Islamin oppikirjojen teologisesti tunnustuksellinen luonne

Uskonnonopetus kouluissa on aihe, joka on herättänyt vilkasta keskustelua viimeisten vuosikymmenten aikana. Monet maailmanuskonnot ovat nousseet Suomessa pintaan 1990-luvulta lähtien erityisesti maahanmuuttajien kautta. Katsomusaineiden määrä kasvaa kasvamistaan ja maahanmuuton seurauksena myös muslimien määrä ja islamin näkyvyys Suomessa ovat lisääntyneet. Tämä näkyy väistämättä suomalaisissa kouluissa muslimioppilaiden määrän lisääntymisenä ja islaminopetuksen tarpeen kasvuna. Yhtenä ongelmana islamin opetuksessa on pitkään ollut oppikirjojen heikko saatavuus. Viime vuosina islamin oppikirjoja on kuitenkin painettu opetushallituksen julkaisemina, mutta niiden sisältö on osoittautunut perustuslain (454/2003) vastaiseksi.

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani Teologinen tunnustuksellisuus islamin uskonnon oppikirjoissa islamin oppikirjoja: ”Islam – yhteinen uskomme” ja ”Salam – islamin polku 1 – 2” teologisen tunnustuksellisuuden näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten oppilaan oman uskonnonopetuksen malli toteutuu islamin oppikirjojen kohdalla ja näkyvätkö Esko Kähkösen (1976) hahmottaman teologisen tunnustuksellisuuden elementit oppikirjoissa. Analysoin aineistoja laadullisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimukseni pohjalta voidaan perustellusti todeta, että molempien oppikirjojen tekstit ovat teologisesti tunnustuksellisia, eivätkä näin ollen noudata opetussuunnitelmaa saati perusopetuslakia.

”Oppilaan oman uskonnon opetus”

Uuden uskonnonvapauslain (2003) myötä peruskoulu- ja lukiolaissa termi ”oppilaan oman tunnustuksen mukainen opetus” korvattiin termillä ”oppilaan oman uskonnon opetus”. Vuonna 2003 tehdyn päätöksen mukaisesti uskonnonopetuksen tulisi olla tunnustuksetonta uskonnonopetusta aiemman tunnustuksellisen uskonnonopetuksen sijaan. Tunnustukseton uskonnonopetus on selkeästi erillään uskonnon harjoittamisesta ja siihen sitouttamisesta. Sama painotus on nähtävillä myös nykyisen opetussuunnitelman perusteissa. Suomessa on käytetty paljon Kähkösen (1976) muotoilemaa jakoa, jossa hän jakaa tunnustuksellisuuden kolmeen kategoriaan: juridiseen, pedagogiseen ja teologiseen tunnustuksellisuuteen. Juridinen ja pedagoginen tunnustuksellisuus eivät ole ristiriidassa perusopetuslain kanssa, mutta teologinen tunnustuksellisuus puolestaan on. Teologisella tunnustuksellisuudella tarkoitetaan sitä, että opetuksen tavoitteet ja sisällöt liittyvät vahvasti oppilaiden oman uskontokunnan tunnustukseen.

Teologinen tunnustuksellisuus islamin oppikirjoissa

Oppikirjoja tutkittaessa havaitsin niissä lukuisia teologiseen tunnustuksellisuuteen viittaavia kohtia. Kirjojen tekstejä lukiessa käy selkeästi ilmi, että niiden sisältö kytkeytyy vahvasti oppilaiden tunnustukseen. Kirjoista paistaa läpi oppilaiden ohjaaminen islamin tunnustukselliseen harjoittamiseen, sillä oppikirjoissa esimerkiksi opetetaan oppilaita rukoilemaan. Oppikirjat tarkastelevat islamin uskoa siihen sitoutuneiden näkökulmasta, eivätkä ota huomioon sitä näkökulmaa, että osa islamin oppilaista ei ole uskonnollisesti sitoutuneita. Koska oppikirjat ohjaavat oppilaiden ajattelua ja koulujen työtä, niiden sisältöjen merkitys on erittäin tärkeä.

Me ja muut – oppikirjojen sisällöt vahvistavat muslimi-identiteettiä

Me-pronominin käyttö muslimeista puhuttaessa on molemmissa kirjoissa silmiin pistävää. Tällaisia kohtia on kyseisissä kirjoissa yhteensä 311. Tämä viittaa selkeästi teologiseen tunnustuksellisuuteen, sillä teksteissä oletetaan lukijoiden ja kirjoittajien kuuluvan samaan uskonnolliseen ryhmään, johon me-muodolla viitataan. Eniten me-pronominia käytetään kohdissa, joissa puhutaan jumalasta, uskosta, islamin peruskäsitteistä, Koraanista, jumalan palvelemisesta ja elämästä sekä kuolemasta. Esimerkkeinä me-muodon käytöstä ovat seuraavat tekstin kohdat: ”Koraani on valoa elämäämme”, ”Jumala näkee ja kuulee kaiken minkä teemme” ja ”Rukoillessamme kumarramme vain Jumalaa ja polvistumme vain hänen eteensä”.

Edellä mainittujen esimerkkien valossa me-muotoa käyttämällä pyritään luomaan kuva kirjan kirjoittajien ja lukijoiden muodostamasta yhteisestä ryhmästä, ”meistä”, joka eroaa kategorisesti ”muista”. Lisäksi me-muotoa käyttämällä pyritään usein siihen, että esitetyt asiat näyttäytyisivät lukijalle jonkin suuremman joukon yleisesti hyväksyminä tosiasioina, eivätkä yksittäisten henkilöiden mielipiteinä. Tällöin esitetyt asiat omaksutaan helpommin faktoina, eikä niitä lähdetä yhtä helposti kritisoimaan. Näin lukijoiden sitouttaminen esitettyyn versioon todellisuudesta lähtee käyntiin.

Oppikirjoja vai uskonnollisen yhteisön tekstejä?

Islamin oppikirjoissa on runsaasti kohtia, jotka sopivat muotonsa ja sisältönsä puolesta hyvin jonkin uskonnollisen yhteisön teksteihin, mutta peruskoulun oppikirjassa ne antavat hyvin voimakkaan tunnustuksellisen vaikutelman. Esimerkiksi kohdat ”Jumala on yksi ja ainoa”, ”Elämän tarkoitus on palvella Jumalaa” ja ”Mikään ei ole Allahin kaltainen” sopisivat hyvin jonkin uskonnollisen yhteisön tekstiin, mutta oppikirjoissa tällaisia kohtia ei voi esittää kaikkien tuntemina faktoina. Esimerkiksi kohtaan, jossa puhutaan elämän tarkoituksesta, olisi voitu lisätä, että kenen tai minkä mukaan elämän tarkoitus on palvella Jumalaa. Tarkastelemissani kirjoissa näin ei kuitenkaan ole tehty, vaan uskonnolliset asiat on sijoitettu teksteihin ilman selittäviä lisäyksiä. Myös tällaisia kohtia on molemmissa oppikirjoissa runsaasti, yhteensä 781.

Oppikirjojen voimakas normatiivisuus

Oppikirjoissa on myös runsaasti kohtia, joissa lukijalle annetaan ohjeita tai kerrotaan oikeasta tavasta elää. Esimerkiksi lauseet ”Muslimin tulee yrittää toimia islamin mukaan”, ”Jokaisen muslimin velvollisuus on opiskella” ja ”Kenenkään elämäntapaa ei voi määrätä, mutta muslimi ei saa luopua islamin mukaisesta elämäntavasta” ovat hyviä esimerkkejä oppikirjojen normatiivisista kohdista, joita on yhteensä tutkimissani kirjoissa 331. Tällaisissa kohdissa kerrotaan selvästi, mitkä teot ovat sellaisia, joiden suorittamista pidetään välttämättömänä tai vahvasti suositeltavana. Kirjoissa myös kehotetaan lukijaa toimimaan näiden ohjeiden mukaisesti eli harjoittamaan islamin uskontoa. Tosin retorisia keinoja käytetään hyväksi myös muissa, kuin islamin uskonnon oppikirjoissa, mutta tutkimissani oppikirjoissa ongelmallisinta ei olekaan niissä käytetty retoriikka, vaan tunnustuksettoman uskonnonopetuksen periaatteista poikkeava selkeästi tunnustuksellinen ote.

Nykyinen uskonnonopetusmalli vs. islamin uskonnon oppikirjat

Islamin oppikirjoja tutkittaessa tulee hyvin esille se, etteivät oppikirjat sellaisinaan vastaa nykyisen uskonnonopetusmallin tarpeisiin. Vaikka islamin uskonnon opetussuunnitelma on vuoden 2006 jälkeen ollut täysin linjassa perusopetuslain ja muiden uskontojen opetussuunnitelmien kanssa, tuntuu siltä, että oppikirjojen sisältö on jäänyt aiemman, tunnustuksellisesti latautuneen, opetussuunnitelman tasolle.  Nykyisessä opetussuunnitelmassa vaaditut uskonnonopetuksen tehtävät eivät kaikilta osin toteudu kyseisten oppikirjojen kohdalla. Uskonnon luonteen ymmärtämistä ja omaan uskontoon tutustumista oppikirjat kyllä tukevat, mutta valmiuksien antaminen oppilaille elämään moniuskontoisessa yhteiskunnassa jää oppikirjoissa erittäin vähälle huomiolle.

Islamin opetusta tutkittaessa myös islamin opetuksen on havaittu olevan teologisesti tunnustuksellista. Se, että sekä islamin uskonnon opetus että islamin uskonnon oppikirjat ovat tutkimusten perusteella havaittu teologisesti tunnustuksellisiksi, on erittäin merkillepantava asia uskonnonopetuksen luonteesta puhuttaessa. Useiden tutkimusten mukaan islamin oppilasmäärä tulee lisääntymään entisestään, joten islamin oppikirjojen tunnustukselliselle luonteelle on syytä tehdä jotain ja pian, jotta islamin uskonnon opetus saataisiin vastaamaan enemmän opetussuunnitelmaa ja nykyisen yhteiskunnan tarpeita.

 

Kirjoittaja Maria Heikkinen on TM, jonka uskontotieteen alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Teologinen tunnustuksellisuus islamin uskonnon oppikirjoissa” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa lokakuussa 2014. Tutkielma on luettavissa E-thesis palvelussa.

Kirjallisuutta

Kallioniemi, Arto & Luodeslampi, Juha: Uskonnonopetus uudella vuosituhannella. Hämeenlinna, 2005.

Kastilan, Maria: Oppilaan oma uskonto perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa. Uskonnonpedagogiikan pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2009. 

Kähkönen, Esko: Uskonnon opetuksen asema Suomen koulun uudistuksissa 1944 – 1970. Suomen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 101. Helsinki, 1976.

Pyysiäinen, Markku: Yksi oppiaine, seitsemän opetussuunnitelmaa. Helsinki, 2000.

Rissanen, Inkeri: Oman uskonnon ilmenemisen tavat islamin uskonnon opetuksessa. Teologisen tiedekunnan pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2008.

* ks. myös: Rissanen, Inkeri: Teologia.fi: Pro gradu -artikkeli: ”Siellä muistan, kuka olen” – Oman uskonnon ilmenemisen tavat islamin uskonnonopetuksessa

Sakaranaho, Tuula & Jamisto, Annukka: Monikulttuurisuus ja uudistuva katsomusaineiden opetus. Kurikka, 2007.