Miten Raamattua tulisi tulkita? Francis Watsonin teologinen hermeneutiikka
Pro gradu -tutkielmani käsittelee brittiläisen raamatuntutkijan Francis Watsonin kehittämää teologista hermeneutiikkaa. Tässä artikkelissa esittelen, miten hän pyrkii tekemään poikkitieteellistä tutkimusta, jossa erityisesti eksegetiikka, hermeneutiikka ja systemaattinen teologia ovat läheisessä vuorovaikutuksessa. Valitsemallaan lähestymistavalla Watson on onnistunut herättämään vilkasta keskustelua, saaden osakseen sekä kannatusta että kritiikkiä.
Erilaisia lähestymistapoja Raamattuun
Hermeneutiikka on perinteisesti käsitellyt kysymystä, miten tekstejä tulisi tulkita. Ennen modernia aikaa Raamatulla oli keskeinen asema hermeneutiikassa, mutta kun Raamattua alettiin tutkia samoin menetelmin kuin muitakin tekstejä, ei enää nähty tarvetta erityiselle hermeneutiikalle Raamatun tulkintaan. Eksegetiikka merkitsi pitkään samaa kuin Raamatun historiallinen kritiikki ja raamatuntutkimus jäi jälkeen hermeneutiikan kehityksestä pitäen kiinni vanhanaikaisina pidetyistä hermeneuttisista oletuksista.
Tutkimusta hallinneen historiallis-kriittisen lähestymistavan rinnalle on sittemmin tullut lukuisa joukko erilaisia lähestymistapoja. Esimerkkeinä voidaan mainita narratiivinen, feministinen ja postmoderni kritiikki, joita kaikkia Watson hyödyntää teologisessa hermeneutiikassaan. Osa tutkijoista näkee näiden erilaisten näkökulmien täydentävän historiallista lukutapaa, toiset taas haluavat hylätä historiallisen metodin ja korvata sen muilla lähestymistavoilla.
Eräs raamatuntutkimuksen metodeja koskevaan keskusteluun liittyvä kysymys on eksegetiikan suhde Raamatun teologiseen tulkintaan. Tuleeko eksegetiikan käsitellä teksteistä nousevia ja niihin liittyviä opillisia kysymyksiä vai pitääkö ne rajata pois tutkimuksesta?
Tuleeko raamatuntutkimuksen palvella tekstien teologista tulkintaa?
Yksi tapa ratkaista eksegetiikan ja Raamatun teologisen tulkinnan välinen suhde on historiallis-kriittiseen paradigmaan sisäänrakennettu malli, jossa erotetaan toisistaan ensiksi tehtävä deskriptiivinen tutkimus ja sitä seuraava teologinen tulkinta. Tutkimus on annettu eksegeettien tehtäväksi ja tulkinnan on usein nähty kuuluvan systemaattisen teologian alueelle. Watson kuitenkin kyseenalaistaa mahdollisuuden erottaa toisistaan objektiivisena pidetty historiallinen työskentely ja tekstien teologinen tulkinta kahdeksi erilliseksi työvaiheeksi. Eksegetiikan ja teologisen tulkinnan yhdistäminen ei onnistu asettamalla kumpaakaan työvaihetta yksioikoisesti toisen edelle, koska silloin etusijalle asetettu oppiaine määrittää rajat toiselle. Systemaattisen teologian asettaminen eksegetiikan edelle johtaa tilanteeseen, jossa raamatuntutkimus voi vain vahvistaa sen, mitä kirkon opit ja teologia ennalta määrää. Eksegetiikan asettaminen systemaattisen teologian edelle taas johtaa tilanteeseen, jossa esimerkiksi historiallis-kriittinen metodi määrittää mikä kirkon teologiassa on mahdollista. Watsonin mielestä eksegetiikan ja teologisen tulkinnan on toimittava yhteistyössä eikä toisistaan täysin erillisinä työvaiheina, jotka tulee suorittaa tietyssä järjestyksessä.
Watsonin mukaan eksegetiikan tulee kuitenkin palvella Raamatun teologista tulkintaa ja siksi raamatuntutkimuksessa ei voida ohittaa opillisia kysymyksiä. Vaikka nykyään raamatuntutkimuksessa pyritään monitieteellisyyteen, on edelleen harvinaista yhdistää eksegetiikan ja systemaattisen teologian näkökulmat. Opilliset kysymykset halutaan pitää erossa eksegetiikasta, koska kirkollinen teologia nähdään uhkana tutkimuksen objektiivisuudelle. Watsonin mielestä opillisten kysymysten poissulkeminen ei kuitenkaan ole osoitus tutkimuksen neutraaliudesta vaan dogmaattisuudesta, sillä kaikilla tieteenaloilla on yliopiston ulkopuolella omat yhteisönsä, jotka pyrkivät hyötymään akateemisen tutkimuksen tuloksista. Teologia ei siinä mielessä eroa muista tieteistä, eikä kristillistä teologiaa siksi tarvitse nähdä tutkimukselle vieraana ja vaarallisena vaikutteena.
Jyrkkä rajanveto systemaattisen teologian ja eksegetiikan välillä ei Watsonin mielestä tee tutkimuksesta objektiivisempaa, vaan se vääristää molempien oppiaineiden tutkimuskohteita. Jos raamatuntulkinnan ymmärretään kuuluvan vain raamatuntutkijoille, ei systemaattisessa teologiassa enää uskalleta käsitellä Raamattua. Silloin systemaattinen teologia synnyttää Raamatusta irrallisia, abstrakteja kokonaisuuksia, jotka eivät palvele kristillisen kirkon tarpeita. Eksegetiikassa taas systemaattisen teologian kysymyksien ohittaminen tekee tutkimuksesta hedelmättömämpää, kun tekstien merkitys supistuu usein vain historiallisten kysymyksien tasolle. Watson tukeutuu Brevard Childsiin, jonka mukaan neutraali historiallis-kriittinen tutkimus ei kykene palvelemaan Raamatun teologista tulkintaa, mitä kuitenkin lähes aina pidetään eksegetiikan yhtenä keskeisenä tehtävänä. On myös esitetty, että jos opilliset kysymykset suljetaan pois eksegetiikasta, on vaikea löytää perusteita erilliselle raamatuntutkimuksen oppiaineelle, koska se ei metodeiltaan eroa millään olennaisella tavalla muusta kirjallisuuden tutkimuksesta.
Tekstien lopullinen muoto tulee asettaa tutkimuksessa etusijalle
Historiallis-kriittisessä lähestymistavassa Raamattu nähdään ensisijaisesti historiallisena lähteenä, joka itsessään ei niinkään kiinnosta tutkijaa, vaan pyrkimyksenä on päästä käsiksi tekstien taustalla olevaan historiaan. Watson haluaa ottaa paremmin huomioon Raamatun erityisen luonteen ja painottaa, ettei Raamattua tule nähdä puhtaasti historiallisena lähteenä, koska sillä on harvinaisen pitkä ja katkeamaton vaikutushistoria. Siksi kanonisuutta, pitkää vaikutushistoriaa, voi pitää kuvattavan tekstin ominaisuutena. Watson esittääkin, että Raamatun tekstejä tulisi tutkia ensisijaisesti niiden kanonisessa, lopullisessa muodossa.
Perusteluissaan Watson hyödyntää Brevard Childsin kanonista lukutapaa ja hänen kritiikkiään historiallis-kriittistä tutkimusta kohtaan. Childsin mukaan juuri Raamatun tekstien kanoninen muoto soveltuu parhaiten teologiseen tulkintaan. Koska tekstien lopullisesta muodosta on osittain pyyhitty pois niiden syntyajankohtaan viittaavat yksityiskohdat, voidaan niitä myöhemmin soveltaa aivan erilaisissa olosuhteissa. Historiallisen lähestymistavan yritys kuvata tekstin syntyhistoriaa ei useinkaan palvele tekstin tulkintaa nykypäivälle, koska historiallisessa kritiikissä teksti paloitellaan eri-ikäisiin osasiin ja samalla tuhotaan tekstin kanoninen muoto, joka tekee mahdolliseksi tekstien aktualisoimisen eri aikoina.
Watson perustelee kanonisen tekstin käyttämistä myös Hans Frein narratiivisella lähestymistavalla. Frein mukaan historiallis-kriittisessä tutkimuksessa on ollut taipumus etsiä tekstin todellista merkitystä muualta kuin siitä, mitä tekstissä itsessään sanotaan. Merkitys on paikannettu tekstin takana olevaan ja tekstistä aivan erilliseen todellisuuteen, kuten kirjoittajan intentioon tai tekstien syntyhetken historialliseen kontekstiin. Frein mukaan realistisen kertomuksen kohdalla merkitys löytyy kuitenkin kertomuksesta itsessään, sen juonesta ja tapahtumista, eli siitä mitä itse tekstissä sanotaan. Näin on myös Raamatun realististen historian kaltaisten kertomusten kohdalla, jolloin niiden merkitystä ei pidä etsiä muualta kuin kertomuksista itsestään narratiivisen kritiikin avulla.
Historiallista lähestymistapaa ei silti pidä hylätä
Päätös käyttää tekstin lopullista muotoa painottavaa kanonista ja kirjallista lähestymistapaa ei tarkoita, että Watson pitäisi historiallista lähestymistapaa turhana. Watsonin mielestä puhtaasti kirjallinen lähestymistapa johtaa esimerkiksi siihen, että historiallisen henkilön sijasta Jeesuksesta tulee fiktiivisen kertomuksen päähenkilö, joka samalla menettää teologisen merkityksensä. Niinpä Watson yrittää yhdistää historiallisen ja kirjallisen lähestymistavan kerrotun historian -käsitteen avulla.
Watson yrittää löytää tavan käsitellä evankeliumeja kerrottuna historiana, yhtä aikaa sekä juonellisina kertomuksina että historiankirjoituksina. Hän kritisoi modernia käsitystä historiankirjoituksesta, jossa on tehty liian jyrkkä erotus historiankirjoituksen ja fiktiivisen kirjallisuuden välillä. Näiden kahden välille ei kuitenkaan voida vetää tarkkaa rajaa, sillä niitä yhdistää toisiinsa juonellistaminen. Sattumasta tulee historian tapahtuma vasta kun se liitetään osaksi juonellista kertomusta ja sekä tapahtumat että niitä yhdistävä juoni ovat osittain fiktiivisiä historiankirjoituksessakin. Siksi juonellisuus tai osittainen fiktiivisyys ei ole ehdottomia merkkejä evankeliumien epähistoriallisuudesta.
Jossain pisteessä fiktio alkaa kuitenkin olla haitaksi kerrotun historian tehtävälle kuvata sitä edeltävää todellisuutta, mutta Watson ei kerro, miten fiktio erotetaan muusta ja miten fiktiivisyys tulisi tarkalleen ottaen huomioida tekstien tulkinnassa. Hänen mukaansa fiktion avulla voidaan puhua myös niistä historian tapahtumista, jotka muuten olisivat mahdottomia sanoin kuvata. Vaikka evankelistat käyttivätkin kertomuksissaan myös fiktiota, se ei siis välttämättä haittaa niiden tehtävää kuvata historiaa. Kysymys kertomuksien totuudellisuudesta jää lopulta Watsonilla melko avoimeksi, vaikka hän kovasti painottaakin sen merkitystä.
Kirjoittaja Antti Nironen on teologian kandidaatti, jonka systemaattisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Francis Watsonin teologinen hermeneutiikka hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2011. Nirosen gradu on luettavissa kokonaisuudessaan e-thesis-palvelussa.
Kirjallisuutta
Frei, Hans W: The Eclipse of Biblical Narrative: A study in Eighteenth and Nineteenth Century Hermeneutics. New Haven, 1974.
Virta, Valtteri: Kanoninen lukutapa: Brevard S. Childsin käsitys Raamatun hermeneutiikasta vuosina 1979–1992. Ekumeniikan pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 2007.
Watson, Francis: Text, Church and World: Biblical Interpretation in Theological Perspective. Grand Rapids, 1994.
Watson, Francis: Text and Truth: Redefining Biblical Theology. Grand Rapids, 1997.