elpyy, mutta näki realiteetit haasteena ja keskittyi esimerkiksi aikataulullisiin, hallinnollisiin ja taloudellisiin seikkoihin. Inkerin rovastikunnalle puolestaan oli tärkeää, että kirkko toimisi mahdollisimman nopeasti erillään Viron kirkosta.

Suomalaiset kunnostivat esimerkiksi keräysavuin inkeriläisseurakuntien kirkkoja, ja Kirkon Ulkomaanapu koordinoi paitsi tätä rakennusohjelmaa, myös koulutustoimintaa, jotta seurakunnat saivat lisää työvoimaa. Suomalaiset mahdollistivat Inkerin kirkolle myös hallinnolliset rakenteet. Kirkko sai ensimmäisen piispansa, Leino Hassisen, Suomesta ja hän laati kirkolle kirkkojärjestyksen ja kehittämissuunnitelman.

Joidenkin mukaan inkeriläiset olisivat saattaneet pärjätä itsekin, mutta Luoman näkökulmasta he olivat kuitenkin hyvin riippuvaisia suomalaisten avusta.

Suomalaiset loivat siis rakenteet ja edellytykset kirkon toiminnalle kolmella eri tasolla: ystävyysseurakuntien ja yksittäisten suomalaisten avustustoiminnalla, Suomen kirkon yhteydessä toimineet järjestöjen kuten herätysliikejärjestöjen ja kirkollisten organisaatioiden tasolla sekä hallinnollisella tasolla Suomen kirkon johdon ja inkeriläisseurakuntien edustajien välillä. Joidenkin mukaan inkeriläiset olisivat saattaneet pärjätä itsekin, mutta Luoman näkökulmasta he olivat kuitenkin hyvin riippuvaisia suomalaisten avusta.

Inkerin kirkon profiili on tänä päivänä melko erilainen kuin esimerkiksi 1930-luvulla, johon on vaikuttanut Inkerin kirkon niin sanottu venäläistyminen. Näin ollen myös kirkon teologinen profiili on muuttunut. Inkerin kirkkoa saatetaan nykyään arvottaa esimerkiksi tietyillä eettisillä kysymyksillä, esimerkiksi naispappeuteen liittyen, Luoma kuitenkin painottaa, että Inkerin kirkon nousua ei voi irrottaa inkeriläisyydestä ja inkeriläisten traagisesta historiasta.

TM Antti Luoma väittelee 7.11.2020 kello 10.15 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta ”Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Porthania, PII, Yliopistonkatu 3.

Väitöstapahtuman kaikille avoimeen striimaukseen pääsee tästä linkistä.

Vastaväittäjänä on professori Kari Alenius, Oulun yliopisto, ja kustoksena on professori Jouko Talonen.

Väitöskirja julkaistaan sarjassa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 240. Väitöskirjaa myy Tiedekirja Snellmaninkatu 13 00170 Helsinki (09) 635 177 tiedekirja@tsv.fi.

Väitöskirjan tiivistelmä on luettavissa E-thesis -palvelussa.