Onko emergenssi silta fysiikasta teologiaan?

Kun länsimaissa ateismi ja usko Jumalaan ottavat yhteen, näkemysten taustalla on usein fysikalistinen tai dualistinen maailmankuva. Fysikalisti väittää, että kaikki maailman ilmiöt ovat pohjimmiltaan selitettävissä fysiikan keinoin, eikä tällaisessa maailmassa ole tilaa Jumalan toiminnalle. Dualisti taas katsoo, että erityisesti ihmisen mieli tai sielu on jotain aineelliseen maailmaan nähden täysin toisenlaista. Fysikalismi ja dualismi edustavat kuitenkin vain filosofisen kentän äärilaitoja, joiden väliin jää muitakin lähtökohtia lähestyä ihmismielen luonnetta ja jumalakysymyksiä. Yksi tällainen vaihtoehto on emergenssi.

Emergenssiteorioissa maailma nähdään jatkuvasti kehittyvänä ja monimutkaistuvana kokonaisuutena. Siksi emergenssi pyritään usein yhdistämään evoluutioon. Emergenssi tarkoittaa, että kehityksen edetessä syntyy myös sellaisia uusia ominaisuuksia, joita ei ole mahdollista ennustaa tai tyhjentävästi selittää aikaisemmin olemassa olevan perusteella. Jos rajattomalla älyllä ja havaintokyvyllä varustettu ulkoavaruuden olio olisi tarkkaillut kehitystä maapallolla koko sen historian ajan, ei hänkään olisi voinut ennakoida sen kehityksen yksityiskohtia. Tämänhetkiset luonnontieteen teoriat eivät muodosta yhtä yhtenäistä kokonaisuutta, eivätkä ainakaan sulje pois emergenssin mahdollisuutta.

Jo Aristoteleen filosofiassa on nähtävissä piirteitä emergenssistä. Oma filosofian alansa siitä kehittyi kuitenkin vasta 1920-luvulla Britanniassa. Emergenssi sinänsä ei ole teologinen teoria. Eräät fyysikot ja ateistitkin ovat puhuneet emergenssin puolesta. Emergenssi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuksia uusille teologisille tulkinnoille maailmankaikkeuden kehityksestä.  Yhden tällaisen tulkinnan esittää Philip Clayton, jonka emergenssiteoriaa olen pro gradussani erityisesti arvioinut. Clayton on teologi ja filosofi, jonka kiinnostuksen kohteena on ollut erityisesti tieteen ja uskonnon suhde. Hänen kirjansa Mind and Emergence – From Quantum to Consciousness on pro graduni päälähde. Clayton on myös toimittanut The Oxford Handbook on Religion and Science -sarjaa. Vaikka vastaus artikkelini otsikon kysymykseen ei näytä ehdottoman myönteiseltä, emergenssi tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia luonnontieteen, filosofian ja uskonnon suhteeseen.

Fysikalismi on maailmankatsomuksena mahdoton, dualismi puolestaan jännitteinen suhteessa luonnontieteisiin

Fysikalisti uskoo, että kaikki maailman ilmiöt, mukaan lukien ihmisen tietoisuus ja ajattelu, ovat loppujen lopuksi vain alkeishiukkasten liikettä ja vuorovaikutuksia. Fysikalismia vastaan voidaan kuitenkin esittää sekä filosofisia että luonnontieteellisiä argumentteja. Filosofinen ongelma on se, ettei mitään arvoja, tavoitteita tai päämääriä ole mahdollista oikeuttaa fysiikan käsittein. Fysiikan keinoin ei esimerkiksi ole perusteltavissa, miksi fysiikan tutkimusta ylipäätään tehdään ja miksi tutkimuksessa pitäisi tavoitella totuutta. Myöskään minkäänlaisen moraalin perusteleminen fysiikalla ei ole mahdollista. Kyse on oikeastaan vain klassisesta Humen giljotiiniksi kutsutusta filosofian periaatteesta: siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten niiden pitäisi olla. Fysiikka kuvailee ja ennakoi asioiden tiloja, mutta ei arvota niitä. Kokemus elämän mielekkyydestä rakentuu kuitenkin arvojen ja tavoitteiden varaan. Siksi fysikalismi maailmankatsomuksena on aina ristiriitainen tai mahdoton elää käytännössä todeksi.

Dualisti taas ajattalee, että ihmisen sielu tai henki on suoraan lähtöisin jostakin tämän näkyvän ja aineellisen todellisuuden ylittävästä. Monien uskontojen, muun muassa kristinuskon opetuksesta on löydettävissä dualistisia piirteitä. Dualismi on fysiikan näkökulmasta ongelmallinen, sillä aineettoman sielun vuorovaikutus aineellisen ruumiin kanssa rikkoisi fysiikan lakeja. Lisäksi monet havainnot viittaavat ihmisen persoonan ja ruumiin toimintojen riippuvuuteen toisistaan.

Emergentti todellisuus on enemmän kuin osiensa summa

Emergenssin käsitteen ongelma on, että sanan käyttö on varsin kirjavaa. Perusteltua on kuitenkin tehdä ero ainakin heikon eli episteemisen ja vahvan eli ontologisen emergenssin välillä. Kirjallisuudessa esiintyy tosin pyrkimyksiä jakaa nämäkin vielä alaryhmiin, ja samoja termejä käytetään keskenään ristiriitaisilla tavoilla. Heikossa emergenssissä uusien ominaisuuksien ennustamattomuus tai selittämättömyys on puhtaasti tiedollinen eli episteeminen ongelma. Kaikki ilmiöt ovat pohjimmiltaan vain fysiikan lakeja noudattavaa alkeishiukkasten vuorovaikutusta, vaikka emme pystykään niitä ennakoimaan. Kehityksellä ei ole aidosti vaihtoehtoja.

Filosofisesti kiinnostavampi on vahva emergenssi. Siinä keskeinen käsite on alaspäin-kausaalisuus. Kehityksen edetessä syntyvillä rakenteilla voi olla osasiinsa ja ympäristöönsä nähden sellaista vaikutusta, joka ylittää niiden osasten yhteisvaikutuksen. Todellisuus on siis enemmän kuin osastensa summa. Philip Clayton puhuu mielellään emergenssitasoista. Kun rakenteet kehittyvät riittävän monimutkaisiksi, tapahtuu kehityksessä emergentti siirtymä uudelle tasolle, jonka tapahtumat eivät enää ole ymmärrettävissä alemman tason käsitteiden ja lainalaisuuksien valossa. Esimerkiksi siirtymät tieteenalalta toiselle, vaikkapa fysiikasta ja kemiasta biologiaan, voidaan ymmärtää tällaisina kehityksen emergentteinä pisteinä. Lisäksi kehitykselle on aitoja vaihtoehtoja. Saman alemman tason pohjalta voisi emergoitua erilaisia ylemmän tason rakenteita.

Claytonin teoriassa ihmisen mieli ja tietoisuus on vahvin, mutta ei ainoa ehdokas emergentiksi ominaisuudeksi maailmassa. Clayton korostaa, että jos tietoisuus olisi ainoa emergentti ominaisuus, kyse olisi itse asiassa dualismista. Ihmisen mieli aivoihin nähden emergenttinä ominaisuutena on jotain aivoista täysin riippuvaista, mutta kuitenkin aivojen fyysiset toiminnot ylittävää. Tällä tavoin emergenssiteoriat kiertävät dualismin ongelman tietoisuuden ja materiaalisen maailman vuorovaikutuksesta. Toisaalta ne tarjoavat tietoisuudelle sellaisen aivoihin nähden itsenäisen aseman, että vapaan tahdon, arvojen ja moraalin voidaan ainakin varauksin katsoa olevan jotain todellista ja olemassa olevaa. Claytonin teoriassa sosiaalinen elämä on oma emergenssitasonsa, jolla ihmisen persoona on perusyksikkö hieman samoin kuin atomi on aineen perusyksikkö.

Onko emergenssi Jumalan luomistyön väline?

Philip Claytonin mielestä emergenssiteoria ei välttämättä edellytä oletusta Jumalasta mutta on teistisessä viitekehyksessä johdonmukaisempi. Tässä hän vetoaa erityisesti filosofi Thomas Nagelin käsitykseen, ettei ihmisen kykyä saada luotettavaa tietoa ympäristöstään voida perustella evoluutiolla. Nagelin ajatusta Alvin Plantinga on kehitellyt jumalatodistuksen suuntaan. Claytonin mielestä on siis joko kyseenalaistettava ihmisen mahdollisuus tietää mitään luotettavasti tai oletettava rationaalinen suunnittelija ihmisen älyn taustalle.

Claytonin ajattelussa Jumala on kehityksen alullepanija, joka loi emergenssin yhdeksi maailmankaikkeuden luomisen työvälineeksi. Jumalakaan ei etukäteen voinut olla selvillä kaikista kehityksen yksityiskohdista, mutta hän sääti alkuasetukset niin, että persoonallisen ja vapaan tahdon omaavan olennon syntyminen oli vähintään todennäköistä. Emergenssi on tuottanut uudet ominaisuudet alkuräjähdyksestä aina ihmisen tietoiseen persoonaan saakka. Ihmisen persoonan kanssa Jumala voi olla vuorovaikutuksessa ja tätä kautta vaikuttaa maailmassa. Claytonin Jumala ei ole kehityksen suhteen kaikkivaltias eikä kaikkitietävä. Clayton torjuukin fyysiset ihmeet. Hän ei ehdottomasti tuomitse niitä mahdottomina, mutta näkee keskustelun niistä hedelmättömäksi, koska niistä ei kuitenkaan ole mahdollista sanoa mitään varmaa.

Claytonin teorian, kuten kaikkien vahvaa emergenssiä vaativien teorioiden ongelmana on todistaa, että vahvaa emergenssiä todella esiintyy. Heikko emergenssi näyttäisi kyllä olevan luonnontieteellinen tosiasia, jonka fysikalistikin voi hyväksyä. Se ei kuitenkaan tarjoa juuri mitään filosofisesti tai teologisesti mielenkiintoista vaan lähinnä vain vahvistaa käsityksen, että tulevaisuuden ennustaminen on teoriassakin mahdotonta.

Vahvan emergenssin esiintymisestä on vaikeaa sanoa mitään luonnontieteellisesti tyydyttävällä tavalla. Clayton luettelee joukon ilmiöitä, joiden hän uskoo olevan esimerkkejä emergenssistä luonnossa. Todennäköisesti niistä useimpiin liittyykin heikkoa emergenssiä, mutta yhdenkään hän ei varmuudella osoita edustavan vahvaa emergenssiä. Toisaalta yhtä mahdotonta tämän hetkisten tieteellisten teorioiden valossa on todistaa, ettei vahvaa emergenssiä ehdottomasti esiinny. Edes fysiikan teoriat eivät muodosta sellaista yhtenäistä kokonaisuutta, etteikö emergenssille jäisi tilaa.

Emergenssi jättää tilaa uskonnolliselle uskolle

Jos palaan artikkelin otsikon kysymykseen, vahvakaan emergenssi ei todista Jumalan olemassaoloa tai liitä Jumalaa osaksi luonnontiedettä. Erityisesti emergenssillä ei voi todistaa jonkin tietyn uskonnon tai uskonsuunnan puolesta. Tämä ei ole Claytoninkaan tarkoitus. Sen sijaan emergenssi tarjoaa fysikalismia ja dualismia hedelmällisemmän lähtökohdan uskonnon ja tieteen vuoropuhelulle. Emergenssi jättää luonnontieteen teorioiden lomaan ikään kuin tilaa yllätyksille ja mysteereille. Claytonin ja muiden emergentistien työn suurin merkitys on muistuttaa, ettei fysikalismin omaksuminen ole tämänhetkisen luonnontieteellisen tietämyksen valossa ainakaan kiistatta perusteltua. Jos fysikalismi lisäksi on johdonmukaisena maailmankatsomuksena mahdoton, ei uskonnollista uskoa elämän merkityksen lähteenä voi tuomita muita elämänfilosofioita järjettömämpänä.

Kun emergenssi valitaan lähtökohdaksi, voidaan sen merkityksestä ja paikasta teologiassa tehdä erilaisia johtopäätöksiä. Muun muassa prosessiteologialla on yhtymäkohtia emergenssiin. Claytonin teoria emergenssistä Jumalan luomistyön välineenä on yksi vaihtoehdoista. Se on mielenkiintoinen spekulaatio, jolla kuitenkaan sellaisenaan tuskin on kovin suurta painoarvoa uskontojen edustajille. Claytonin ajattelun taustalla on kristinusko mutta hänen emergenssiteoriassaan Jumala on kuitenkin filosofin Jumala, joka ei ole kivuttomasti yhdistettävissä perinteiseen kristinuskon käsitykseen Jumalasta. Mainitsin jo, ettei Claytonin teorian Jumala välttämättä ole kaikkivaltias. Avoimeksi jää myös, miten ajatus sielun kuolemattomuudesta sopii yhteen emergentin todellisuuskäsityksen kanssa.

Kirjoittaja Ismo Virtanen on filosofian maisteri ja teologian kandidaatti, jonka uskonnonfilosofian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Emergenssi tieteessä ja teologiassa. Huomioita Philip Claytonin emergenssiteoriasta hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syyskuussa 2011.

Kirjallisuutta

Clayton, Philip: Mind and Emergence. From Quantum to Consciousness. New York, 2004.

Ellis, George F. R.: Physics, Complexity, and The Science-Religion Debate. Artikkeli teoksessa The Oxford Handbook of Religion and Science. Toim. Philip Clayton and Zachary Simpson (associate editor). Oxford University Press, 2006. 751–766.

Enqvist, Kari: Olemisen porteilla. Helsinki, 1998.

Gregersen, Niels Henrik: Emergence and Complexity. Artikkeli teoksessa The Oxford Handbook of Religion and Science. Toim. Philip Clayton ja Zachary Simpson (associate editor). Oxford University Press, 2006. 767–783.

Kauffman, Stuart A.: Pyhän uudelleen keksiminen. Uusi näkemys luonnontieteestä, järjestä ja uskonnosta. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki, 2008.

Pihlström, Sami: Fysikalismin sokea piste. Tieteessä tapahtuu 2/23. 2006.

Pihlström, Sami: Uskonto ja elämän merkitys. Helsinki, 2010.