Uskonto on oikein toteutettuna mielekäs oppiaine

Uskonto ei ole tutkimusten mukaan erityisen suosittu oppiaine. Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää, millaisia mielikuvia lukiolaisilla on nykyisestä uskonnonopetuksesta sekä tavoitella tulevaisuudessa entistä mielekkäämpää uskonnonopetusta. Tutkielmassani pyrin selvittämään, millaisia mielikuvia opiskelijoilla on mielekkäästä evankelis-luterilaisesta uskonnonopetuksesta ja miten mielekkyys näyttäytyy opiskelijoiden oppituntikokemuksissa.

Tutkimustulosten perusteella lukiolaisten uskonnonopetukseen liittyvien mielikuvien ja kokemusten mielekkyys näyttää riippuvan ennen kaikkea siitä, miten opetus toteutetaan. Keskeisimpiä asioita mielekkyyden toteutumisen kannalta ovat opettajan toiminta ja se, kuinka paljon opiskelijat pääsevät itse osallistumaan opetukseen ja sen suunnitteluun. Uskonnolla näyttää olevan oppiaineena kaikki mielekkään oppiaineen edellytykset, mikäli opetus toteutetaan mielekkäällä tavalla.

Mielekkyys rakentuu useasta eri tekijästä

Tutkimusjoukkona oli 14 lukion ensimmäisellä vuosikurssilla opiskellutta, evankelis-luterilaisen uskonnon kurssille osallistunutta opiskelijaa. Aineisto kerättiin neljän erilaisen menetelmän avulla. Keskeisimmät aineistonkeruumenetelmät olivat opiskelijoiden kahdesta oppitunnista piirtämät mielekkyyskäyrät ja oppilaiden haastattelut. Lisäksi oppilaat täyttivät eri oppiaineiden tärkeyttä kartoittaneet lomakkeet. Neljäntenä menetelmänä oli oppituntien havainnointi.

Amerikkalainen professori David H. Jonassen on kehittänyt seitsemän mielekkään oppimisen kriteeriä, joita hyödynnettiin tutkimuksen viitekehyksenä. Jonassenin kriteereiden ohella opiskelijat korostivat hyvän opettajan, oman osaamisen sekä tieteellisyyden ja puolueettomuuden tärkeyttä. Jonassenin kriteerien lisäksi hyvä opettaja paljastui lukiolaisten mielestä ylivoimaisesti tärkeimmäksi mielekkään uskonnonopetuksen ominaisuudeksi.

Opiskelijoiden oppitunneilla kokemaa mielekkyyttä tarkasteltiin tunneista piirrettyjen käyrien avulla. Opiskelijat jaettiin käyrien muodon perusteella neljään erilaiseen pääluokkaan, joista ensimmäiseen sijoitetut kokivat paljon mielekkyysvaihtelua, toiseen sijoitetut kokivat tunnit melko neutraaleina, kolmanteen sijoitetut kokivat tunnit enimmäkseen epämielekkäinä ja neljänteen sijoitetut kokivat tunnit enimmäkseen mielekkäinä. Kokemusten ja niiden muodostumisen taustalla oli moninaisia syitä.

Uskonto-oppiaineen merkitys jatkuvan arvioinnin kohteena

Uskonnonopetuksen asema ja tehtävä herättävät säännöllisesti keskustelua suomalaisessa yhteiskunnassa. Näin on ollut 1900-luvun alusta alkaen, jolloin vaadittiin ensimmäisen kerran uskonnonopetuksen poistamista koulusta kokonaan. Uskonnonopetus oli 1900-luvun alkupuolella tunnustuksellista eli uskontokuntasidonnaista, mutta opetus on kehittynyt jatkuvasti kohti neutraalimpaa mallia.

Nykyinen uskonnonopetus on vuoden 2003 uskonnonvapauslain mukaisesti oman uskonnon opetusta eikä se perustu tietyn uskonnollisen yhdyskunnan omiin käsityksiin. Evankelis-luterilaista uskontoa opettavan opettajan ei myöskään tarvitse enää olla kristillisen kirkon jäsen. Oppiaine voidaan nähdä entistä tasavertaisempana muiden aineiden kanssa, mutta uskonnonopetuksen merkitys kyseenalaistetaan edelleen. Onkin syytä tarkastella, mitä opiskelijat itse ajattelevat uskonnonopetuksesta ja pohtia, miten uskonnonopetuksen merkitystä voidaan entisestään lisätä.

Mielekkään opetuksen ja oppimisen ominaisuudet

Tutkielmassani opetus ja oppiminen nähdään mielekkäänä silloin, kun se on positiivisella tavalla merkityksellistä. Aikaisemmissa tutkimuksissa mielekäs-käsitteellä on viitattu siihen, että opiskeltava asia on totuudenmukainen ja olemassa oleva. Mielekäs ja merkityksellinen esiintyvät tutkimuskirjallisuudessa usein synonyymeina. Tässä tutkimuksessa mielekäs on kuitenkin aina positiivisella tavalla merkityksellistä, kun taas merkityksellisyys voi ilmetä myös negatiivisella tavalla.

Amerikkalaisen professorin David H. Jonassenin mukaan mielekäs oppiminen rakentuu seitsemän kriteerin varaan. Aktiivisessa oppimisessa opiskelijat ovat sitoutuneita oppimisprosessiin ja sen tuloksellisuuteen. Konstruktiivinen oppiminen rakentuu vanhojen tietorakenteiden varaan. Kollaboratiivisuus viittaa oppimisen yhteisöllisyyteen. Intentionaalisuudella tarkoitetaan ponnistelua kohti päämääriä. Keskustelevuus tarkoittaa oppimisen vuorovaikutteisuutta. Kontekstuaalisuuden toteutumiseksi oppimisen tulee olla sidoksissa opiskelijan arkielämään. Reflektiivisyydellä viitataan siihen, että opiskelijat peilaavat ja arvioivat oppimistaan.

Mielekäs uskonnonopetus sitoutuu opiskelijan arkeen

Opiskelijoiden haastatteluissa kartoitettiin muun muassa edellä kuvattujen Jonassenin kriteereiden ilmenemistä mielekkääseen uskonnonopetukseen liittyvissä mielikuvissa. Kontekstuaalisuus mainittiin kriteereistä selvästi useimmin. Tästä voidaan päätellä, että opiskelijat pitävät opetuksen ja oppiaineksen linkittymistä omaan arkielämäänsä erityisen merkittävänä. Haastatteluissa korostui etenkin uskonnon tehtävä kulttuurintuntemuksen ja suvaitsevaisuuden lisääjänä. Toisaalta opetuksen toivottiin olevan sidoksissa arkielämään yleisemmälläkin tasolla.

Uskonnonopetuksen ja oppiaineksen käyttökelpoisuutta opiskelijoiden tavallisessa arjessa tulisi punnita huolellisesti. Vieraiden uskontojen osalta kontekstuaalisuutta voidaan edistää esimerkiksi kutsumalla vierasta uskontoa edustava kanssaopiskelija oppitunnille kertomaan elämästään. Kirkkohistorian sisältöjen linkittäminen nuoren arkeen voikin olla jo huomattavasti haastavampaa.

Opiskelijan aktiivisuus kantaa mielekästä uskonnonopetusta

Opiskelijat mainitsivat Jonassenin kriteereistä aktiivisuuden, konstruktiivisuuden ja keskustelevuuden seuraavaksi useimmin. Parhaimmillaan aktiivisuus toteutuu sekä huomion keskittämisenä oikeisiin asioihin että konkreettisempana osallistumisena oppituntiin esimerkiksi tehtäviä tekemällä.

Konstruktiivisuudella opiskelijat viittasivat ensinnäkin siihen, että mielekkäässä uskonnonopetuksessa opiskeltavat asiat ovat ymmärrettäviä ja selkeitä. Vaikka konstruktiivisuudella viitataan tavallisesti siihen, että opiskelijat rakentavat itse tietoa vanhojen tietorakenteidensa pohjalta, opiskelijat toivoivat myös opettajalta johdattelua uuteen aiheeseen. Tämän tutkielman perusteella opettajan ohjaava asiantuntija-asema ei suljekaan pois opiskelijan aktiivista tiedonrakentajan roolia vaan edistää ja tukee sitä.

Opiskelijat viittasivat keskustelevuuden merkitykseen mielekkyyden edistäjänä monilla tavoilla. Keskustelevuuden katsottiin usein jo sellaisenaan, ilman tiettyjä erityispiirteitäkin edistävän uskonnonopetuksen mielekkyyttä. Erityisesti sen katsottiin tarjoavan oppitunneilla menetelmällistä vaihtelua ja elämyksellisyyttä. Sekä aktiivisuuden, konstruktiivisuuden että keskustelevuuden korostuminen opiskelijoiden kuvauksissa viittaavat opiskelijan aktiivisen toiminnan tärkeyteen mielekkyyden toteutumisessa. Tämän tutkimuksen perusteella näyttääkin erittäin merkittävältä, että opiskelijat otetaan jatkuvasti mukaan uskonnon oppituntien ja kurssien suunnitteluun ja toteuttamiseen.

Opettaja mielekkään uskonnonopetuksen kulmakivenä

Opiskelijoiden haastatteluissa ja heidän piirtämissään oppitunnin mielekkyyskäyrissä tuli selvästi esiin, että opettajan vaikutus mielekkyyden toteutumisessa on kaikista tekijöistä ylivoimaisesti suurin. Jonassenin kriteereihin opettajaa ei ole sisällytetty, joten se nostettiin aineistosta uutena kriteerinä. Opettajan merkitys on tosin havaittu myös aikaisemmissa tutkimuksissa.

Opettaja-kriteeri rakentui kahdesta osasta eli opettajan persoonasta ja toimintatavoista. Näistä kahdesta opettajan toimintatavat korostuivat selvästi enemmän. Uskonnonopetuksen mielekkyyden toteutumisen kannalta kaikkein merkittävintä onkin tutkielmani perusteella se, mitä opettaja oppitunneilla ja kurssilla tekee. Opettajalta toivottiin esimerkiksi selkeyttä, vaihtelevuutta, kontaktin ottamista opiskelijoihin, tasapuolisuutta, sopivaa rentoutta ja onnistuneita aihevalintoja. Opettajan valtavan merkityksen huomioon ottaen on hyvä, että Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opettajankoulutusohjelmaan seuloutuu valintakokeen kautta vuosittain vain noin 25 prosenttia hakijoista. Tämä edesauttaa todennäköisesti ainakin jonkin verran sitä, että koulutusohjelmaan valikoituvat kaikkein motivoituneimmat opiskelijat, joista kehittyy tulevaisuudessa mielekkään uskonnonopetuksen toteuttajia.

Uskonto on mielekäs oppiaine, kun siitä tehdään sellainen

Aikaisemmissa uskontoon liittyneissä tutkimuksissa on usein tultu siihen tulokseen, että uskonto ei ole opiskelijoiden näkökulmasta mielekäs, kiinnostava, miellyttävä tai tarpeellinen oppiaine. Tämän tutkimuksen tuloksista voidaan kuitenkin tehdä  se johtopäätös, että fokus pitää kääntää itse oppiaineksesta ennemminkin oppituntien toteuttamiseen. Tähän viittaa erityisesti se, että sekä haastatteluissa että oppitunteja kuvanneissa mielekkyyskäyrissä korostui opettajan toiminnan merkitys mielekkyyden toteutumisessa. Opettajan toiminnan ohella korostuivat myös opiskelijoiden aktiivisuuteen linkittyvät mielekkään uskonnonopetuksen ominaisuudet. Sellaisia ominaisuuksia olivat etenkin aktiivisuus, konstruktiivisuus ja keskustelevuus.

Vain yksi haastatelluista opiskelijoista kuvasi uskonto-oppiainetta selkeästi tarpeettomaksi ja negatiiviseksi oppiaineeksi. Muiden opiskelijoiden kohdalla mahdolliset epämielekkäät oppituntikokemukset liittyivät ennemminkin oppituntien toteutukseen. Lisäksi neljä opiskelijaa koki uskonnon oppitunnit yksinomaan mielekkäinä. Uskonnonopetuksen mielekkyyden kannalta ei siis näytäkään olevan kaikkein keskeisintä itse oppiaine sisältöineen vaan se, mitä opettaja ja opiskelijat tunneilla ja kurssilla tekevät ja kuinka he toteuttavat uskonnonopetusta.

Kirjoittaja Katja Karhu on teologian maisteri, jonka uskonnonpedagogiikan alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Kyl uskonto vois olla kiinnostavaa, jos siit tekis…” Evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen mielekkyys lukiolaisten hahmottamana hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2011.

Kirjallisuutta

Jonassen, David H.: Supporting Communities of Learners with Technology: A vision for integrating technology with learning in schools. Educational Technology 35 (4). 1995. 60–63.

Karhu, Katja: ”Kyl uskonto vois olla kiinnostavaa, jos siit tekis…” Evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen mielekkyys lukiolaisten hahmottamana. HYTTK. 2011.

Räsänen, Antti: Koulun uskonnonopetus. Suomalaisten käsitykset uskonnonopetuksen luonteesta ja sisällöstä. Helsinki: Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 28. 2006.

Seppo, Juha: Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Edita. Logos. 2003.

Silkelä, Raimo: Persoonallisesti merkittävät oppimiskokemukset. Tutkimus luokanopettajaksi opiskelevien oppimiskokemuksista. Joensuu: Joensuun yliopistopaino. Joensuun yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 52. 1999.

Väänänen, Janna: Uskonnon opiskelun polku: narratiivinen tutkimus peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaiden uskonnonopiskelukokemuksista. HYTTK. 2008.

Yrjönsuuri, Raija & Yrjönsuuri, Yrjö: Opiskelun merkitys. Helsinki: Yliopistopaino. 1994.