Graduhaastattelu: Lasten sururyhmässä ei pohdita, mihin päädytään kuoleman jälkeen

Milla Korkalainen on käytännöllisen teologian pro gradu-tutkielmaansa varten osallistunut ja havainnoinut lasten sururyhmän toimintaa. Tutkimukseen valittu ei-kirkollisperäinen lasten sururyhmä tuki lasta läheisen kuoleman käsittelyssä. Surusta huolimatta välillä myös naurettiin, Korkalainen kertoo.

– Tutkielmassani tarkastelen läheisensä menettäneiden lasten suhdetta menetettyyn sururyhmän kontekstissa, kertoo Milla Korkalainen.

Juuri valmistuneessa Helsingin yliopistoon tehdyssä pro gradu-tutkielmassaan ”Contours of bereavement bonds – Narratives of loss in the children’s grief group context” Korkalainen haastatteli ohjaajia ja osallistui kriisikeskuksen ryhmän toimintaan seuraajana. Ryhmään osallistuneet lapset, 9-11- vuotiaat, kertoivat hänelle myös omista ajatuksistaan.”Entä sitten”, sanoi Pieni, ”kun ei ollakaan vierekkäin, voitko mua vielä rakastaa vai jääkö rakkaus tänne näin?” Ote Debi Gliorin kirjasta Kulta pieni. Kuva: Teologia.fi

– Lapset saivat ryhmässä keinoja suruun, ja vertaistuki oli erittäin tärkeää. Tutkimukseni mukaan lapset kokevat esimerkiksi oman vanhemman kuoleman leimaavan heidän erilaisuuttaan. Vertaisryhmä osoittaa lapsille, etteivät he ole yksin. Lapset usein sanoivatkin: ”No nyt täällä saa puhua ”siitä””, Korkalainen selittää.

Tutkielman tehtävänä oli ymmärtää sitä, miten lasten suhde ja side menetettyyn rakkaaseen tulee esiin heidän piirustuksissaan ja kertomuksissaan, ja toisaalta siinä, mikä rooli sururyhmällä on lasten surussa.

Sadut ja piirustukset tunteista kertomisen apuna

Korkalainen pääsin mukaan vuonna 2017 ryhmän viimeiselle kerralle, jolloin lapset tiesivät tutkijan tulevan mukaan.

– Luin ryhmälle Debi Gliorin “Kulta pieni” satukirjaa, jonka jälkeen lapset saivat piirtää. Kaikki piirsivät ja kertoivat pienen tarinan omasta kuvastaan.

Kuvat kertoivat lapsen suhteesta menehtyneeseen läheiseen. Piirustukset saattoivat usein kuitenkin kuvata iloisia ja hauskoja muistoja tai kuviteltuja tilanteita tämän kanssa.

– Useampaa lasta nauratti, kun näyttivät minulle piirustuksiaan. Lapsen käsityskyky on niin erilainen, vaikka ymmärretään, että kuolema on lopullinen. Huomiokyky on hetkittäisesti surussa, mutta jälleen taas ilossa ja muussa tekemisessä, Korkalainen kertoo .

Ryhmä käytti myös tarinaa toukasta kuvaamaan surua. Aluksi toukalla oli hankalaa, mutta kun hänestä kuoriutui perhonen, pääsi toukka maailmaan, joka oli täynnä uusia mahdollisuuksia. Korkalainen kertoo ryhmän antaneen lapselle keinoja elää surun kanssa ja antaa toivoa tulevaan.

– Ryhmässä mietittiin myös lasten omia tulevaisuuksia, mitä heistä voisi tulla isona. Tärkeää oli muistaa, että koko elämä ei ole tämän surun täyttämää, menetyksestä huolimatta hyviä aikoja on tulossa.

Sururyhmät tutkimuskohteena

Korkalainen kertoo, ettei olisi nuorempana välttämättä tarttunut suruun tutkimusaiheena. Hänet otettiin tutkijana kuitenkin hyvin vastaan, ja sururyhmän lasten vanhemmat olivat tyytyväisiä, että aihe pääsee esille.

– Tutkimuksesta ei jäänyt tunne, että olisin tunkeillut. Lasten sururyhmät eivät ole kovin tutkittu aihe käytännöllisessä teologiassa. Ryhmien toiminta ei ole itsestään selvää. Tutkimusryhmän jäsenet olivat hyvin sitoutuneita ja läsnä joka kerralla, Korkalainen täsmentää.

Suru kulkee mukana

Lasten sururyhmässä kuolemaa myös kummasteltiin. Lasten menetyksien erilainen luonne tuotti keskustelua, jossa lapset vertailivat omaa menetystä toisten menetyksiin.

– Ohjaajat kertoivat, että lapset saattoivat ihmetellä: ”Ai vauvatkin voi kuolla”. Ryhmän lapset olivat eri aikoina kokeneet erilaisia menetyksiä. Joku saattoi myös todeta, miten “iskä” on vierellä koko ajan. ”Eihän se mennyt minnekään”, yksi kertoi, Korkalainen sanoo.

Sururyhmän ohjaajat kertoivat, ettei ryhmän tarkoituksena ole puhua siitä, mihin kuoleva lopulta päätyy eikä kysymys noussut lasten taholta esiin. Kuollut läheinen on saavutettavissa ja läsnä muistojen kautta.

Lapset tekivät ryhmässä myös sururasioita, joissa oli esimerkiksi kuvia läheisestä, nappeja tai merkkejä. Esineitä ja muistoja, joiden avulla läheistä saattoi muistella.

– Usein ajatellaan, että suru on prosessi. Suhteesta kuolleeseen pitää päästää irti ja selviytyä. Itse ajattelen enemmän, että suru kulkee aina mukana, mutta ei tietenkään yhtä intensiivisenä. Jotkut hetket, vaikka joulu, voi nostaa muistoja pintaan. Suru ei ala ja lopu, vaan on osa menetyksen kokenutta. Tutkielmani teoreettinen kehys eli tausta-ajatus olikin se, että side kuolleeseen pysyy, mutta muuttuu kasvun myötä.

Kuva: Milla Korkalainen

 

 Pro gradu-tutkielmaa ”Contours of bereavement bonds – Narratives of loss in the children’s grief group context”

 pääsee lukemaan Helsingin yliopiston e-thesis palvelussa.