Pro Gradu -tutkielma: Uuras Saarnivaara Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden historiankirjoittajana

Filosofian ja teologian tohtori Uuras Saarnivaara (1908-1998) tunsi hyvin Pohjois-Amerikan lestadiolaisten historian. Saarnivaara tutki Pohjois-Amerikan lestadiolaisten historiaa asuessaan Yhdysvalloissa 1940-luvulla ja kirjoitti aiheesta kolme teosta. Laajin esitys oli vuonna 1947 julkaistu lähes 300-sivuinen Amerikan laestadiolaisuuden eli apostolis-luterilaisuuden historia. Tätä teosta voidaan edelleen pitää yhtenä parhaista Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden historiaa tarkastelevista teoksista.

Herätysliike järjestäytyy Yhdysvalloissa

Lestadiolaisuus sai herätysliikkeenä alkunsa Kaaresuvannosta, Pohjois-Ruotsista läheltä Suomen rajaa, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) ollessa siellä kirkkoherrana. Lestadiolaisuuden ensimmäinen herätysaalto oli vuodesta 1846 vuoteen 1855. Lestadiolainen herätys levisi Kaaresuvannosta varsin nopeasti sekä saamelaisten että seurakunnassa vähemmistönä olleiden suomalaisten joukkoon. Pohjoisesta lestadiolaisuus levisi siirtolaisten mukana jo varhaisessa vaiheessa Pohjois-Amerikkaan. Pohjois-Amerikassa lestadiolaisuus asettautui lähinnä suurten järvien tuntumaan eli USA:n ja Kanadan rajamaille.

Lestadiolaisuus järjestäytyi virallisten asiakirjojen mukaan Calumetissa, Yhdysvalloissa, vuonna 1872. Ensimmäinen varsinainen hajaannus sai alkunsa jo 1888, ja 1900-luvulle tultaessa Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus oli monien mutkien ja vaiheiden jälkeen jakaantunut selkeästi kahteen eri ryhmään: vanhoillis- ja esikoislestadiolaisiin. Tämän jälkeen esikoislestadiolaiset välttyivät hajaannuksilta ja siksi myös Saarnivaara käsitteli sitä teoksissaan varsin vähän. Vanhoillislestadiolaisten ”nokkamieheksi” nousi Arthur L. Heideman, johon tämä lestadiolaisuuden suuntaus henkilöityi. Heidemanin edustamasta lestadiolaisuudesta erkaantui muun muassa niin sanotut ”kirkkokuntalaiset”, joiden sisarjärjestönä Suomessa myöhemmin toimi Rauhan Sanan ryhmä. Voimakkain vastakkainasettelu Pohjois-Amerikan lestadiolaisuudessa syntyi ”heidemanilaisten” ja ”kirkkokuntalaisten” välille.

”Vanhoillislestadiolaiset” tyrmäävät Saarnivaaran näkemykset

Saarnivaara kirjoitti pääteoksestaan myös englanninkielisen version The History of the Laestadian or Apostolic-Lutheran Movement In America. Lisäksi hän kirjoitti kaksi muuta aihetta käsittelevää suomenkielistä teosta. Vuonna 1946 julkaistiin Mikä on totuus Amerikan laestadiolaisesta kristillisyydestä? ’Vanhoillisen’ ja ’pikku-esikoisen’ keskustelu ja vuonna 1950 Vanhoillisuuden hajaantumisen historia Amerikassa ja Suomessa. Saarnivaaran kirjoitukset herättivät kiivasta keskustelua lestadiolaisen herätysliikkeen eri haarojen, erityisesti ”vanhoillislestadiolaisten” (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys) ja Rauhan Sana –lestadiolaisten keskuudessa.

Saarnivaara kuvasi Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden erittäin riitaisana, keskittyen pääasiassa kahden vastakkain asettuneen ryhmän välisiin kiistoihin. Näitä ryhmittymiä Saarnivaara nimitti ”kirkkokuntalaisiksi” ja ”heidemanilaisiksi”. Ryhmien välisten erimielisyyksien ja niiden sovittelujen kuvauksilla oli suuri merkitys Saarnivaaran kaikissa aihetta käsittelevissä teoksissa, ja riitojen kuvaus oli osa Saarnivaaran poleemista kirjoitustyyliä. Lähtökohtaisesti hän piti kumpaakin edellä mainittua ryhmää vanhoillislestadiolaisina, mutta päätyi tutkimustensa perusteella puolustamaan ”kirkkokuntalaisten” (jonka sisarryhmänä Suomessa toimi Rauhan Sana) asemaa historiallisesti oikeana vanhoillislestadiolaisuutena.

Suomessa ”vanhoillislestadiolaiset” tyrmäsivät Saarnivaaran tutkimustulokset ja hänen luomansa kuvan Pohjois-Amerikan lestadiolaisuudesta. Tämä oli siinä mielessä yllättävää, että Saarnivaara kuului teostensa kirjoitus- ja valmisteluvaiheessa selkeästi SRK -lestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja oli siten liikkeen ”omia miehiä”. Päinvastoin kuin SRK -lestadiolaiset, Rauhan Sana -lestadiolaiset pitivät Saarnivaaran luomaa historiakuvaa oikeana ja puolueettomana kuvauksena Pohjois-Amerikan lestadiolaisten historiasta.

Saarnivaara historiankirjoittajana

Lestadiolaispiirien ulkopuolella Saarnivaaran teoksia on pidetty pääpiirteissään hyvinä ja luotettavina historiateoksina, ja kritiikkiä on osoitettu lähinnä teosten poleemisesta tyylistä.

Etenkin Saarnivaaran vuonna 1947 ilmestynyttä monografiaa Amerikan laestadiolaisuuden eli apostolis-luterilaisuuden historia siteerataan yleisesti monissa aihetta käsittelevissä historiateoksissa.

Uuras Saarnivaaran Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden historiaa käsittelevät teokset antavat hyvän kuvan lestadiolaisuuden leviämisestä ja vaiheista uudella mantereella. Saarnivaaran tutkimusten suurimpina ongelmina olivat jo aiemmin mainittu poleeminen kirjoitustyyli sekä lähde- ja kirjallisuusluetteloiden puuttuminen. Hänen tutkimustuloksensa jäivät usein poleemisen ja ”puolueellisen” kirjoitustyylin varjoon. ”Rauhansanalaisten” puolustamisen voidaan katsoa johtuneen Saarnivaaran tutkimustulosten pohjalta tekemistään päätelmistä, sillä hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa Pohjois-Amerikan lestadiolaisten historiasta valmistui jo vuonna 1941, mutta hänen teoksensa ilmestyivät ja niistä käytiin keskustelua vasta vuosina 1946–1950. Näin ollen on selvää, että Saarnivaaran käsitykset muodostuivat tutkimustulosten pohjalta. Saarnivaara tuli tutkimustensa perusteella siihen tulokseen, että vuonna 1934 SRK-lestadiolaisuudesta erkaantunut Rauhan Sanan ryhmä edusti historiallisessa jatkumossa aitoa ja perinteistä vanhoillislestadiolaisuutta. Edellä selostettua tukee myös se, että muuttaessaan Pohjois-Amerikkaan ja aloittaessaan lestadiolaisten historiaa käsittelevät tutkimukset Saarnivaara oli lähtökohtaisesti SRK-lestadiolainen.

Puutteistaan huolimatta Saarivaarnan esittämät tulkinnat Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden historian eri vaiheista ovat laajalti hyväksyttyjä kaikkialla paitsi SRK-lestadiolaisten keskuudessa. Teosten sisältö on Pohjois-Amerikan lestadiolaisten historian tutkimuskentässä ainutlaatuisuudessaan merkittävä. Edes SRK-lestadiolaiset eivät kyenneet tieteellisesti argumentoimaan Saarnivaaran tutkimuksia vastaan, vaan pääasiassa kaikkea kritiikkiä sävytti runsas uskonnollinen kielenkäyttö ja epätieteellinen argumentointityyli. Ainoa SRK-lestadiolaisten toimesta esille nostettu ongelma Saarnivaaran julkaisuissa oli jo edellä mainittu lähde- ja kirjallisuusluetteloiden puuttuminen.

Uuras Saarnivaara esitti teoksissaan erään Pohjois-Amerikan lestadiolaisten historiaan liittyvän tulkinnan, joka kaipaisi syvempää tarkastelua: tulkinta SRK ja Rauhan Sana -lestadiolaisten ryhmien asemasta vanhoillislestadiolaisen perinteen jatkajana. Kuten edellä on todettu, Saarnivaara päätyi tutkimustuloksissaan siihen, että ”rauhansanalaiset” olisivat teologisesti ja historiallisesti suuren lestadiolaisvaikuttaja Juhani Raattamaan (ja siten myös Laestadiuksen) kanssa samoilla linjoilla. Siten ”rauhansanalaisuus” edustaisi aitoa ja perinteistä vanhoillislestadiolaisuutta, toisin kuin SRK-lestadiolaisuus. Tätäkään väittämää ei ole SRK-lestadiolaisten lisäksi juuri kukaan kritisoinut. Puutteistaan huolimatta Saarnivaaraa voidaan pitää monessa mielessä Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden historiankirjoituksen edelläkävijänä.

 

Kirjoittaja Sami Ojala on TM, jonka Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma ”Uuras Saarnivaara Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden historian kirjoittajana” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syyskuussa 2009.

 

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Auranen, Ari. Lestadiolais-uuspietistinen konservatiiviteologi: Uuras Saarnivaaran elämä ja toiminta vuoteen 1966. Diss. Studia Historica Septentrionalia 53. Rovaniemi: PSHY. 2008.

Kulla, Carl A. The Journey of an Immigrant Awakening Movement in America. A Brief History of Laestadianism and the Apostolic Lutheran Church. Brush Prairie; Washington: Author. 2004.

Lohi, Seppo. Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. SRK. 2007.

Raittila, Pekka. Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885. SKHST 121. Helsinki: SKHS. 1982.

Saarnivaara, Uuras. Amerikan laestadiolaisuuden eli Apostolis-Luterilaisuuden historia. Ironwood, Michigan: National Publishing Company. 1947.

Talonen, Jouko. Uuras Saarnivaara ja lestadiolaisuus. – Iustitia 24. Toim. Auranen, Ari. Helsinki: STI. 2008.