Jumalan armo J.R.R. Tolkienin kertomuksissa

J.R.R. Tolkien (1892-1973) oli englantilainen kielitieteilijä ja kirjailija. Hänen pääteoksensa ovat Taru Sormusten herrasta (1954-1955), Hobitti (1937) sekä postuumisti julkaistu Silmarillion (1977). Uskoltaan Tolkien oli roomalais-katolilainen. Tolkienin fantasiakertomukset muodostavat kokonaisuuden nimeltään legendarium, joka alkaa maailman luomisesta ja päättyy ihmisten hallitseman aikakauden alkuun. Keskeisissä juonenkäänteissä olennaiseksi osoittautuu turmeltuneeseen maailmaan tuleva ulkopuolinen, ansioton apu. Kristillisin termein ilmaistuna kyse on Jumalan armosta.

Hyvän ja pahan taistelu?

Usein on oletettu, että Tolkienin tarinat kertovat hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Tolkien kuitenkin vierasti itse tarinoidensa mustavalkoista tulkintaa. Legendariumissa esiintyy selkeä jako hyvyyden ja pahuuden välillä, mutta jaottelua ei voi tehdä tiettyjen ryhmittymien eikä edes yksilöiden sisällä. Esimerkiksi Tarussa Sormusten herrassa kukaan ei ole viime kädessä kykeneväinen vastustamaan Sormuksen, absoluuttisen vallan ruumiillistuman, houkutusta. Legendariumissa kaikki luodut ovat turmeluksen alaisia ja siihen taipuvaisia. Siksi Sormus pitää tuhota.

Pyyteetön rakkaus ja uhrautuminen toisten puolesta ovat tolkienilaisia perushyveitä. Kertomusten etiikka perustuu kristilliseen moraaliin, jossa keskeisintä on armo. Toisen armahtaminen ja sääliminen ilmenevät itseisarvoina, jotka eivät riipu saatavasta hyödystä eivätkä kohteen arvosta. Armahtaminen on kaikkein välttämättömin hyve – ilman sitä suurinkin uhraus on vailla merkitystä. Vajavainen luotu voi kuitenkin langeta paineen alla; siksi myös ulkopuolinen apu ja armo ovat välttämättömiä. Legendariumin ratkaisevissa vaikuttaa joko nimettynä tai nimeämättömänä Eru Ilúvatar ”Yksi, Kaiken Isä”.

Eru, maailman Luoja, tarinan kirjoittaja

Legendariumin todellisuus on monoteistinen. On vain yksi Jumala – Eru ”Yksi, Ainoa”. Hän on kaiken Luoja ja ylläpitäjä. Aluksi hän luo valarin ”vallat”, enkeleihin vertautuvat henkivoimat. Melkor on Erun vastustajista ensimmäinen, joka lankeaa halutessaan itse luoda uutta tyhjästä. Erun johtamassa luomista kuvaavassa musiikissa Melkor pyrkii riitasoinnuilla peittämään muiden henkivoimien soiton, mutta Eru tuo mukaan heikolta vaikuttavat, traagisen kauniit aihelmat. Nämä aihelmat kuvaavat Jumala lapsia, kuolemattomia haltioita ja kuolevaisia ihmisiä. Eru luo maailman sanallaan, ja henkivallat asettuvat sinne.

Legendariumin muinaishistoriassa, Silmarillionissa, Eru on näkyvämmin läsnä. Hän on luomiskertomuksen päähenkilö, joka luo ja tuhoaa mantereita sekä antaa määräyksen ratkaisevissa kysymyksissä. Sen sijaan Tarussa Sormusten herrassa Eru on tarinan taustalla vaikuttava voima. Kirjassa häntä ei mainita nimeltä muualla kuin liiteosassa. Eräässä kirjeessään Tolkien kuitenkin kirjoittaa, että taistelu Tarussa Sormusten herrasta koskee Jumalan yksinoikeutta pyhään kunnioitukseen. Sauron, itse Sormusten herra, pyrkii saamaan kaikki kansat palvomaan itseään. Sormuksen tuhoutuminen on viime kädessä Jumalan työtä sen hyväksi, ettei maailma lankeaisi itsetuhoiseen ahneuteen.

Erun rooli legendariumissa on olla Luoja, maailman kertomuksen kirjoittaja ja sen ohjaaja.
Silmarillionissa Jumala asetetaan lähtökohdaksi, myöhemmin hänen toimintansa on tulkittavissa rivien välistä. Jo luomiskertomus kertoo, että heikkous ja suru liittyvät pahan kukistamiseen. Ne kestävät ja sulauttavat itseensä pahan iskut. Legendariumin tarina osoittaa haltioiden ja ihmisten lankeemukset, mutta myös menetyksen tuoman katumuksen. Paradoksaalisesti heikkoudessa piilee voima. Legendariumin draaman sisällön voi kaikkein yksinkertaisimmin tiivistää juuri sanaan armo. Tämä lienee Erun, tarinan kirjoittajan, tarkoitus.

Ilúvatarin, Kaiken Isän, lapset

Hyväksi luotu maailma on Melkorin tähden syntymisestään asti pahuuden turmelema. Siksi valarin valta ei riitä kukistamaan pahan voimaa. Erun johtaman maailmantarinan keskiössä ovat hänen lapsensa. Juutalais-kristilliseen uskoon vertautuvasti Erua kutsutaan maailmassa nimellä Ilúvatar ”Kaiken Isä”. Tolkienin mukaan yksi legendariumin pääteemoista on se, ettei pahaa voi voittaa voimalla. Vain nöyrät ja alhaiset, oman pienuutensa ja puutteensa tuntevat, voivat jossain määrin vastustaa pahaa. Sekä haltiat että ihmiset ovat vajavaisia ja lankeemukseen taipuvaisia luotuja. Haltioilla on taipumus ylpeyteen ja omistuksenhaluun, kuolevaiset ihmiset taas pyrkivät pääsemään eroon Erun suomasta kuoleman lahjasta ja samalla hänestä itsestään. Lankeemuksista saadut opit tuottavat kuitenkin hedelmää sekä kansoissa että yksilöissä: nöyryyttä, uhrautumista ja armon kaipuuta.

Taistelu pahaa vastaan ei näin ollen ole lähtökohdiltaan dualistinen, moraalisen ja epämoraalisen osapuolen tasavahva kamppailu. Silmarillionissa haltioiden taistelu Melkoria vastaan saa alkunsa halusta saada hänen varastamansa silmaril-jalokivet takaisin; kyse on oikeutetuksi koetusta ahneudesta ja kostosta. Melkorin asein ei voi taistella Melkoria vastaan, minkä vuoksi haltiat epäonnistuvat taistelussaan. Tuhon partaalla Earendil, ihmisten ja haltioiden jälkeläinen, lähtee pyytämään armoa ja apua lännestä, valarin maasta, ja heidän kauttaan Erulta. Nöyryys tuo armahduksen ja armahdus pelastuksen Jumalan lapsille. Valar osallistuvat yhdessä haltioiden, ihmisten ja Earendilin kanssa Melkorin kukistamiseen. Armosta saadulla voimalla vain ulkoinen paha poistuu, mutta sisäinen pahuus säilyy.

Armo – Jumalan lahja

Käsite ”armo” (englanniksi grace) esiintyy harvakseltaan legendariumin teksteissä, mutta siihen vertautuvat termit ”anteeksianto”, ”sääli” ja ”armahdus” (forgiveness, pity, mercy) ovat suhteellisen yleisiä. Vaikka anteeksianto on keskeinen käsite esimerkiksi Tarussa Sormusten herrassa, ”armo” toisi terminä tarinan liian lähelle kristinuskon sanastoa, yhtä lailla kuin käsite ”Jumala”. Quenyaksi, joka on Tolkienin keksimä, suomeen perustava haltiakieli, armo on Eruanna. Se tarkoittaa suoraan käännettynä Jumalan lahjaa. Sana löytyy Tolkienin Ave Maria -rukouksen käännöksestä. Vaihtoehtoinen armoa tarkoittava sana on lisse, joka tarkoittaa kirjaimellisesti suloisuutta (sweetness; myös sana Erulisse ”Jumalan suloisuus” esiintyy).

Armon käsittäminen ”Jumalan lahjaksi” sopii legendariumin merkitysmaailmaan. Mielenkiintoista on se, että kuolemaa usein nimitetään Erun lahjaksi ihmisille. Se on siis erityinen armo, jonka avulla ihmiset voivat päästä Jumalan luo. Samaa armoa ei suoda kuolemattomille haltioille; he tuhoutuisivat maailman päättyessä. Haltiat odottavat pelastusta ihmisten välityksellä. Keski-Maan ”pelastushistorian” ratkaisevimmalla hetkellä ei olekaan läsnä haltioita, vaan ainoastaan kuolevaisia ihmisiä: hobitteja.

Eukatastrofi

Hobitit ovat ihmissuvun pienikokoisin ja vähiten tunnettu kansa. Itseriittoisuudessaan joskus huvittavatkin hobitit osaavat olla tarpeen tullen rohkeita ja lujatahtoisia. Osa heidän erityislaatuisuuttaan on se, ettei heillä useimmiten ole erityistä kunnian- tai vallanhimoa. Gandalf-velho kertoo Tarun Sormusten herrasta päähenkilölle, Frodolle, että jokin Sauronin (Sormusten herran) vastainen voima oli saattanut Sormuksen, vallan symbolin, juuri oikeisiin käsiin: hobitille.”Taustalla vaikuttava voima” on yksi kirjan muutamasta epäsuorasta viittauksesta Jumalaan. Hobittien luontaisen nöyryyden takia Frodo saa tehtäväkseen viedä Sormuksen Tuomiovuorelle, jossa Sormus tuhoutuisi.

Ennen Frodoa ja hänen sukulaistaan Bilboa Sormus oli ollut Klonkun omaisuutta. Sormus oli turmellut Klonkun siitä itsestään riippuvaiseksi ja epäinhimillisen näköiseksi sekä pitänyt hänet elossa vuosisatoja. Matkallaan kohti Tuomiovuorta Frodo kohtaa Klonkun. Vastoin matkakumppaninsa Samin toiveita Frodo ei päästä epäluotettavaa Klonkkua päiviltä. Hän ottaa tämän oppaakseen. Vaikka Klonkku lopulta pettää ”isäntänsä” Frodon, armahdus osoittautuu merkittäväksi Tuomiovuorella.

Frodo ei voi kestää Sormuksen houkutusta Tuomiovuorella. Epäonnistuva sankari on epätavallinen näky varsinkin fantasiakirjallisuudessa. Tolkienin mukaan paineen alla sortuminen oli kuitenkin välttämätöntä psykologisen realismin kannalta (varsinkin kaiken maailmansodissa koetun jälkeen). Vaikka Frodo lankeaa, Sormus kuitenkin kohtaa tuhonsa. Frodon armahtama Klonkku ottaa Sormuksen Frodolta itselleen ja putoaa Tuomiovuoren tuleen. Näin armo käy oikeudesta myös Frodon kohdalla. Tällaiselle yllättävälle, onnelliselle käänteelle tuhon keskellä Tolkien antoi nimen eukatastrofi ”hyvä katastrofi”.

Teksti ja sen tulkinta

Tolkienin käsitys Tuomiovuoren tapahtumien merkityksestä vaihteli. Kirjojen ilmestymisen aikoihin hän painotti armon merkitystä tapahtumassa, ja sanoi sen kuvastavan Isä meidän -rukouksen pyyntöä: ”anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme”. Myöhemmin hän alkoi kuitenkin nähdä monia hahmojansa hyveellisemmässä valossa kuin aikaisemmin. Hän ei nähnyt Frodon epäonnistumista moraalisena, vaan pelkästään psykologisena murtumisena. Niinpä Tuomiovuoren tapahtuman merkitys painottuikin seuraavaan Isä meidän -rukouksen kohtaan: ”äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta”.

Tolkienin alkuperäinen tulkinta tekee enemmän oikeutta itse tekstille. Psykologista ja moraalista murtumista on vaikea erottaa toisistaan, kun kyse on vallanhimon houkutuksen alle sortumisesta. Tolkien pyrkii myöhemmissä tulkinnoissaan puolustamaan Frodoa sillä, että hän teki parhaansa. Tämä on totta ja oikeutettua; sisäinen tunne siitä, että itse ei riitä eikä hyvyyttä ratkaisevalla hetkellä löydy itsestä, on kuitenkin eri asia. Tuomiota ei julisteta Tuomiovuorella, mutta armo on välttämätön. Tehtävän onnistuminen, pahan kukistuminen, on kiinni ulkopuolisesta avusta.

Tehtävänsä alla murtuva päähenkilö on harvinainen hahmo fantasiakirjallisuudessa. Vielä harvinaisempaa on se, että voitto saadaan tästä huolimatta. Sekä kyky vastustaa pahaa että itse pahan voittaminen osoittautuvat legendariumissa Jumalan lahjoiksi, armoksi. Tolkienin kertomukset voi lopulta tiivistää Raamatun sanoin: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16)

Kirjoittaja Petri Tikka on teologian maisteri, jonka systemaattisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Eru Ilúvatar: Jumala J.R.R. Tolkienin legendariumissa hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa maaliskuussa 2010.

Pro gradu -tutkielma on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201009142437

Kirjallisuutta

Carpenter, Humphrey: J.R.R. Tolkien. A Biograhpy. London: HarperCollins Publishers, 1995.

Fleming, Rutledge: The Battle for Middle-earth. Tolkien’s Divine Design in The Lord of the Rings. Grand Rapids, Michigan: Wm. B. Eerdmans Publishing Co., 2004.

Miettinen, Esko: Velhot, örkit, sankarit. Johdatus fantasian maailmaan. Helsinki: Kirjapaja, 2004.

Shippey, Tom: The Road to Middle-earth. Revised and expanded edition. London: HarperCollins Publishers, 2005.

Tolkien, J.R.R: The Letters of J.R.R. Tolkien. A sellection edited by Humphrey Carpenter, with the assistance of Christopher Tolkien. London: HarperCollins Publishers, 1995.

Tolkien, J.R.R.: The Lord of the Rings. London: HarperCollins Publishers, 1994.

Tolkien, J.R.R.: Morgoth’s Ring. The Later Silmarillion. Part 1. The Legends of Aman. Edited by Christopher Tolkien. The History of Middle-earth. Volume 10. London: HarperCollins Publishers, 1994.

Tolkien, J.R.R.: The Silmarillion. Edited by Christopher Tolkien. London: HarperCollins Publishers, 1999.

Tolkien, J.R.R.: Tree and Leaf. Including the poem Mythopoiea. The Homecoming of Beorhtnoth Beorhthelm’s Son. London: HarperCollins Publishers, 2001.

Internetsivuja

Fauskanger, Helge: Ardalambion. Of the Tongues of Arda, the invented world of J.R.R. Tolkien. – http://folk.uib.no/hnohf/

Fisher, Mark: Flame of Anor. – The Encyclopedia of Arda. An Interactive Guide to the Works of J.R.R. Tolkien. – http://www.glyphweb.com/arda/

Palman, Jeremy: MythicTruth – the Lord of the Rings: A Catholic Perspective. http://www.mythictruth.com/

Tikka, Petri: Kotisivut. – http://www.petritikka.com/