Mestari Eckhartin mystiset saarnat

Dominikaanisaarnaaja Mestari Eckhartin (1260–1327) uskalias opetus sielun ja Jumalan ykseydestä johti aikanaan harhaoppisuustutkintaan. Tästä on kuljettu pitkä matka, kun Eckhartin saksankielisten saarnojen suomenkielinen Sielun syvyys -käännös ilmestyi vuonna 2009. Tarjoan artikkelissani suomenkieliselle lukijalle muutamia Eckhartin saksankielisiin saarnoihin sovellettavia tulkinnallisia periaatteita.  Mystillinen sielun yhtyminen tai jopa ykseys (lat. unio mystica) Jumalan kanssa on kristillisen mystiikan keskeisimpiä piirteitä. Eckhartin saarnoja lukevan on kuitenkin hankala välttyä tunteelta, että Eckhart näyttää esittävän ristiriitaisia väitteitä unio mystican luonteesta. Yhtäällä Eckhart kuvailee perinteistä kristillistä kuvastoa käyttäen, kuinka sielun ja Jumalan välinen mystillinen ykseys perustuu Jumalan Pojan syntymälle sielussa. Toisaalla hän kuitenkin kehottaa jättämään Jumalan persooniin liittyvän moneuden ja läpimurtautumaan jumalalliseen ykseyteen; tuntemattoman jumaluuden erämaahan, jonne Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät voi astua.  Pro gradu -tutkielmassani olen osoittanut, että Jumalan Pojan syntymä sielussa ja sielun läpimurtautuminen tuntemattomaan jumaluuteen merkitsevät kielellisistä eroistaan huolimatta yhtä ja samaa unio mysticaa.

On tunnustettu, että Eckhartin opetusten harhaoppisuustuomio perustui hänen sanojensa väärintulkinnalle. Nykyään Eckhart-tutkimus ei ole yksinomaan kristillisen teologian asia. Eckhartin mystiikassa on nähty yhtäläisyyksiä aasialaisen spiritualiteetin kanssa, joka on kristinuskon kohtaamista haasteista ajankohtaisimpia. Eckhartilla on kyky sanoittaa kristillinen mystiikanteologinen sanoma nykypäivän lukijaa puhuttelevalla tavalla. Seuraavat tulkinnalliset periaatteet auttavat ymmärtämään läpimurtautumisen ja syntymän suhdetta Eckhartin saarnoissa.

Ristiriitoja tulee tulkita jumalallisen ykseyden näkökulmasta

Ensimmäinen tulkinnallinen periaate on, että saarnat ovat retorisia, julkisia puheita, jotka tähtäävät kansan katekeettiseen opetukseen. Eckhartin kansankieliset saarnat ovat niin kutsuttuja mystillisiä saarnoja.  Niiden teema on mystinen yhtyminen Jumalan kanssa ja välitön jumalakokemus. Saarnat opettavat, kuinka kokeakseen Jumalan ihmisen tulee hylätä itsensä ja irrottautua luoduista asioista. Eckhartin mukaan ihminen, jonka ymmärrystä eivät sido luodut asiat, elää ykseydessä Jumalan kanssa.  Eckhart sanookin, että monet esittävät, että hänen lauselmansa kyllä kuulostavat epäilyttäviltä, ellei niitä tutkita luodusta erottautuneella ymmärryksellä. Hänen mukaansa ihmismielen luomien käsitteiden merkitykset muuntuvat Jumalassa: moneus on ykseyttä ja kärsimys siunausta.  Eckhartin ykseyden mystiikkaa on syytä lukea ei-dualistisena kuvauksen sielun ja Jumalan välisestä suhteesta. Myöskään syntymää ja läpimurtautumista ei ole syytä tulkita dualistisena vastakohtaparina.

Saarnaaja ja yleisö paradoksin äärellä

Toiseksi saarnoja on tutkittava puhujan ja yleisön välisenä vuorovaikutuksena. Lähtökohtaisesti saarnaamistilanne on paradoksaalinen, sillä Eckhartin mukaan Jumala on sanoinkuvaamaton. Jumalan sanoinkuvaamattomuus ei kuitenkaan vaienna, vaan inspiroi Eckhartia. Eckhart onkin itsetietoinen saarnaaja.  Hän pitää itseään ”ikuisen totuuden äänenä”, joka paljastaa Jumalan sydämestä lähtevän totuuden ja Jumalan sanoinkuvaamattomuuden. Juuri siksi, että Jumala ylittää ymmärryksen, Eckhart pyrkii koettelemaan kuulijoidensa ymmärryksen rajoja. Herättääkseen kuulijat mahdollisuuteen olla yhtä Jumalan kanssa, hän käyttää erilaisia kielellisiä keinoja. Näitä ovat paradoksit, liioittelevat ilmaisut ja vastakkainasettelut. Oliver Daviesin mukaan Eckhartin saarnojen teologinen kieli on enemmänkin ”käsitteellistä runoutta” kuin systemaattista teologiaa.  Eckhartin saarnoissa kieli ”runollistuu” tarkoittaen, että se on merkityksen kantaja, ei merkitys itse.  Denys Turnerin (1995) mukaan Eckhart keskittyy siihen, mitä kieli voi saada aikaiseksi. Näin ollen Eckhartin saarnoja ei tule lukea dogmaattisina teksteinä, sillä niiden kieli eroaa dogmatiikan kielestä. Saarnat eivät ole opillisesti järjestelmällisiä kuvauksia tuntemattomasta jumaluudesta ja kolmiyhteisestä Jumalasta tai Pojan syntymästä ja sielun läpimurtautumisesta.

Lukijan silmään pistää Eckhartin tyyli esittää keskenään ristiriitaisia väitteitä. Michael Sellsin (1994) mukaan Eckhart harjoittaa saarnoissaan niin kutsuttua apofaattista diskurssia. Se on negatiivisen teologian (jonka mukaan Jumalaa ei voi määritellä) mukainen tapaa puhua Jumalasta. Eckhart sekä esittää Jumalaa koskevia väitteitä että kieltää esittämänsä väitteet: lopuksi hän vielä kyseenalaistaa molemmat väitteet. Vaikka Eckhart saarnaa Jumalasta, hän ei kahlitse Jumalaa esittämiinsä käsitteisiin. Eckhartin kielellisten maneereiden ja apofaattisen diskurssin tarkoitus on osoittaa kuulijan ymmärryksen rajallisuus. Ihmismieli on rajallinen ja sen käyttämät käsitteet ovat rajallisia. Eckhart haluaa osoittaa, että Jumala on käsitteiden ja luodun ymmärryksen tuolla puolen, ikuisuudessa. Tähän ikuisuuteen ihmisen on mahdollista päästä ”erottautumisen” eli eräänlaisen mielen sisäisen askeesin kautta. Apofaattisen diskurssin tarkoitus on rikkoa ihmismielen rajallinen havainto Jumalasta saattaakseen sen käsitteiden ja arkisen ymmärryksen tuolle puolen. Näin ollen saarnoissa esiintyvät ristiriidat selittyvät pitkälti Eckhartin kielenkäytön moniulotteisuudella ja saarnojen kielellisillä piirteillä.

Ihmisellä on kahtalainen oleminen

Kolmanneksi on muistettava, että Eckhartin ihmis- ja aikakäsitys poikkeavat omastamme. Augustinuksen jättämän perinnön mukaan Eckhart ajatteli, että sielu on lähtöisin Jumalasta. Eckhart jakaa kristillisen ajatuksen, jonka mukaan sielun potema koti-ikävää parantuu, kun sielu palaa Jumalan luo. Eckhartin mukaan paluu Jumalaan ei kuitenkaan ole ihmisen ajassa ja historiassa toteutuva tapahtuma. Jumala luo sielun ja maailman jokaisena ikuisuuden nyt-hetkenä ja sielu palaa Jumalan luo jokaisessa nyt-hetkessä. Toisaalta Eckhart ei kiellä ihmisen ruumiillisuutta. Hänen mukaansa ihmisellä on kahtalainen olemus. Platonilaisittain Eckhart ajatteli ihmisen sielun olevan olemassa ikuisuudessa ennen kuin Jumala luo ihmisen maailmaan. Ikuisuudessa ihminen on täydellinen Jumalan kuva. Ikuisuus on Jumalan mieli, jota Eckhart kutsuu perustaksi. Jumalan hyvyyden voimasta sielu kuitenkin virtaa ulos aikaan ja paikkaan. Eckhartin ykseyskäsitykseen kuuluukin, että sielu on samanaikaisesti sekä ajallinen että ikuinen, samanaikaisesti kaukana Jumalasta ja erottamaton Hänestä. Siinä määrin kuin (lat. in quantum) sielun oleminen on Jumalassa, se on yhtä Jumalan kanssa. Sielun varsinainen oleminen on ikuista. Se ei katoa sielun vastaanottaessa rajallisen muotonsa mukaisen olemisen. Eckhartin sielukäsityksen kaksiulotteisuutta ei otettu huomioon hänen opetuksiaan koskevassa harhaoppisuustuomiossa vuonna 1328. Usein Eckhart puhuu äänellä, joka ei kuulu ajalliselle vaan ikuiselle olemiselle. Radlerin (2006) mukaan ihmisen varsinainen olemassaolo Jumalassa on Eckhartin ensisijainen saarna-aihe, jotta kuulija havahtuisi hänessä piilevään potentiaan. Ihmisen oleminen on paradoksi: hänen tulee saavuttaa se, mitä hän ikuisesti jo on.

Eckhart osana saarnaaja-eliittiä

Lopuksi tarkastelen Eckhartia osana keskiaikaista filosofista ja teologista tiedeyhteisöä. Eckhart oli aikansa korkeakoulutettua eliittiä ja Pariisin yliopiston rehtorina hän oli syvästi perehtynyt teologiseen ja filosofiseen perinteeseen, jota hän kunnioitti.

Siinä missä fransiskaanit korostivat tahdon merkitystä Jumalan kohtaamisessa, dominikaanit korostivat ymmärryksen tärkeyttä. Eckhartin mukaan Jumalan olemus onkin ensisijassa ymmärrys.  ”Jumala on, koska hän ymmärtää”, Eckhart toteaa ottaen kantaa kiivaaseen keskusteluun siitä, onko Jumalan olemus ymmärrys vai oleminen. Eckhart kutsuu Jumalan ymmärrys-olemusta lukuisilla nimillä, jotka kumpuavat mystiikanteologisesta traditiosta. Jumala on ’perusta’, ’pohjaton valtameri’, ’isyyden kätketty pimeä’, ’pohjaton pohja’, ’erämaa’, ’hiljaisuus’ ja ’ei-mikyys’. Kyseessä on sama jumalallinen ykseys. Eckhartille tämä ykseys merkitsee niin kutsuttua tuntematonta jumaluutta, joka merkitsee Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välistä ykseyttä. Paradoksaalisesti jumalallisen ykseyden näkökulmasta katsottuna kolme on yksi. Pro gradu-tutkielmassani olen osoittanut, että Eckhart ei kiellä Jumalan kolminaisuutta vaan kolminaisuuteen liittyvän eroavaisuuden.

Tutkielmassani myös osoitin, että Pojan syntymän ja läpimurtautumisen taustalla vaikuttaa eräänlainen filosofinen käsitys ymmärryksen toiminnasta. Näkemyksen juuret ovat Aristoteleen havaintopsykologiassa.  Eckhart peri dominikaaniopettajansa Albert Suuren (1193–1280) näkemyksen, jonka mukaan ymmärrys on ihmisessä Jumalan kuva.  Tämä on myös sielun perimmäisin olemus. Ymmärryksellä ajateltiinkin olevan jumalallisia kykyjä. Eckhartiin keskeisesti vaikuttaneen dominikaani Dietrich Freiburgilaisen (n. 1250–1320) mukaan ymmärryksellä on kyky tulla yhdeksi ymmärtämisen kohteen kanssa.

Sielu ja Jumala yhtyvät jumalallisessa ymmärryksessä

Tutkielmassani osoitin, että edellä kuvatussa teoriassa ymmärryksen ykseydestä kahden unionimallin (Pojan syntymä sielussa ja läpimurtautuminen jumaluuteen) väliset erot harmonisoituvat. Läpimurtautuminen ja syntymä perustuvat käsitykselle jumalallisen ymmärryksen ykseyttävästä aktista. Jumalan Pojan syntymä sielussa sekä sielun läpimurtautuminen jumaluuteen kuvaavat mystiikanteologian kielellä paluuta Jumalaan. Eckhartin mukaan sielun paluu Jumalaan riippuu ihmisen mielen toiminnasta. Sekä läpimurtautumiseen liittyvä ’ei-tietäminen’ että Jumalan Pojan syntymä sielussa symboloivat ihmisen tietoiseksi tulemista ykseydestään Jumalan kanssa. Ne kuvaavat prosessia, jossa sielussa piilevä potentiaalisuus aktualisoituu. Jumalalallinen ymmärrys ei yhdistä sielua vain Jumalaan, vaan samalla se yhdistää sielun kaikkiin asioihin. Perustassa sielu tuntee Jumalan ja kaikki asiat välittömällä tavalla, oman jumalallisen olemuksensa kautta. Jumalallisessa olemuksessa sielu ymmärtää kuten Jumala ymmärtää.

 

Kirjoittaja TK Anni Mustosen ekumeniikan alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Pojan syntymä sielussa ja läpimurtautuminen jumaluuteen – Mestari Eckhartin käsitys jumalallisesta ykseydestä hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa helmikuussa 2011.

Opinnäyte on luettavissa osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/25937

Kirjallisuutta

Mestari Eckhart: Sielun syvyys. Suom. Kai Pihlajamaa. Helsinki, 2009.

Davies, Oliver: Meister Eckhart: Mystical theologian. London, 1991.

Keel, Hee-Sung: Meister Eckhart: An Asian Perspective. Louvain Theological & Pastoral Monographs 36. Leuven, 2007.

McGinn, Bernard: The Mystical Thought of Meister Eckhart: The Man from Whom God Hid Nothing. New York, 2001.

Milem, Bruce: The Unspoken Word: Negative Theology in Meister Eckhart’s German Sermons.United States of America, 2002.

Mojsisch, Burkhard & Summerell, Orrin F.: Meister Eckhart. Standford Encyclopedia of Philosophy. URL: http://plato.stanford.edu/entries/meister-eckhart/. 2006.

Radler, Charlotte C.: Living from the Divine Ground. Meister Eckhart’s Practice of Detachment. Spiritus. A journal of Christian Spirituality 6:1. 2006. 25–47.

Radler, Charlotte C.: Losing the Self: Detachment in Meister Eckhart and Its Significance for Buddhist-Christian Dialogue. Buddhist-Christian studies 26. 2006. 111–117

Sells, Michael: Mystical Languages of Unsaying. Chicago, 1994.

Schürmann, Reiner.: Meister Eckhart: Mystic and Philosopher. Transl. & commentary Reiner Schürmann. Bloomington, 1978.

Teinonen, Seppo A.: Rakkauden tieto: Saksan ja Alankomaiden suuret mystikot. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 142. Helsinki, 1985.

Tobin, Frank: Meister Eckhart: Thought and Language. Philadelphia, 1986.

Turner, Denys: Darkness of God: Negativity in Christian Mysticism. Cambridge, 1995.