Asteekkien itseuhrirituaalit Firenzen koodeksissa

Muinaiset asteekit ovat tulleet tunnetuiksi suorittamistaan ihmisuhrirituaaleista. He uhrasivat ihmisiä määrällisesti enemmän kuin mikään toinen alkuperäiskansa Mesoamerikan alueella ennen eurooppalaisten invaasiota. Ihmisuhrirituaalit liittyivät kiinteästi muun muassa asteekkien mytologiaan, jonka avulla perusteltiin laajoihin mittakaavoihin paisunutta uhrikäytäntöä.

Näitä rituaaleja on tutkittu melko perusteellisesti, mutta sen sijaan itseuhraus, eli oman veren vuodattaminen ja/tai sen uhraaminen rituaalisesti ei ole kiinnostanut tutkijoita yhtä paljon. Tämä vähemmän dramaattinen rituaalinen teko oli kuitenkin eräs yleisimmistä ja laajimmille levinneistä tavoista, joiden avulla mexicat, eli asteekit, kunnioittivat ja kiittivät jumaliaan, suorittivat katumusharjoituksia tai rangaistuksia sekä valmistautuivat muihin rituaaleihin ja juhliin.

Eurooppalaisten valloittajien oli vaikeaa, ellei mahdotonta, ymmärtää näitä rituaaleja ja niiden syvempiä merkityksiä, koska he näkivät intiaanit lähtökohtaisesti barbaareina ja pahoja henkiä palvovina pakanoina. Vaikka valloittajat tuhosivat suurimman osan asteekkien ja mayojen vanhoista käsikirjoituksista, jotkut konkistadorit ja erityisesti roomalaiskatolisen kirkon lähetyssaarnaajat tallensivat tietoa vanhoista kulttuureista omiin kirjoituksiinsa. Eräs tunnetuimmista lähetystyöntekijöistä ja kirjailijoista 1500-luvun Meksikossa oli fransiskaaniveli Bernardino de Sahagún.

Bernardino de Sahagún kirjoitti Firenzen koodeksin

 

Useimmat Mesoamerikan tutkijat ovat sitä mieltä, että tärkein yksittäinen Meksikonlaakson aluetta käsittelevä tekstilähde Etelä-Amerikan valloituksen alkuajalta on Bernardino de Sahagúnin tekstikorpus. Esimerkiksi Nicolau D’Olverin mukaan Sahagún erottuu muista aikalaisistaan antropologisen tutkimuksen metodologian luojana (Etelä-Amerikassa), sekä asteekkien kulttuurin ja uskonnon pääasiallisena tietolähteenä.

Veli Bernardino koki elämäntehtäväkseen intiaanien käännyttämisen ja kristillisen uskon ja opin juurruttamisen nahuatlinkielisten kansojen keskuuteen. Nahuatl oli Mesoamerikan lingua franca 600-luvulta 1500-luvun loppuun. Bernandino saapui Uuteen Espanjaan vuonna 1529, vain kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun asteekkien pääkaupunki, Tenochtitlán, oli kukistunut. Työssään hän huomasi yhä selvemmin, että nahuat omaksuivat kristinuskon ainoastaan pinnallisesti ja harjoittivat samanaikaisesti salassa omia menojaan. Tämä oli eräs syy Bernardinon pääteoksen, Firenzen koodeksin, kirjoittamiselle. Hän halusi varmistaa, että hänen kollegansa saavat kaiken mahdollisen tiedon asteekkien vanhasta kulttuurista, historiasta, tavoista ja rituaaleista, jotta kristinusko voitaisiin juurruttaa mahdollisimman tehokkaasti intiaanien keskuuteen. Sahagún oli myös kiinnostunut kulttuureista ja luonnonilmiöistä yleensäkin.

”Uuden Espanjan asiain yleinen historia”, eli Firenzen koodeksi, valmistui vuoteen 1580 mennessä ja se koostuu kahdestatoista kirjasta: I Jumalat, II Seremoniat, III Jumalten alkuperä, IV Ennustajat, V Enteet, VI Retoriikka ja moraalifilosofia (Huehuetlatolli, eli Vanhojen keskustelut), VII Aurinko, kuu ja tähdet ja vuosien sitominen, VIII Kuninkaat ja herrat, IX Kauppiaat, X Ihmiset, XI Maalliset asiat ja XII Meksikon valloitus. Firenzen koodeksia säilytetään nykyään Firenzessä, Biblioteca Medicea Laurenziana -kirjastossa. Itseuhrauksen kannalta olennaisia osia ovat kirjat kaksi ja kolme.

Jumalten teot mallina itseuhraukselle

Myytit kertovat profaanin ulkopuolisesta todellisuudesta. Alkumyyteissä jumalat loivat muinoin järjestyksen kaaokseen mahtikäskyllään tai teoillaan. Joidenkin asteekkien myyttiseen alkuaikaan sijoittuvien kertomusten ja Firenzen koodeksissa mainittujen uhrirituaalien välillä on yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi viidennen auringon syntyyn liittynyt myytti kertoo jumalten suorittamista itseuhririiteistä.

Bernardino de Sahagúnin tallentamassa myytissä jumalten suorittamat puhdistautumismenot edelsivät auringon ja kuun syntymää:

Sitten hän, Tecuiciztecatl,
valmisti itsensä (uhraamaan) kallisarvoisten esineiden avulla:
hänen rituaalioksansa olivat quetzal-linnun sulkia,
ruohosydän oli kudottu kullasta,
hänen piikkinsä oli vihreätä kiveä –
            Verenvuodattaminen,
            verenvuodatusastia oli korallia ja hänen suitsukkeensa oli copalia,
hyvin hienoa meripihkaa.
Mutta Nanahuatzin,
hänen rituaalioksansa olivat vain vihreää ruohoa ja ruokoja, sidotut yhdeksään
nippuun…
Ja hänen ruohopallonsa oli kudottu vain männyn neulasista,
ja suoneniskentävälineenä oli vain magueyn piikki.
            Hän kasteli ne hyvin omalla verellään.
Hänen suitsukkeensa olivat ainoastaan ruvet, jotka hän väänsi irti.

(Firenzen koodeksi, kääntänyt Kay Read: Read 1998, 50–51. Oma suomennos.)

Rituaaliset puhdistautumismenot edelsivät jumalten suorittamaa äärimmäistä uhria, eli itsemurhaa, jossa he heittäytyivät tuleen ja syntyivät uudelleen taivaalle aurinkona ja kuuna. Jumalat valmistautuivat uhriin neljä vuorokautta kestävän paaston ja veren vuodattamisen avulla.

Itseuhraus ja papisto

Paaston ja itseuhrirituaalien välinen yhteys on nähtävissä monessa kohtaa Firenzen koodeksissa. Esimerkiksi kuudennen kuun Etzalqualiztli-juhlan valmisteluihin kuuluivat paastot, rituaaliset peseytymiset, tanssit ja ruokojen kerääminen. Verenvuodatusrituaalit toistuivat Sahagúnin lähteiden mukaan joka yö samanlaisina. Kun trumpettia puhallettiin – yleensä keskiyöllä – papit ja pappisoppilaat riisuivat vaatteensa ja viilsivät haavoja korvanlehtiinsä maguey-kaktuksen piikeillä. Tämän jälkeen papit valuttivat verta piikeille ja sivelivät kehoaan omalla verellään. Verenvuodatusvälineet uhrattiin todennäköisesti seremonian jälkeen. 

Uey Tocoztli, eli Suuri valvominen, oli kuukausi, jota vietettiin Tenochtitlanissa 14. maaliskuuta-3. huhtikuuta välisenä aikana. Sahagún on tallentanut tiedon, jonka mukaan ennen pääjuhlaa kaikki asukkaat paastosivat neljä päivää. Tämän paaston aikana nuoret miehet asettivat ruokoja ”joka paikkaan” taloissaan. Näiden päälle he pirskottivat omaa vertaan. Varakkaammat ihmiset käyttivät järviruokojen sijaan pihtakuusen oksia. Molemmissa itseuhririiteissä on yhteyksiä edellä mainittuun legendaan: neljän vuorokauden mittaiset paastot, oman veren vuodattaminen ja sen uhraaminen pirskottamalla rituaalioksille.

Bernardinon teksteissä korostuu itseuhrien ja virallisen kultin välinen yhteys. Hän yhdistää oman veren vuodattamisen erityisesti papiston ja temppelikoulujen elämään. Papit olivat askeettista ja ankaraa elämää viettäviä uskonnon ammattilaisia, jotka huolehtivat rituaalien oikeasta suorittamisesta ja erilaisista hallinnollisista tehtävistä. Poikkeuksellinen seremonia Firenzen koodeksin mukaan oli Uuden tulen juhla, jota vietettiin joka 52. vuosi. Tuolloin kaikki asteekit vuodattivat ja uhrasivat omaa vertaan – jopa vauvoille tehtiin viilto korvanlehteen. Uhraaminen suoritettiin pirskottamisrituaalin avulla. Omaa verta vuodatettiin myös esimerkiksi lapsen nimenantoseremonian, sota-aseiden valmistamisen ja erilaisten kiitosuhrien yhteydessä. Chalciutl atl, eli veri, kirjaimellisesti kallisarvoinen vesi, oli erityisen mieluinen uhri jumalille.  

Tekstin sisäiset jännitteet

Firenzen koodeksi lähestyy Mesoamerikan ja asteekkien tutkimuksessa Terhi Utriaisen käsitettä äititekstistä. Länsimaisen tekstuaalisuuden ja intertekstuaalisuuden maailmassa esimerkiksi Raamattu on äititeksti. Se on läsnä lähes kaikkialla viitteinä tai fyysisinä teksteinä. Tällainen teksti on Utriaisen mukaan pyhä. Bernardinon tekstit ovat läsnä kaikkialla asteekkien tutkimuksessa. Tässä mielessä Firenzen koodeksi on asteekkien tutkimuksen äititeksti.

Äititekstin pyhyys on kuitenkin rajallista ja inhimillistä. Koodeksin teksteissä törmäävät toisiinsa erilaiset merkityssysteemit, joista käsin sanoille ja lauseille on annettu merkityksiä. Bernardinon lisäksi tekstin ”kirjoittajia” olivat myös hänen puhelähteinään toimineet tarkoin kriteerein valitut oppineet asteekit ja Bernardinon kirjurit, jotka olivat alkuperäisasukkaita ja Sahagúnin entisiä oppilaita. Erilaisia perinteitä yritettiin sulauttaa toisiinsa väkivalloin. Kukin osapuoli tuotti ja ilmensi aktiivisesti sisäistämiään merkitysjärjestelmiä toiminnassaan.

Jotkut itseuhraukseen liittyvät käsitteet, kuten synti, katumus, uhri, velka tai jumala, jäävät epäselviksi, koska niille on annettu teksteissä merkityksiä ”väärästä” diskurssista käsin. Ne jäävät roikkumaan useiden eri hegemonisen aseman saavuttaneiden diskurssien risteyskohtiin. Myös Bernardinon taipumus yhdistää itseuhraus pääasiassa osaksi askeettista pappiselämää saattoi liittyä hänen omaan taustaansa fransiskaanimunkkina. Paikallistamistani hegemonisista diskursseista erityisesti katolinen diskurssi toimi fransiskaaniveljen kokonaisvaltaista identiteettiä koordinoivana järjestelmänä: Bernardino de Sahagún näki itsensä intiaanien hyväntekijänä, jonka (tieteellinen) elämäntyö asteekkikulttuurin tallentajana ja kerääjänä oli alisteinen kristilliselle maailmankuvalle.

Kirjoittaja TK Leena Ryynäsen uskontotieteen alaan kuuluva pro gradu-tutkielma Oman veren vuodattamisen merkitykset Bernardino de Sahagúnin Firenzen koodeksissa. Diskurssianalyyttinen tutkimus asteekkien itseuhrausrituaaleista hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa helmikuussa 2011.

 

 

Kirjallisuutta

Carrasco, David: City of Sacrifice. The Aztec Empire and the Role of Violence in Civilization. Beacon Press. USA, 1999.

Clendinnen, Inga: Aztecs. Cambridge University Press. USA, 1991.

Durán, Diego: The History of the Indies of New Spain. University of Oklahoma Press. USA, 1994.

Fairclough, Norman: Discourse and social Change. Blackwell Publishing Ltd. USA, 2003.

Hassig, Ross: Time, History and Belief in Aztec and Colonial Mexico. University of Texas Press. USA, 2001.

Higuera, Salvador Mateos & León-Portilla, Miguel: Catalogo de los Codices Indigenas del Mexico Antiguo. Boletin Bibliografico de la Secretaria de Hacienda. Mexico, 1957.

León-Portilla, Miguel: Bernardino de Sahagún First Anthropologist. University of Oklahoma Press. USA, 2002.

Lockhart, James: Nahuas and Spaniards. Postconquest Central Mexican History and Philology. Stanford University Press. USA, 1991.

Read, Kay: Time and Sacrifice in the Aztec Cosmos. Indiana University Press. USA, 1998.

Sahagún, Bernardino de: Florentine Codex. General History of Things of New Spain. Book 3 – The Origin of the Gods. The School of American Research. Salt Lake City, 1978.

Sahagún, Bernardino de: Florentine Codex. General History of Things of New Spain. Book 2 – The Ceremonies. The School of American Research. Salt Lake City, 1981.