Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämies-lehdessä 1954–1978

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) julkaisema Päivämies-lehti alkoi ilmestyä vuonna 1954. Miesvaltainen toimituskunta ei halunnut muuttaa herätysliikkeen naisille tarjottuja rooleja muuttuvassa yhteiskunnassa. Pääkirjoitusten ja artikkeleiden avulla lehti loi kuvaa naisesta nöyränä äitinä, joka voimiaan säästelemättä hoiti kodin ja lasten uskonnollisen kasvatuksen.

Kirjoituksissa esiintyneet voimakas ehkäisykielto, herätysliikkeen tapanormisto ja tiukka rajanveto herätysliikkeen ja ”maailman” välillä eivät tarjonneet naiskuvalle muutosmahdollisuuksia. Vaiheittaisia muutoksia kuitenkin tapahtui erityisesti naisten omissa kirjoituksissa, niiden määrässä ja sisällössä.  Muutoksiin ja niiden suuntaan vaikuttivat paitsi vanhoillislestadiolaisuuden omat sisäiset kriisit ja vaiheet myös voimakas yhteiskunnallinen rakennemuutos, joka Suomessa tapahtui erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla.

1950-luku: Perinteisellä naiskuvalla muutosta vastaan

Yhteiskunnan murroskausi toisen maailmansodan jälkeen heijastui voimakkaana reaktiona Päivämiehen kirjoituksissa vuosina 1954–1960. Perinteinen perhemalli, jossa nainen oli kotona hoitamassa lapsia, näkyi erityisesti miesten laatimissa pääkirjoituksissa. Syntymäpäivätekstien ja muistokirjoitusten ihanteena oli jalo ja väsymätön äiti. Ihanne oli tuskin käytännössä totta. Moni suurperheen äiti oli jäänyt leskeksi talvi- tai jatkosodassa tai aviomies eli loppuelämänsä invalidina.

Ammatteja, kuten kotiäiti, diakonissa ja sairaanhoitaja, korostettiin kirjoituksissa. Vanhoista naisista kirjoitettiin arvostavasti ”Siionin äiteinä”. Naiset itse kirjoittivat lehteen muistokirjoitusten lisäksi pakinoita, runoja ja muistelmia sekä joitakin ”parannuspuheita” ja Raamattua selittäviä hartaustekstejä. Naisten kirjoitusten osuus Päivämiehessä oli 1950-luvulla kuitenkin vähäinen. Naiset eivät nousseet lehden palstoille vaatimaan muutosta, vaan vahvistivat kuvaa uskonnollisesta yhtenäisyydestä. Väsyneille suurperheiden äideille suunnatuista äitileireistä kirjoitettiin myönteisesti.

Virallinen oppi ehkäisystä 1960-luvulla

Päivämiehen linjassa tapahtui selkeä muutos vuonna 1960. Herätysliike hajaantui ja päätoimittaja vaihtui. Lehdessä oli yhä enemmän hartauksia tai saarnapuheita muistuttavia tekstejä. Herätysliikkeen erottautumista ”maailmasta” ja sisäisten erimielisyyksien vuoksi erotetusta ”eriseurasta” korostettiin. Myös Päivämiehen toimitusneuvoston sensuuri alkoi toimia 1960-luvun alussa.

Naisten asema yhteiskunnassa muuttui yhä 1960-luvulla ja tasa-arvo työelämässä lisääntyi. Myös vanhoillislestadiolaiset naiset kävivät yhä useammin töissä kodin ulkopuolella. Muutamat lestadiolaisnaiset kirjoittivatkin myönteisesti opiskelun, ansiotyön ja äitiyden yhdistämisestä. Vanhoillislestadiolaisuus ei halunnut tarkistaa kantaansa naisen ja miehen asemaan. Vapaampi pukeutuminen ja avioliitto ”uskottoman” kanssa tuomittiin jyrkästi. Kotiäidin rooli ja kasvatustyö olivat Päivämiehen kirjoitusten mukaan yhä vanhoillislestadiolaisen naisen tärkeimmät tehtävät.

Nykyaikaisen ehkäisyn käyttö alkoi Suomessa 1950- ja lisääntyi erityisesti 1960-luvulla. Päivämiehessä sekä miehet että naiset torjuivat ehkäisyn. Naisia varoitettiin terveydenhuollon henkilökunnasta, joka saattoi rohkaista rajoittamaan suurperheiden lapsilukua. Monitahoinen ja jatkuva ehkäisykiellon perustelu viikosta toiseen yhtenäisti kirjoittajien kannanottoja. Virallinen herätysliikkeen oppi ehkäisystä muodostui 1960-luvulla erityisesti Päivämiehen kirjoitusten välityksellä.

Ehkäisy oli SRK:n mukaan syntiä kaikissa muodoissaan. Herätysliike tahtoi tehdä selvän eron piispojen kannanottoon, jonka mukaan ehkäisy ei luterilaisen kirkon opin mukaan ollut syntiä, vaan perheet saivat itse päättää sen käytöstä. Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen mukaan naisten oli alistuttava Jumalan tahtoon jopa terveytensä tai henkensä uhalla.

Päivämiehen kirjoittajat korostivat äitileirien merkitystä väsyneiden ja masentuneiden äitien virkistäytymisessä. Vuonna 1960 tapahtuneen hajaannuksen jälkeen myös äitileireillä koettiin erityisen tärkeäksi vanhoillislestadiolaisen opin vaaliminen.

Yhteiskunta muuttuu – me emme

Yhteiskunnallista radikalismia ja maallistumista kritisoivat kirjoitukset lisääntyivät Päivämiehessä 1970-luvulla. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen piirissä alkoivat 1970-luvun alussa ns. hoitokokoukset, joissa paikallisten rauhanyhdistysten valtuuttamat henkilöt puhuttelivat heitä, joiden katsottiin poikenneen vanhoillislestadiolaisesta opista.

Perhe-elämä ja naisen asema muuttuivat yhteiskunnassa säädettyjen lakien myötä. Avioerojen määrä kasvoi 1970-luvun alussa. Staattinen perhemalli ja lestadiolaista uskoa ja tapaperinnettä suojaava perusyksikkö olivat hajoamassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityiseksi uhaksi koettiin uudistuneen perhelainsäädännön vaikutukset lestadiolaisen naisen asemaan.

Uudistuksia kritisoitiin ja lestadiolainen naiskuva haluttiin pitää ennallaan. Abortti ja ehkäisy tuomittiin yhä jyrkästi. Ehkäisykielto olikin yhä 1970-luvulla yksi pääkirjoitusten vakioaiheista. Kirjoituksissa toistui ihannekuva ”entisajan” äideistä, jotka saivat ”rauhassa tehdä ja kasvattaa lapsensa”. Sukupuolten tasa-arvo erityisesti koulutuksen suhteen näkyi kuitenkin jo nuorten lestadiolaisnaisten kirjoituksissa. Kotiäidin ja emännän rooli ei ollut enää ainoa vaihtoehto lestadiolaisille tytöille.

Naisten laatimien hartauskirjoitusten määrä kasvoi jyrkästi koko tutkimuskauden ajan. Näyttääkin siltä, että naisten kirjoitukset siirrettiin aiemmin kaikkien hartaustekstien julkaisukanavana toimineesta Siionin Lähetyslehdestä Päivämieheen. Vuonna 1976 SRK:n julkaisujen toimitusneuvostossa keskusteltiin naisen sopivuudesta hartaustekstien kirjoittajana. Kiristynyt sisäinen tilanne ja jälleen uhkaava hajaannus vaikuttivat naisen aseman uudelleen arviointiin herätysliikkeen julkaisuissa. Toimitusneuvosto kuitenkin hyväksyi naisten kirjoitukset, koska ne eivät liittyneet herätysliikkeen opin mukaan julkiseen saarnavirkaan.

Pakinoiden kirjoittajat naiskuvan tulkkeina

Päivämiehen vakituisena avustajana 1950-luvulta lähtien toimi teologi ja uskonnonopettaja Maija-Leena Ylimaula. Ylimaulan palsta ”Pappilan äiti pakinoi” ilmestyi lähes viikoittain ja sai positiivista palautetta lehden naislukijoilta. Pakinoiden aiheet käsittelivät vanhoillislestadiolaisen naisen ja suurperheen äidin kysymyksiä. Aiheet nousivat Ylimaulan omasta elämästä. Useimmat ”Pappilan äidin” pakinat korostivat naisen asemaa ja tehtävää kotona, perheessä ja yhteiskunnassa. Naiset saivat pakinasta vertaistukea, iloa ja lohtua. Ylimaula nosti esille arkojakin aiheita ja rohkaisi naisia kouluttautumaan.

1960-luvulla kirjoituksista alkoi paistaa iän myötä tullut avoimuus. Ylimaula vertasi muutamissa pakinoissaan vanhoillislestadiolaiseen naiseen kohdistunutta ihannetta ja todellisuutta herätysliikkeen piirissä. Iän tuoma kokemus ja osittainen katkeruus olivat havaittavissa pakinoista. Korkeasti koulutettu ja kirjoittamista rakastanut nainen ei saanut perheenäidin roolissa toteuttaa kaikkia unelmiaan. Hän kulki tehtävässään suurperheen äitinä ja yhteiskunnallisesti aktiivisena naisena julkisen ja yksityisen rajalla. Hän sanoitti lehden sivuilla asioita, joita kaikki lestadiolaisäidit pohtivat, mutta pitäytyi tukemaan yhä tiukemmat rajat omaksunutta herätysliikettä. Suurperheen äitiyden varjopuolten esiintuomista ja aikuisen naisen rehellistä pohdintaa ei hyväksytty toimitusneuvostossa. Vuonna 1970 pakinointi loppui kokonaan.

Vuonna 1974 Päivämiehen vakituisena avustajana aloitti sairaanhoitaja Eeva Holmi pakinapalstallaan ”Kotipiirin kuulumisia”. Useat Holmin kirjoitukset liittyivät 1970-luvulla tapahtuneeseen herätysliikkeen sisäiseen hajaantumiseen. Hän otti voimakkaasti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Holmin kirjoitusten linja oli SRK:n opin mukainen ja kirjoitusten tyyli suora. Hän kirjoitti huomattavan usein naisille suunnattuja pakinoita, joissa hän varoitti ehkäisystä, abortista ja sterilisaatiosta. Holmi kuvaili arkisesti myös oman suurperheensä elämää: onnea, väsymystä, iloja ja pettymyksiä sekä äidin ja lasten arkea. Ylimaulan sielunhoidollisten kirjoitusten sijaan Holmi tuomitsi vääräksi kokemansa asiat selkeästi. Holmin suorat kirjoitukset herättivät lukijoissa tunteita, ja hän sai niistä runsaasti palautetta. Holmi näki naisen osan olevan suurperheen äitinä eikä epäillyt julkisesti naisille varattua osaa.

Nainen ja pappisvirka Päivämiehen palstoilla

Naisteologien asema nousi puheenaiheeksi Suomessa 1950-luvulla, ja kirkolliskokous asetti toimikunnan pohtimaan kysymystä. Päivämiehen kirjoitusten mukaan luterilaisen kirkon pappisvirka ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen saarnaajan tehtävät kuuluivat yksin miehille.

Päivämiehen kielteinen asenne naisten pappisvirkaan 1960-luvulla vastasi lehden pääkirjoituksia, joissa suhtauduttiin kielteisesti moneen yhteiskunnan ja kirkon uudistukseen. Tässäkin taustalla oli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen yhtenäisyyden ja identiteetin vaaliminen. Pappisviran ohella mainittiin usein saarnaajan tehtävät, jotka kuuluivat yksin miehille.

Keskustelu naisen suhteesta pappisvirkaan jatkui 1970-luvulla. Pappeuden ja lestadiolaisen saarnaviran rinnastaminen Päivämiehen teksteissä oli yleistä. Kirjoittajat tuomitsivat myös virkapappeina toimivat ei-lestadiolaiset miehet. Rinnastamisen syynä saattoi olla ennemminkin pelko siitä, että naiset ottaisivat saarnaajan roolin, kuin pelko itse naispappeudesta. Luterilaisen kirkon pappeina naiset eivät sinänsä olisi olleet vanhoillislestadiolaisen näkemyksen mukaan huonommassa asemassa pelastukseen nähden kuin virkapappeina toimivat miehetkään.

Kirjoittaja Kati Toivio on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Päivämiehen nainen. Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämiehessä 1954–1978 hyväksyttiin Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa joulukuussa 2008.