Yksilön vai yhteisön ehdoilla? Hyvinvointia Syon Abbeyn birgittalaisluostarissa myöhäiskeskiajalla

Elämä ulkomaailmalta suljetussa luostarissa oli monelle keskiajan naiselle vaihtoehto avioliitolle. Pyhän Birgitan (1302/1303–1373) laatimaa luostarisääntöä noudattava birgittalaissääntökunta oli perustettu erityisesti naisia varten. Sääntökunta rantautui myös Englantiin, kun Syon Abbeyn luostari perustettiin vuonna 1415. Pro gradu -tutkielmassani tutkin sitä, millaiset hyvinvointiin liittyvät ihanteet säätelivät elämää Syon Abbeyn luostarissa. Tutkimus osoitti, että hyvinvointiin liittyvät kysymykset olivat luostarin elämässä tärkeitä sekä yksittäisen nunnan että yhteisön näkökulmasta. Yhteisön etu oli luostarissa etusijalla, mutta myös yksilöllisten erojen olemassaolo tunnustettiin ja yksilön tarpeista huolehdittiin. Yhteisö syntyi yksilöistä.

Luostarielämä perustui säännöille

Millaista olisi elää koko elämänsä monen kymmenen ihmisen muodostamassa tiiviissä yhteisössä, jossa lähes kaikki tehdään yhdessä ja oma tilaa ja aikaa on rajoitetusti? Millaista olisi jakaa arki näiden ihmisten kanssa riippumatta siitä, miten hyvin heidän kanssaan tulee toimeen? Luostareissa nämä haasteet olivat – ja ovat – todellisia. Kerran luostariin tultuaan nunnan oli sopeuduttava osaksi yhteisöä ja mukauduttava sen elämäntapoihin. Elämää luostarissa säätelivät luostarisäännöt lisäyksineen. Jo vanhastaan luostareissa oli huomioitu, että elämäntapa oli haastava ja kokonaisvaltainen: sääntöjä tarvittiin, jotta yhteisöelämä olisi sujuvaa. Kautta keskiajan käytetyin luostarisääntö läntisessä kristikunnassa oli Benedictuksen sääntö, joka vaikutti taustalla myös Birgitan laatiessa luostarisääntöään 1300-luvulla: monet säännön ihanteet ja käytännöt nousevatkin Benedictuksen luostarisäännöstä.

Koska luostarisäännöt laadittiin säätelemään luostarielämää, niiden ja muiden luostareissa käytettyjen tekstien perusteella on mahdollista jäljittää ihanteita, joiden varaan luostarien elämä rakentui. Birgittaa kiinnosti naisten luostarielämän järjestäminen ja hän laati sääntönsä erityisesti heitä varten. Birgittalaissääntö oli kuitenkin varsin suppea ja yleisluontoinen, ja sitä jouduttiin luostareissa täydentämään sääntölisäyksillä. Tutkimani englantilaisessa Syon Abbeyn luostarissa laadittiin ilmeisesti pian sen perustamisen (1415) jälkeen yksityiskohtaiset sääntölisäykset, joissa on tarkkoja ohjeita kaikesta luostarielämään liittyvästä – ruokavaliosta aina liturgian kiemuroihin ja yhteisöelämän ongelmakohtiin. Sääntölisäysten perusteella voidaan todeta, että nunnan elämä Syon Abbeyssä rakentui kirjallisten ohjeiden varaan siitä päivästä, kun tämä ensi kerran saapui luostarin portille aina kuolinpäivään saakka.

Ruokavalio ja ruokailuohjeet kertovat hyvinvoinnin ihanteista

Luostarin piti elättää asukkaansa, joten ravintoon liittyviin kysymyksiin kiinnitettiin huomiota. Syon Abbeyn säännöt kertovat paljon ruokailukäytännöistä ja ruokavaliosta. Ne osoittavat, ettei luostarissa suinkaan paastottu jatkuvasti. Syon Abbeyn asukkaat aterioivat aikakauden aristokraattisten ruokailutottumusten mukaan. Toisin kuin vaikkapa Benedictuksen luostarisääntö, birgittalaissääntö salli lihansyönnin tiettyinä päivinä ja sääntölisäykset suosittelevat, että tarjolla tuli paastopäiviä lukuun ottamatta aina olla liha- ja kasvisvaihtoehto. Ruokaa piti myös olla kaikille riittävästi, jotta nunnat jaksaisivat hoitaa työtehtävänsä ja liturgiset velvollisuutensa. Luostarissa noudatettu hetkipalvelusjärjestelmä vaati nimittäin sekä henkisiä että fyysisiä voimia: nunnat seisoivat viileässä kirkossa laulamassa useita tunteja päivässä. Kyseessä ei ollut mikään kevyt velvollisuus, vaan keskittymistä vaativa työ.

Ruokavaliota koskevat ohjeet painottavat, että ruokalajien piti olla terveellisiä. Säilyneet otteet taloudenhoitajan tilikirjoista osoittavat, että luostariin tilattiin suurilla summilla eksoottisia mausteita, jotka keskiaikaisessa yhteiskunnassa osoittivat korkeaa sosiaalista statusta. Tällaisia olivat maailman kallein mauste sahrami, jolla voitiin värjätä ja maustaa monia ruokalajeja, sekä inkivääri, kardemumma ja muskottikukka. Ruokailuohjeissa muistutetaan silti, ettei syöminen saanut olla itsetarkoitus ja maallinen nautinto. Niinpä ruokailu alkoi ja päättyi rukoushetkillä ja se saatettiin myös välillä katkaista rukouksilla. Luostarin sosiaalinen kontrolli näkyi siinä, että keskinäinen seurustelu oli ruokaillessa kielletty. Muiden syödessä yksi nunnista luki ääneen jotakin hengellistä kirjaa. Ruokailijoiden tuli kuunnella katse pöytään suunnattuna. Vilkuilu, elehtiminen ja huutelu olivat kiellettyjä. Nykylukijan näkökulmasta ohjeet tuntuvat hiukan koomisiltakin. Erikseen mainitaan esimerkiksi, ettei ruokaa tai astioita saanut heitellä pöydästä toiseen. Ruokailu oli yhteisöllistä, mutta myös yksilöiden tarpeet huomioitiin. Tämä näkyy siinä, että tarjolla oli vaihtoehtoisia ruokalajeja sekä siinä, että vanhusten tai muuten heikkojen kohdalla paasto- ja muihin ruokasäädöksiin voitiin tehdä lievennyksiä.

Juoruilu on kaiken pahan alku ja juuri

Syon Abbey oli ulkomaailmalta suljettu yhteisö, jonka tärkein tehtävä oli rukoilu ja hetkipalvelusten toimittaminen. Luostarin päiväjärjestykseen kuului toki myös työtä ja aikaa omille askareille, kuten opiskelulle. Syon Abbeyn elämälle oli kuitenkin tyypillistä, että suurin osa päivästä piti viettää hiljaisuudessa. Tietyissä tiloissa, kuten kirkossa ja ruokasalissa, puhuminen oli aina kielletty. Luostarin säännöistä käy selvästi ilmi, että asukkaiden keskinäistä juttelua pyrittiin rajoittamaan – ei vain määrällisesti vaan myös laadullisesti. Silloin, kun oli lupa puhua, piti keskustella vain käytännön asioista tai hengellisesti kehittävistä aiheista. Ylenmääräinen elehtiminen ja kovalla äänellä puhuminen sekä nauraminen oli sopimatonta. Hiljaisuusaikoina, kuten ruokailun yhteydessä, välttämättömät asiat sai hoitaa viittomalla. Säilyneet ohjeet kertovat värikkäitä yksityiskohtia ruokalajien pyytämisestä viittoen: esimerkiksi kalaa tahtovan piti liikuttaa kättään kalanpyrstön tapaan. Juoruilu oli ankarasti kielletty niin ääneen kuin viittoen. Viittomat sisältävätkin vain konkreettisia sanoja (kuten ruokalajien nimiä), ja järjestelmästä puuttuivat kaikki normaalille keskustelulle tarpeelliset kieliopilliset sanat.

Koska säännöt sisältävät runsain määrin ohjeita ja kieltoja, jotka liittyvät jotenkin kommunikointiin, voidaan päätellä, että kieltoja ei läheskään aina noudatettu. Ohjeet, kiellot ja rangaistukset käyvät ymmärrettäviksi, kun muistetaan, että yhteisö oli suuri ja esimerkiksi ilkeämielinen juoruilu olisi voinut helposti pilata yhteisön ilmapiirin. Ihanteena oli harmoninen yhteiselo. Jo kirkkoisä Basileios (n. 330–379) korosti luostarisäännössään, että yhteisöllisen luostarielämän suurin haaste liittyi juuri toisten kanssa elämiseen ja kristillisen lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen käytännössä. Birgittalaisten erityishaasteena oli lisäksi naisten ja miesten välisten suhteiden säätely: Syon Abbey oli birgittalaisen käytännön mukaisesti kaksoisluostari, eli siellä asui sekä naisia että miehiä, joskin erillisissä rakennuksissa. Erityisen tarkkoja säännöissä oltiinkin siitä, ketkä nunnista saivat puhua birgittalaisveljien kanssa ja mistä aiheista oli sallittua puhua, jotta luostarin asukkaat eivät rikkoisi siveysvalaansa.

Kirjat muodostivat tärkeän osan birgittalaista luostarielämää

Keskiaikaiset luostarit olivat perinteisesti kirjakulttuurin keskuksia, joissa kopioitiin ja luettiin hengellisiä teoksia. Birgittalaisluostareissa opiskelun ja kirjojen merkitystä painotettiin jo itse säännössä: kirjoja sai opiskelua varten olla niin paljon, kuin luostarin asukkaat tarvitsivat. Syon Abbeyn luostarissa oli sekä nunnille että veljille omat kirjastonsa. Veljien kirjaston sisällöstä on jopa säilynyt luettelo. Nunnien kirjaston tarkkaa sisältöä ei tunneta, mutta se mitä kirjastosta on säilynyt, viittaa siihen, että se sisälsi erityisesti englanninkielisiä hengellisiä kirjoja. Osa näistä oli veljien tekemiä käännöksiä latinankielisistä teksteistä tai veljien nunnille kirjoittamia kirjoja. Syonin nunnien latinan taidosta tiedämme vain vähän; todennäköisesti osa nunnista osasi latinaa, osa ei. Luostarissa saattoi olla jopa kokonaan lukutaidottomia nunnia, mihin viittaavat sääntölisäysten ohjeet: heidän tuli hetkipalveluksissa lukea ulkoa rukouksia, koska he eivät kyenneet seuraamaan liturgiaa kirjoista.

On tärkeää huomata, että kieli ei ollut Syon Abbeyn luostarissa este opiskelulle ja hengellisen kirjallisuuden lukemiselle. Perinteisen luostaritavan mukaan myös Syonissa luettiin ääneen ruokailun yhteydessä ja iltaisin. Tämän lisäksi kansankielinen kirjallisuus tavoitti ne nunnat, jotka osasivat lukea vain äidinkielellään. Esimerkiksi anonyymi, mutta todennäköisesti jonkun Syon Abbeyn veljen 1400-luvulla laatima hengellinen opaskirja Myroure of Oure Ladye, osoittaa, että nunnille laadittiin tekstejä, jotka tarjosivat paitsi hengellistä opastusta myös tietoa kristinuskon opinkappaleista sekä teologiasta yleensä. Kirja sisältää englanninkieliset käännökset nunnien hetkipalvelusteksteistä ja niihin liittyviä selityksiä, sekä ohjeita siitä, millaista kirjallisuutta ja miten nunnien pitäisi lukea. Nämä ohjeet neuvovat, että luettavat kirjat tulisi valita henkilön persoonan ja mielentilan mukaan, jotta ne olisivat todella hyödyksi. Yksilölliset tarpeet pyrittiin näin ottamaan huomioon myös hengellisen lukemisen osalta. Teos palveli paitsi yksilön hengellisyyttä, myös yhteisön hartauselämää, koska nunnat saivat tietoa liturgian sisällöstä. Ihanteena ei siis ollut, että nunnat olisivat toimittaneet hetkipalveluksia ulkolukuna sisältöä ymmärtämättä. Luostarissa pyrittiin edistämään sekä yhteisöllistä hengellistä toimintaa että yksilön hengellistä kehitystä.

 

Kirjoittaja Leena Enqvist on TM, HuK, jonka yleisen kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Harmoniaa ja riitasointuja. Yksilön ja yhteisön hyvinvointiin liittyvät ihanteet Syon Abbeyn luostarissa (1415–1539) hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2010.

Tutkielma on luettavissa Helsingin yliopiston E-thesis -palvelussa osoitteessa http://helda.helsinki.fi/handle/10138/21688

Kirjallisuutta

Aungier, George James: The History and Antiquities of Syon Monastery, the Parish of Isleworth, and the Chapelry of Hounslow. London, 1840.

Bell, David N.: What Nuns Read. Books and Libraries in Medieval English Nunneries. Cistercian Studies Series 158. Kalamazoo, 1995.

Klemettilä, Hannele: Keskiajan keittiö. Jyväskylä, 2007.

Lawrence, C. H.: Medieval Monasticism. Forms of Religious Life in Western Europe in the Middle Ages. London, 1989.

Martyn, Topher: The History of Syon Abbey. – Saint Birgitta, Syon and Vadstena. Papers from a Symposium in Stockholm 4–6 October 2007. Konferenser 73. Stockholm, 2010.

McNamara, Jo Ann Kay: Sisters in Arms. Catholic Nuns through Two Millennia. Cambridge, 1998.

The Myroure of oure Ladye containing a Devotional Treatise on Divine Service, – – during the Fifteenth and Sixteenth Centuries. Ed. by J. H. Blunt. Early English Text Society Extra Series 19. London, 1873.