| Mariella Asikanius |

Tuomas Akvinolaisen käsitys sakramenttien jakamisesta hulluudesta kärsiville

Hulluus keskiajalla

Aiempi tutkimus on yleensä esitellyt keskiaikaisen hulluuden kahdesta näkökulmasta. Toiset tutkijat ovat päätyneet olettamaan, ettei keskiajalla eroteltu mieleen liittyviä sairauksia fyysisistä sairauksista, ja toiset ovat liittäneet hulluuden pahoihin henkiin. Uudempi tutkimus pitää molempia aiemmin esitettyjä teorioita liian yksioikoisina. Hulluudella nähtiin kyllä lääketieteellinen tausta, ja toisaalta pahoja henkiä pidettiin todellisina vaikuttajina, mutta kokonaiskuvan hahmottamiseen tarvitaan muutakin. Kirjalliset lähteet osoittavat, että mielen häiriöillä on ollut selkeästi oma painoarvonsa keskiaikaisessa ymmärryksessä ihmisen toiminnasta, eikä se ole palautettavissa ajatukseen, että mielen häiriöt olisivat tasalaatuisia ruumiillisten sairauksien kanssa.

Oppineet eivät kuitenkaan selittäneet hulluutta ensisijaisesti pahoilla hengillä, vaikka hyväksyivätkin niiden vaikutusmahdollisuuden. Useimmat oppineista esittivät, että monissa tapauksissa hulluuden taustalla oli joku ruumiiseen liittyvä lääketieteellinen syy. Yleisesti ajateltiin, että esimerkiksi liiallisen mustan sapen kerääntyminen aivoihin aiheutti tukkeumia aivokanavissa. Tukkeumat puolestaan vaurioittivat esimerkiksi mielikuvituskyvyn toimintaa, ja siksi hulluilla saattoi ilmetä harhakuvitelmia. Mielikuvituskyky oli olennainen osa ajattelu- ja käsitysprosessia ja sen häiriintynyt toiminta tarkoitti, ettei ihmisen järki voinut toimia kunnolla. Keskiaikaisissa lähteissä hullujen kerrotaan esimerkiksi käyttäytyneen kuin eläimet tai kärsineen kummallisista pelkotiloista. Erään kertomuksen mukaan hullu pelkäsi taivaankannen putoavan ja kulki siksi kädet ylhäällä ikään kuin taivaankantta kannatellen. Suhteettoman voimakkaita tai ristiriitaisia tunneilmauksia pidettiin myös merkkeinä hulluudesta.

Silti hulluus oli eri asia kuin muut sairaudet. Mielen häiriö vaikutti ihmisen rationaalisten kykyjen toimintaan, ja sillä oli tästä syystä erityisasema sekä teologisissa että juridisissa käsityksissä ihmisyydestä. Keskiajan oppineiden keskuudessa ei kuitenkaan vakiintunut kovin tarkkaa määritelmää hulluudesta. Oppineet, varsinkin teologit, olivat kiinnostuneempia hulluuden teoreettisesta puolesta kuin oireluokituksista. Tärkeintä oli selittää, mistä hulluus johtui ja miten se vaikutti ihmisen toimintamahdollisuuksiin yhteisönsä jäsenenä.

Sakramentit hulluuskeskustelun keskiössä

Yksi keskiajan teologeja puhuttanut kysymys koski sitä, onko hulluus este sakramenttien jakamiselle ja niiden vastaanottamiselle. Esittelen seuraavaksi dominikaaniteologi Tuomas Akvinolaisen näkemyksiä hulluudesta hänen sakramenttioppinsa näkökulmasta.                           

Symbolikeskeinen ajattelutapa oli tyypillistä keskiajalle, ja moni oppinut käsitti juuri sakramentit luonnollisen ja yliluonnollisen todellisuuden kohtaamispintana. Uskonelämän keskiöön nousseiden seitsemän sakramentin tehtävänä oli auttaa ihmistä selviytymään maallisen elämän taivalluksesta niin, että lopulta aukeaisi taivaspaikka. Sakramentteihin osallistuminen oli luovuttamaton osa katolisen kirkon jäsenen elämää keskiajalla, ja poisjääminen tai poissulkeminen sakramenttiyhteydestä oli yhteisön näkökulmasta raju toimenpide.

Akvinolaisen mukaan osallistumista sakramentteihin piti tarkastella sekä yksilön tarpeen että sakramentin arvon näkökulmasta. Toisaalta sakramentit olivat osa Jumalan pelastussuunnitelmaa, ja taivaaseen pääsy edellytti ainakin kasteen vastaanottamista. Toisaalta useaan sakramenttiin osallistuminen edellytti sakramentin armoa välittävän sisällön ymmärtämistä ja kunnioittavaa käyttäytymistä. Sakramentit myös erosivat toisistaan muodon, materian ja tehtävän puolesta, ja siksi osallistujaan kohdistuvat vaatimukset vaihtelivat. Hullujen kannalta oli kuitenkin onnekasta, että absoluuttisessa mielessä vain kasteen sakramentti oli syntiselle ihmiselle välttämätön pelastuksen väline. Silti muita sakramentteja tarvittiin armovaikutusta täydellistävässä mielessä.

Akvinolainen luokittelee hulluutta suhteessa sakramentteihin

Akvinolainen jaotteli hulluuden kolmella tavalla. Ensinnäkin oli olemassa synnynnäistä, pysyvää ja järjenkäytön estävää hulluutta. Tällöin ainoa ajateltavissa oleva sakramentti oli kaste, joka voitiin toimittaa syntymähullulle lapsikasteen perusteluin. Toiseksi Akvinolainen erottelee hulluista niin sanotut ”vähäjärkiset”, joiden järjenkäyttö ei ollut kokonaan estynyt, mutta toimi vajaateholla. Vähäjärkisille voitiin toimittaa ylimpiä pappisvirkoja lukuun ottamatta kaikki sakramentit, sillä vähäinenkin ymmärrys sakramenttien luonteesta riitti. Ylempien pappisvirkojen hoitoon sisältyi vaativia rationaalista toimintaa edellyttäviä tehtäviä, kuten sakramenttien jakaminen, ja siksi niihin ei pitänyt vihkiä vähäjärkisiä.

Kolmanteen ryhmään kuuluivat kaikki sellaiset hullut, joiden hulluus oli järjenkäyttöä estävää, mutta ei synnynnäistä. Tämä ryhmä jakaantui vielä kahtia sen mukaan, sisältyikö hulluuteen selväjärkisiä jaksoja vai ei. Kaikkien hullujen kohdalla Akvinolainen neuvoi kuitenkin ensisijaisesti joko odottamaan seuraavaa selväjärkistä jaksoa (mikäli sellainen oli tulossa) tai kunnioittamaan kyseisen henkilön aiempaa, selväjärkistä vakaumusta.

Hullut ja sakramentit, yleissäännöt ja poikkeustapaukset

Akvinolaisen mukaan kuolemanvaaran uhatessa voitiin hulluille toimittaa osa sakramenteista, mikäli hullun aiempi tahto ja aktiivisuus hurskauselämässä tunnettiin. Selväjärkisen jakson aikana puolestaan voitiin hulluille toimittaa periaatteessa kaikki sakramentit. Avioliiton ja viran sakramenttia ei kuitenkaan suositeltu toimitettavan, mikäli oli perusteita uskoa hulluuden tilan palaavan. Perusteluna oli se, että avioliittoon kuului pappisviran tavoin rationaalista toimintaa vaativia toimintavelvoitteita, kuten jälkikasvun kasvattaminen.

Kaste voitiin toimittaa hulluustilassakin kaikille, jotka eivät olleet selväjärkisinä siitä kieltäytyneet. Kasteen lisäksi voitiin hulluustilassa oleville antaa kuolinhetkellä myös ehtoollinen silloin, kun heidän tiedettiin osoittaneen aktiivista hurskauselämää. Tosin kaikilta − myös hulluilta − edellytettiin asiallista käyttäytymistä, ja mikäli oli oksentamisen tai poissylkemisen vaara, ei ehtoollista pitänyt jakaa. Konfirmaation osalta Akvinolaisen kanta jättää tulkinnanvaraa. Sakramentilla oli selvästi sielun statusta nostava vaikutus, mikä viittaisi siihen, että se kannattaisi toimittaa kuolinhetkellä myös hulluille. Toisaalta Akvinolainen näyttää ajattelevan, että sakramentti toimitettiin vain sellaisille, joiden järjenkäyttö toimii.

Rippi ja viimeinen voitelu kuuluvat sakramentteihin, joita Akvinolaisen mukaan ei jaettu hulluille kuolinhetkelläkään. Hullut eivät toisaalta tarvinneet rippiä puhdistamaan tekosyntisyydestä, sillä heitä ei pidetty vastuullisena teoistaan. Toisaalta toimitus edellytti järjen toimintaa, sillä vain muistetuista, ääneen tunnustetuista ja kadutuista synneistä saattoi puhdistua ripin sakramentissa. Viimeinen voitelu oli tarkoitettu valmistamaan ihmistä viimeiselle matkalle ja poistamaan tekosyntien jättämä heikkous. Kuolevan piti itse tahtoa ja pyytää viimeistä voitelua sekä osoittaa sitoutumista hurskauselämään. Hulluustilassa olevat hullut tuli jättää kuolinhetkellä voitelematta, sillä he eivät kärsineet tehtyjen syntien jättämästä heikkoudesta, eivätkä täyttäneet sakramentin vastaanottamiselle asetettuja vaatimuksia. Avioliiton ja viran sakramentit olivat puolestaan tarkoitettu maanpäällistä yhteisöä varten, eikä niitä sen takia toimitettu kuolinhetkellä sen enempää hulluille kuin muillekaan.

Hulluus ei siis ollut Akvinolaisen mukaan välttämättä este sakramenttien vastaanottamiselle, mutta se asetti rajoituksia. Tärkeintä hullujen kannalta oli kuitenkin se, että heidät voitiin aina kastaa (kunhan eivät selväjärkisinä kieltäytyneet kasteesta). Kaste riitti taivaspaikkaan, ja näin ollen myös hulluille löytyi tilaa Jumalan pelastussuunnitelmasta.

 

Kirjoittaja Mariella Asikanius on TM, jonka uskonnonfilosofian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Tuomas Akvinolaisen käsitys sakramenttien jakamisesta hulluudesta kärsiville hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2014.

Pro gradu -tutkielma on luettavissa E-thesis-palvelussa