Lastenohjelmien myyttinen maailma

Kenellekään ei liene uutta, että lastenohjelmissa esiintyy yliluonnollisia hahmoja, kuten noitia, tonttuja, keijuja ja haltijoita − niinhän on aina ollut. Vai onko? Tutkin pro gradu -työssäni lastenohjelma Pikku Kakkosta parin viime vuoden ajalta spiritualiteetin näkökulmasta. Tutkimus toi esille, että lähtökohdiltaan sekulaarissa lastenohjelmassa esiintyy monenlaisia kannanottoja ja viittauksia elämän yliluonnolliseen ulottuvuuteen. Nämä viittaukset liittyivät pääosin animististen kulttuurien maagiseen maailmankuvaan, mutta joukossa oli myös viittauksia uususkonnollisuuteen, erityisesti uuspakanuuteen, joka on tällä vuosituhannella noussut merkittävään rooliin länsimaisessa lasten- ja nuortenkulttuurissa. Lastenkulttuurin taustalla vaikuttavat näkemykset animismin sopivuudesta lapsille osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa perusteiltaan kyseenalaisiksi.

Sadut ja niihin liittyvä magia sekä animismi eivät suinkaan ole aina olleet lapsille suunnattua aineistoa. Katsaus satujen historiaan osoittaa, että saduista tuli vaurastuneen keskiluokan lastenkulttuuria vasta 1800-luvulla, jolloin kansallisromantikot keräsivät kansanperinnettä ja erityisesti saksalaiset Grimmin veljekset muokkasivat vanhoista kertomuksista lapsille suunnattuja satukirjoja. Fantasiakirjailija ja englannin kielen professori J.R.R. Tolkienin mielestä tämä oli kohtalokas virhe, koska muinaisiin myytteihin perustuva satukirjallisuus ei hänen mukaansa ole erityisesti lapsille tarkoitettu kirjallisuudenlaji, vaikka jotkut lapset siitä pitävätkin.

Klassisten satujen monet piirteet, kuten ennustukset, taikaesineet, auttajaeläimet, haltijakummit ja muodonmuutokset, liittyvät animistiseen maailmankuvaan, joka vaikutti Suomessakin vielä 1800-luvulla niin lasten kuin aikuistenkin keskuudessa. Nämä uskomukset pyrittiin karsimaan sekä kristillisten herätysliikkeiden että valistusaatteen toimesta, mutta vasta kansakoulun leviäminen sai aikaan sen, että kansanomainen uskomusperinne tonttuineen ja haltijoineen siirtyi ihmisten mielistä lasten satukirjojen lehdille. Sieltä se löysi oman paikkansa, jossa se on jatkanut elämäänsä näihin päiviin saakka.

1960-luvulla vasemmistolainen aate korosti realismin tärkeyttä myös lastenkulttuurissa. Sadut nähtiin tässä valossa enemmän todellisuudesta vieraannuttavana illuusiona, joista tulisi päästä eroon. Tällöin suomalaisissa lastenohjelmissa suuntauduttiin enemmän realismia korostaviin opettavaisiin ohjelmiin.

1970-luvulla lastenpsykologi Bruno Bettelheim ryhtyi tuomaan esille psykodynaamiseen psykologiaan perustuvaa näkemystään satujen merkityksestä lapsen kehitykselle. Bettelheim piti satuja äärettömän tärkeinä lapsen psykologisen kehityksen kannalta. Hänen mukaansa satujen symbolinen kieli puhuttelee lapsen alitajuntaa, minkä kautta lapsi kykenee käsittelemään syviä sisäisiä ristiriitojaan. Bettelheimin apologia onkin vaikuttanut paljon siihen, että nykyisin myös Pikku Kakkosen kasvatusnäkemyksissä − kuten laajemminkin kasvatuspsykologiassa, sadut ja satujen maailma nähdään tärkeinä lapsen kehitykselle.

Onko animismi luontaista lapsille?

Niin Bettelheim kuin hänen edustamansa freudilainen psykologiakin näkee animismin ja lapsen ajattelun sopivan yhteen. Bettelheim viittaa teoksessaan Satujen lumo Jean Piaget’n näkemykseen lasten ajattelun ja animistisen maailmankuvan yhtenevyydestä. Tämän 1900-luvun psykologialle tyypillisen näkemyksen voidaan nähdä liittyvän kehitysuskoiseen kulttuurievolutionaariseen käsitykseen ihmisen psykologisten kehitysvaiheiden samankaltaisuudesta ihmiskunnan kulttuurikehityksen vaiheiden kanssa. Tällainen näkemys korostaa rationaalisen ajattelun ylemmyyttä ”alkeelliseen” myyttiseen ajatteluun nähden.

Piaget’n väite lasten epärationaalisen ajattelun yhteydestä alkuperäiskulttuurien edustajien mielenlaatuun herätti jo ilmestyessään kiistelyä, ja se on osoitettu ongelmalliseksi ja jopa perusteettomaksi. Esimerkiksi antropologi Margaret Mead osoitti tutkimalla animistista Tyynenmeren Manus-kulttuuria, että lasten ajattelun ja animismin yhteyttä ei voida tieteellisesti osoittaa. Manus-kulttuurissa lapsilta kiellettiin kaikki animistisen ajattelun ainekset, koska sen koettiin kuuluvan aikuisten maailmaan. Mead arvioi, että animistisissa kulttuureissa yliluonnollisia ilmiöitä koskeva tieto ja kertomukset ovat olleet aikuisten, eivät lasten materiaalia. Lapset on vihitty animistiseen tietoon ja uskonnollisiin kertomuksiin vasta aikuistumisen ja puberteetin myötä. Hän pitää erikoisena sitä, että länsimaissa animististen ainesten katsotaan sopivan lasten kasvatukseen, vieläpä irrotettuna niiden maailmankuvallisesta kontekstista.

Useat tutkijat ovat todenneet satujen kerronnallisen ytimen toistavan alkuperäiskulttuurien initiaatioriittejä. Initiaatiokertomuksessa sadun sankari kohtaa ylitsepääsemättömän haasteen, saa apua yliluonnollisilta auttajilta ja lopulta löytää identiteettinsä − ja vastuksen voittamisen kautta uuden roolin yhteisössä. Spirituaalisen initiaation kaava on uskontotieteilijä, kirjailija-filosofi Mircea Eliaden mukaan se satujen elementti, jonka voidaan nähdä toistuvan yhä myös nykysaduissa, koska se viehättää ihmisiä edelleen. Initiaation kaava on myöskin linkki, joka yhdistää sadut ja lastenkulttuurin − joskin usein ilmeisen tahattomasti − uushenkisyyden ja esoteeristen liikkeiden kanssa samoille spirituaalisille lähteille.

Lasten luontainen uskonnollisuus

Uutta kognitiivista uskontotutkimusta edustavan Justin L. Barrettin mukaan lapsen ajattelun yhdistäminen animismiin on uusien kognitiivisen psykologian tulosten valossa perusteetonta. Hän kyseenalaistaa Piaget’n käyttämät menetelmät sekä niiden tuloksena syntyneen käsityksen niin alkuperäiskansojen edustajien kuin lastenkin kyvyttömyydestä erottaa tosistaan elollisen ja elottoman luonnon ilmiöitä. Barrettin tutkimusten mukaan lapset kykenevät hyvin varhain tekemään kategorisen eron elollisen ja elottoman välillä ja käsittelemään niihin kuuluvia asioita sen mukaisesti. Hänen mukaansa lapsuuteen luontaisesti kuuluva uskonnollinen ajattelu ei ole luonteeltaan animistista, vaan se perustuu enemmänkin lasten taipumukseen nähdä niin elottomaan kuin elolliseenkin luontoon kuuluvilla asioilla olevan tarkoitus ja tekijä. Barrett käyttää lasten luontaisesta uskonnollisuudesta nimitystä natural religion. Kognitiivisen uskontotutkimuksen viime vuosien tutkimustulokset näyttävät viittaavan vahvasti siihen, että tietyn tyyppinen uskonnollisuus on ihmislajille myötäsyntyinen ominaisuus. Barrett myöskin esittää näkemyksiä siitä, miten tämä luontainen uskonnollisuus tulisi huomioida kasvatuksessa.

Lopuksi

Ajatusta animistisen maailmankuvan sopivuudesta lapsille on pidetty niin itsestään selvänä, että 2000-luvun alussa tapahtunut laaja uuspakanuudesta ammentavien vaikutteiden vyöry lasten- ja nuortenkulttuuriin on edennyt vailla suurempaa huomiota – onhan magian yliluonnollinen maailma ”aina” kuulunut lasten satuihin.

Samoihin aikoihin yksilöllistä spirituaalista polkua korostava uususkonnollisuus on muodostumassa ”sekulaarin” Euroopan voimakkaimmin leviäväksi uskonnollisuuden muodoksi. Aihetta laajasti tutkineen professori Christopher Partridgen mukaan uususkonnollisuuden ja populaarikulttuurin välillä vaikuttaa ”hermeneuttinen kehä”, jossa populaarikulttuuri omaksuu aineksia uususkonnollisuudesta ja samalla tekee sen aatemaailmaa tutuksi laajoille yleisöille. Partridgen mukaan uususkonnollisuuden oppimäärä tulee nykyään tutuksi jokaiselle länsimaalaiselle populaarikulttuurin ja lastenohjelmien kautta, ja yhä useampi myös omaksuu tällaisen uskonnollisuuden aatemaailman. Kuitenkaan tätä ei aina tunnisteta uskonnoksi, koska se ei ole samalla tavoin sitoutunutta instituutioihin kuin perinteinen uskonnollisuus.

Pikku Kakkosen periaatteissa ohjelman ilmaistaan välttävän ”uskonnon” käsittelemistä. Tässä yhteydessä uskonnolla näytetään tarkoitettavan institutionaalista uskonnollisuutta, erityisesti suomessa pitkään vahvassa asemassa ollutta luterilaista kristinuskoa, joka ei kuitenkaan enää ole suinkaan ainoa varteenotettava uskonnollisuuden muoto. Pikku Kakkonen ansaitsee tunnustuksen monipuolisena ja pedagogisesti laadukkaana lastenohjelmana. Suhteessa uskonnolle sukua oleviin ilmiöihin ohjelman linjaukset ja valinnat näyttävät kantavan omaa historiaansa ja ideologista painolastiaan.

 

Kirjoittaja Pietari Hannikainen on TM, jonka uskonnonpedagogiikan alaan kuuluva pro gradu ‐tutkielma ”Sekulaari spiritualiteetti Pikku Kakkosessa” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2015. Opinnäyte on luettavissa E-thesis -palvelussa.

Kirjallisuutta:

Barrett, Justin L.: Born believers. The Science of Children’s Religious Belief. Free Press. New York, 2012.

Bettelheim, Bruno: Satujen lumous. WSOY. Juva, 1975.

Eliade, Mircea: Myth and Reality. Harper Colophon Books, New York, 1975.

Mead, Margaret: ”An Investigation of the Thought of Primitive Children, with Special Reference to Animism.” Julkaisussa Journal of the Royal Anthropological institute 62. 1932.

Partridge, Christopher: The Re-enchantment of the West. Vol 1&2. Alternative spiritualities, Sacralization, Popular culture and Occulture. T&T Clark International. New York, 2004-2005.

Tolkien, John Ronald Reuel: Tree and Leaf. Unwin Nyman. London, 1988.