Mikä on maailman parhaaksi?

Tietoisuus ihmisen vaikutuksista luontoon ja keskustelu ympäristöongelmista lisääntyvät koko ajan. Samaa tahtia kiihtyy myös keskustelu ympäristöongelmien ratkaisuista. Joidenkin mielestä on tärkeää edistää kasvissyöntiä ja laajentaa eläinten oikeuksia. Toiset puolustavat liikenteen vähentämistä tai päästökauppaa. Monet pitävät uusiutuvien polttoaineiden suosimista ja kestävään kehitykseen pyrkimistä tärkeänä. Kaikilla näillä on kuitenkin myös vastustajansa. Argumentit ja vastaväitteet vaihtelevat, mutta luultavasti ainakin suurin osa keskustelijoista ilmoittaa puolustavansa suurempaa hyvää. He sanovat toimivansa maailman parhaaksi.

Keskityn tässä artikkelissa ympäristöetiikan näkökulmasta kysymykseen: Kenen puolesta toimitaan, kun toimitaan maailman parhaaksi? Entä mikä silloin on arvokasta? Ympäristöeettisessä keskustelussa on neljä yleistä näkökulmaa ihmisen suhteesta ympäristöön: ihmiskeskeisyys, sentientismi, ekosentrismi ja biosentrismi. Tarkastelen seuraavaksi näiden tarjoamia vastauksia ja vastausten saamaa kritiikkiä. 

Ihminen arvon mittana

Etiikka on perinteisesti ollut hyvin antroposentristä eli ihmiskeskeistä. Ihmistä pidetään itsessään arvokkaana ja hyvää ihmiselämää sen itsensä vuoksi tavoiteltavana. Jos mikään muu ei ole yhtä arvokasta, näyttäytyy kaikki muu kuitenkin välineenä, jolla ihmisen hyvää voi tavoitella: Oikeudet, velvollisuudet ja hyveet pyritään muodostamaan siten, että ihmisillä on parhaat mahdolliset edellytykset hyvään elämään. Samalla etsitään tapaa järjestää yhteiskunta ja resurssien jako siten, että inhimillinen hyvä maksimoidaan. ”Maailman paras” olisi siis ihmiskunnan paras.

Eettisten keskustelujen argumentit ovat useimmiten ihmiskeskeisiä. Joskus väitetäänkin, että koska eettinen ajattelu on ihmisten suorittamaa, se on aina ihmiskeskeistä. Kaikki eivät tätä näkemystä kuitenkaan jaa: eettiset teoriat ovat vääjäämättä ihmislähtöisiä, mutta eivät välttämättä ihmiskeskeisiä. Yksittäinen ihminen voi ajatella muutenkin kuin itsekeskeisesti ja ottaa myös muiden ihmisten edut huomioon, miksei myös muiden lajien. Monet pitävät lisäksi mahdollisena ihmisen motivoitumista epäitsekkäinkin perustein, koska ihmiset kykenevät pyyteettömyyteen ja itsensä uhraamiseen toisten puolesta.

Ihmiskeskeisyys ei kuitenkaan tarkoita, että luontoa saa kohdella miten tahansa. Rajoitukset tulee vain perustella ihmisten hyvällä. Ihmiskeskeisyyteen on ympäristöetiikassa kuitenkin suhtauduttu usein hyvin kriittisesti. Ihmisten toiminta vaikuttaa muidenkin lajien hyvinvointiin, joten monien mielestä muille lajeille tulisi antaa moraalinen arvo ja myös niiden etu ottaa huomioon. Yksi peruste tälle liittyy yleiseen periaatteeseen, että keskenään merkittäviltä osin vastaavanlaisia tapauksia tulee kohdella keskenään vastaavalla tavalla. Esimerkiksi ihonvärin ei yleensä katsota vaikuttavan ihmiseen merkittävästi siten, että ihmisen arvo voisi muuttua, joten rasismi on epärationaalista. Voidaan kuitenkin kysyä, mikä on se merkittävä ero, joka tekee ihmisistä arvokkaampia kuin muut olennot? Ei sosiaaliset suhteet, jos myös yksinäisillä ihmisillä on ihmisarvo. Ei luonteenpiirteet, koska niitä löytyy myös eläimiltä. Eikä älykkyys, koska myös monet eläimet kykenevät samantasoiseen suorittamiseen kuin ihmislapset tai jotkut aikuisyksilöt – tällöinhän moraalisen merkittävyyden liittäminen rationaalisuuteen jättäisi eläinten lisäksi lapset ja monet vanhukset ilman ihmisarvoa.

Tunteet ja kärsimys

Yksi vaihtoehto ihmiskeskeiselle ajattelulle on sentientismi, jota voi kutsua myös eläinkeskeisyydeksi. Sen mukaan moraalisesti merkittäviä ovat kaikki eläimet, joilla on kyky tuntemiseen ja kärsimykseen. Sentientismin mukaan maailman parhaaksi toimitaan, kun pyritään kaiken ihmisten ja eläinten kokeman kärsimyksen vähentämiseen.

Sentientismi on nähty jopa myötätunnon rajana sillä perusteella, että ihmiselle ei ole mahdollista asettua sellaisen olennon asemaan, jolla ei ole kykyä tuntea ja kärsiä. Tätä rajaa on vastustettu sillä, että ihminen voi silti ottaa huomioon hyvin toisenlaistenkin eliöiden tarpeita – ja ehkä jopa jossain määrin eläytyä niiden tilanteeseen. Toisaalta ihmisen rajoittuneisuutta kokea myötätuntoa ei ehkä aina tulekaan pitää sen rajana, millä kaikella on moraalinen merkitys ja kenen kaikkien edut tulee ottaa huomioon. Ihmisen rajallisuus ei välttämättä aseta moraalisuuden rajoja.

Sentientismin ongelmana voi pitää sen kärsimyskeskeisyyttä. Kenneth Goodpasterin mukaan kärsimysaistimukset ovat pohjimmiltaan vain mekanismeja, jotka auttavat eliöitä karttamaan vaaraa ja pysymään hengissä. Näin kykyä kärsiä tulisi kohdella vain itsesuojeluun liittyvänä mekanismina siinä missä muitakin kyseiseen tarkoitukseen kehittyneitä muiden lajien ominaisuuksia. Kärsimystä itsekin aistimaan kykenevän ihmisen on tietysti helppo tuntea myötätuntoa kärsivää eläintä kohtaan, mutta jos eliölle annetaan sillä perusteella suurempi arvo, perustuu tämä arvo sen ihmisenkaltaisuudelle – mitä taas voidaan pitää eettisesti kyseenalaisena eliöiden arvottamisen perustana.

Kokonaisuuden puolesta

Toinen vaihtoehto ihmiskeskeisyydelle on keskittyä kokonaiskuvaan. Ekosentrismissä ensisijainen moraalinen arvo annetaan koko ekosysteemille. Tällöin yksittäisten olentojen hyvinvointi on toissijaista suhteessa ekosysteemin hyvinvointiin – vaikka kyseessä oleva yksilö olisi ihminen. Ympäristökatastrofeja ehkäistäessä kokonaiskuvan tärkeys on ilmeinen. Maailman parhaaksi ekosentrismissä katsotaan paikallisesti se, mikä on ekosysteemille parhaaksi ja kokonaisuudessaan se, mikä on koko maapallon ekosysteemille hyväksi.

Ongelmana tällaisessa painotuksessa voi pitää monien muiden ihmisten tärkeinä pitämien velvoitteiden, kuten vaikkapa lupausten pitämisen heikkenemistä. Lupausten pitämisellä on harvoin merkitystä ekosysteemin hyvinvoinnin kannalta, joten sen moraalinen arvo on ekosentrisesti ajateltuna usein vähäinen. Toisaalta ekosysteemin arvon painottaminen aiheuttaa muitakin hankalia vääristymiä: ihmiset ovat nykyään usein ympäristölle haitaksi, joten ekosentrisesti ihmisen tappamista voi pitää jopa hyveenä, jos se vain on ekosysteemin parhaaksi. Lisäksi kokonaisuuden painottaminen vie ajatukset helposti varsin kauas totutuista eettisistä käsityksistä, eikä se siksi usein myöskään motivoi ihmisiä toimimaan käsityksen mukaisesti.

Elämäkeskeisyys

Biosentrismi on vaihtoehto, jota voi kutsua elämäkeskeiseksi. Moraalinen arvo annetaan kaikille olennoille, jotka ovat elossa. Etuja tarkasteltaessa huomioon tulee toki ottaa myös eliöiden väliset erot: ruohonkorren katkaiseminen on eri juttu kuin kärsimykseen kykenevän eläimen pilkkominen ja lentämiseen soveltuva ympäristö on tärkeä suurimmalle osalle linnuista, mutta ei kaloista. Jokaisen eliön edut on silti otettava huomioon, vaikka niiden tarpeet ja kyvyt ovat erilaisia. ”Maailman parhaaksi” toimitaan, kun toimintaa arvioitaessa on otettu tasapuolisesti huomioon kaikille eliöille koituvat vaikutukset ja niistä mahdollisimman monien keskeiset tarpeet tulevat tyydytetyiksi.

Biosentrismissä ihmistä katsotaan muiden lajien kaltaisena osana luontoa. Jokaisella eliöllä on arvo itsessään ja ihmisen edut tulee ottaa huomioon vastaavalla tavalla kuin muidenkin eliöiden edut. Vaikka ihmisiä ja eläimiä pitäisi tasa-arvoisena, ei tämä välttämättä tarkoita, että ihmisen, kärpäsen ja kukan kuoleman tuottaminen ovat aivan samanlaisia tekoja. Sen sijaan toista eliötä ja kaikkea elämää tulee kunnioittaa siinä missä toista ihmistäkin: toisin sanoen tappamista tulee aina välttää siihen saakka, kunnes sille ei ole vaihtoehtoja.

Edellä mainitun kaltainen biosentrismi on luonteeltaan paljon vaativaa ja sillä on sama ongelma kuin ekosentrismilläkin: ajattelumalli on varsin kaukana yleisestä moraaliajattelusta, ja siitä motivoituminen ja sen omaksuminen on vaikeaa. Lisäksi erilaisten lajien erilaiset tarpeet huomioon ottava teoria muodostuu helposti hyvin monimutkaiseksi ja vaikeaksi soveltaa.

Sovelletaanko ympäristöeettisiä arvoteorioita ja mikä niistä tulisi valita?

Ihmiskeskeisyys, sentientismi, ekosentrismi ja biosentrismi. Mainitut neljä näkökulmaa esiintyvät usein akateemisessa ympäristöeettisessä keskustelussa, mutta erilaisissa muodoissa. Esimerkiksi ekosentristi Aldo Leopold pyrki laajentamaan yhteiskuntaeettisiä velvollisuuksia koskemaan ympäristöä ja biosentristi Paul Taylor on muotoillut arvoteoriansa pohjalta lajienvälistä tasa-arvoa kunnioittavia hyveitä. Pro gradu -tutkielmassani keskityin Robin Attfieldin biosentrismiä ja seurausetiikkaa yhdistävään teoriaan, jossa lajeilla on niiden monimutkaisuuteen perustuva arvohierarkia ja tekoja arvioidaan näiden seurausten perusteella.

Myös yleisessä keskustelussa näkökulmat ovat mukana, vaikka tavallisesti niitä ei nimetä eikä välttämättä edes tiedosteta. Luonnonsuojeluliikkeessä motivoivana voimana voi olla sentientistisesti tietoisuus eläimistä kärsivinä olentoina. Ihmisille hyödyllistä viljelykasvien geenimanipulointia voidaan puolestaan vastustaa biosentrisesti, koska huomioon tulee ottaa myös geenimanipuloinnin vaikutukset kasveihin ja eläimiin tai ekosentrisesti, koska geenimanipulointi saattaa haitata paikallista ekosysteemiä. Toisaalta ympäristöetiikan tunteminen auttaa joskus myös huomaamaan perusteiden kääntöpuolia: delfiineille voidaan ehdottaa oikeuksia, koska ne ovat älyltään ihmisen kaltaisia – mutta jos ihmisyyttä käytetään tällä tavoin arvon mittarina, näyttäytyvät ”epäinhimilliset” eläimet automaattisesti vähempiarvoisina. Lisäksi argumentti tai teko voi toki olla yhtä aikaa useammankin näkökulman mukainen, esimerkiksi vesistöjen puhtaus on monesti sekä ihmisille että ekosysteemille hyväksi.

Kokonaisuudessaan tietoisuus ihmisen vaikutuksesta luontoon kasvaa. Ongelmien määrittelemiseksi on tiedon lisäksi keskeistä arvioida, mitä pidämme tärkeänä. Usein keskeisintä ei välttämättä ole valita näkökulmista paras, vaan löytää käsitteet oman näkemyksen ilmaisemiseen ja muiden näkemysten ymmärtämiseen. Ympäristöongelmia koskevat erimielisyydet eivät aina johdu keinojen, vaan joskus myös tavoitteiden ristiriidoista. Mitä paremmin ymmärtää omia ja muiden arvoja, sitä helpompaa on myös ratkaisujen löytäminen.

 

Kirjoittaja Jukka Välimäki on TK, jonka systemaattisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Kaiken elävän arvo ja tulevaisuus. Robin Attfieldin biosentrinen konsekventialismi ja hänen perustelunsa sen valitsemiseksi” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa marraskuussa 2011.

Kirjallisuutta

Attfield, Robin: Environmental Ethics: An Overview for the Twenty-First Century. Cambridge: 2003.

Goodpaster, Kenneth E.: On Being Morally Considerable. The Journal of Philosophy, Vol. 75, No. 6, 1978.

Leopold, Aldo: A Sand County Almanac and Sketches Here and There. London: Oxford University Press, 1968.

Lovelock, J. E.: Gaia – Äiti maa. Porvoo: WSOY, 1984.

Passmore, John: Man’s Responsibility for Nature: Ecological Problems and Western Traditions. London: Duckworth, 1980.

Singer, Peter: Practical Ethics. Cambridge: Cambridge University Press, 1993.

Spitler, Gene: Justifying a Respect for Nature. Environmental Ethics, Vol. 4, No.3, 1982.

Taylor, Paul W.: Respect for Nature: A Theory of Environmental Ethics. Princeton, NJ: Princeton University Press, 1986.