Pro gradu: Arkkipiispa Simojoki näytti kirkollisuudistusten suunnan 1960- ja 1970-luvulla

Martti Simojoesta, 1900-luvun ehkä merkittävimmästä suomalaisesta kirkonmiehestä, on kirjoitettu paljon. Hänen vaikutuksestaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon kehityslinjojen muotoutumiseen ei ole kuitenkaan juuri esitetty kokonaisvaltaisia tulkintoja. Selvitän pro gradu -tutkielmassani Simojoen osuutta hänen arkkipiispakaudellaan 1964-1978 toteutetuissa kirkollisissa uudistuksissa, jotka johtivat pitkälti kirkon nykyisten hallinnollisten rakenteiden ja toimintamuotojen syntyyn.

1960- ja 1970-luku oli Suomessa suuren yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikakautta. Sen osia olivat laajamittainen muuttoliike maalta kaupunkeihin, teollistuminen ja aatteellisen ilmapiirin radikalisoituminen, joka näkyi selvimmin poliittisen vasemmistolaisuuden kärjistymisenä ja uuspietistisen herätyskristillisyyden nousuna. Suomalaiset elivät keskellä valtaisaa maailmankatsomuksellista murrosta. Kirkko pyrki eri tavoin vastaamaan nopeasti muuttuviin yhteiskunnallisiin oloihin sekä niiden keskellä elävien ihmisten hengellisiin ja henkisiin tarpeisiin.

Arkkipiispana toiminut Martti Simojoki oli 1960-1970-luvulla toteutettujen kirkollisten uudistusten johtohahmo. Hänet voidaan nähdä määrätietoisena ja uudistusmielisenä kirkon johtajana. Yhteiskunnallinen avarakatseisuus yhdistyi Simojoen ajattelussa luterilaisesta vanhurskauttamisopista nousevaan kirkkokäsitykseen, jonka mukaan kirkon ulkonainen muoto oli sen todistajantehtävään nähden toissijainen ja tarpeiden mukaan muutettavissa oleva asia. Simojoen johtoajatuksena oli, että kirkon rakenteiden tuli palvella kirkon tehtävää evankeliumin julistajana. Näin kirkon tuli muuttua yhteiskunnan muuttuessa niin, että sen sanoma saattoi tavoittaa ihmiset parhaalla mahdollisella tavalla. Simojoen uudistuksille avoin linja vakiintui kirkollisen uudistustyön pohjavireeksi ja vaikutti kirkossa läpi Suomen nykyaikaistumisen vuosikymmenten.

Kirkolliset uudistukset tulevat ymmärrettäviksi yhteiskunnallisen tilanteen kautta

Kirkon hallinnollinen uudistustyö liittyi ajan yleiseen yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen. 1960-1970-luvulla toteutetut kirkon keskushallinnon ja seurakuntahallinnon uudistukset voidaan nähdä yhtenäisenä hankkeena, jonka tarkoituksena oli kirkon toimintatapojen ja työmuotojen saattaminen ajan tasalle, vastaamaan yhteiskunnallisten muutosten synnyttämiä uusia tilanteita suomalaisten elämässä.

Kirkon hallinnolliset järjestelyt olivat herättäneet tyytymättömyyttä jo 1950-luvulla, mutta virallisesti kirkon keskushallinnon uudistusta valmisteltiin eri toimielimissä vuodesta 1963 lähtien. Sen toteuttamisesta tehtiin ratkaiseva päätös vuonna 1971, ja muutokset astuivat voimaan vuoden 1974 alussa. Uudistuksen seurauksena oli, että laajennettu piispainkokous lakkautettiin ja sen hallinnolliset tehtävät siirrettiin kirkkohallitukselle ja kirkolliskokoukselle, joka on kokoontunut vuodesta 1974 eteenpäin kaksi kertaa vuodessa. Ennen uudistusta kirkolliskokous oli kokoontunut viiden vuoden väliajoin. Kirkkohallituksen ja piispainkokouksen tehtävät määriteltiin uudistuksen yhteydessä uudelleen. Alulle pantiin myös mittava kirkkolain kokonaisuudistuksen valmistelu.

Seurakunnallisten vaalien nykyinen käytäntö hyväksyttiin kirkolliskokouksessa vuonna 1968, ja ensimmäiset sen mukaiset vaalit järjestettiin 1970. Seurakuntien hallintoa selkeyttäneet uudistukset toteutettiin vuosina 1968-1973.

Arkkipiispa Simojoki halusi uudistaa kirkon toimintaa, jotta evankeliumi tavoittaisi ihmiset paremmin

Martti Simojoki voidaan nähdä määrätietoisesti toimineena, teologisilta ja yhteiskunnallisilta käsityksiltään johdonmukaisena kirkollisena uudistajana. Hän halusi pitää kirkon rakenteitaan myöten ajan tasalla, jotta se kykenisi vastaamaan alati muuttuviin yhteiskunnallisiin haasteisiin ja tavoittamaan ihmiset elävän elämän keskellä. Simojoki korosti kirkon uudistamista uskon lähtökohdista käsin niin, että evankeliumin sanoma tavoittaisi ihmiset mahdollisimman laajalti. Tällaisen ajattelun taustalla hänellä oli luterilaisesta vanhurskauttamisopista nouseva kirkkokäsitys, jonka mukaan kirkon järjestysmuoto oli alisteinen kirkon tehtävälle evankeliumin julistajana. Kirkon tuli Simojoen mukaan olla rakenteeltaan sellainen, että sen piirissä voitiin tulla uskoon ja elää uskossa.

Lisäksi Simojoen näkemyksissä painottuu ns. uuskansankirkollinen ajattelutapa. Sen mukaan kirkko ei ollut olemassa itseään vaan koko maailmaa varten. Kirkko oli kansankirkko niillekin kansalaisille, jotka eivät kuuluneet kirkkoon. Uuskansankirkolliset ajattelijat korostivat ulospäin suuntautunutta toimintaa ja kirkon yhteiskunnallista vastuuta. Kaikkien kansalaisten saaminen kirkon elämän piiriin koettiin oleelliseksi.

Uuskansankirkollisuus ja omaleimainen luterilaisesta vanhurskauttamisopista nouseva kirkkokäsitys olivat vahvimmin Simojoen ajattelua hallinneita piirteitä. Niihin liittyvät teemat toistuivat hänen teoksissaan ja julkisissa puheenvuoroissaan läpi hänen arkkipiispakautensa. Niiden varaan rakentuivat myös hänen näkemyksensä kirkon lainsäädännön ja järjestysmuodon kehittämisestä.

Simojoen vaikutus kirkollisten uudistusten toteutumiseen oli huomattava

Simojoki vaikutti merkittävästi kirkollisten uudistusten toteutumiseen. Uudistusten keskeisimpänä syynä oli kirkon piirissä koettu tarve tehostaa kirkollista päätöksentekoa ja lainsäädäntötyötä niin, että muuttuvien yhteiskunnallisten olojen synnyttämiin ongelmiin saatettiin vastata mahdollisimman nopeasti. Simojoki piti yhteiskunnalliseen kehitykseen reagoimisen tärkeyttä jatkuvasti esillä julkisuudessa. Hän ruokki kirkolliskokouksen ilmapiiriä puheenvuoroilla, joissa hän kiinnitti huomiota uudistusten tarpeellisuuteen.

Simojoen avoimuus ja myönteinen suhtautuminen uudistuksiin näkyy siinä, ettei hän pyrkinyt kiistämään kirkon rakenteissa tai yhteiskunnallisissa tilanteissa esiin nousseita ongelmia. Suuri osa Simojoen merkityksestä uudistusten kannalta onkin hänen tavassaan pitää ratkaisua vaativia asioita jatkuvasti esillä. Julkisissa puheenvuoroissaan hän otti poikkeuksetta kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Simojoki muistutti kirkkoa alituisesti myös uudistusten teologisista perusteista. Kirkon perimmäinen tehtävä ei saanut unohtua muutosten keskellä. Simojoelle olikin ominaista tarkastella kaikkia ajankysymyksiä suhteessa kirkon julistukseen ja uskoon.

Kirkolliskokouksen istunnoissa Simojoki käsitteli yleensä sen ratkaistavana olleita konkreettisia asiakysymyksiä. Puheissaan hän pyrki usein vaikuttamaan tapaan, jolla ongelmia ratkaistiin. Hän ei juurikaan ilmaissut, millaiseen lopputulokseen hän toivoi kirkolliskokouksen kulloinkin päätyvän. Useimmiten hän myös pidättäytyi arvioimasta päätöksiä niiden synnyttyä. Vaikeidenkin päätösten jälkeen hän kiinnitti huomionsa lähinnä siihen, miten yhteisymmärrykseen oli päädytty, sekä pohti työskentelyn sujuvuutta ja osapuolten kykyä ratkaista ongelmat hyvässä hengessä.

Vaikka Simojoki ei pyrkinyt vaikuttamaan selvästi kirkolliskokouksen päätöksiin, joissakin kirkolliskokoustyöskentelyn vaiheissa hänen toimintansa oli kuitenkin toisenlaista. Etenkin kirkolliskokouksen asettamien komiteoiden puheenjohtajana Simojoki vaikutti vahvasti niiden työskentelyyn ja mietinnöissä esitettyihin johtopäätöksiin. Tämä näkyy hyvin hänen johtamiensa komiteoiden työn lopputuloksista: ne käyvät hämmästyttävässä määrin yksiin Simojoen puheissaan ja kirjoissaan esittämien näkemysten kanssa. Komiteoiden mietinnöissä myös eriävät mielipiteet loistavat poissaolollaan. Simojoki voidaankin nähdä johtamissaan komiteoissa hyvin määrätietoiseksi ja vaikutusvaltaiseksi mielipidevaikuttajaksi.

Simojoen toiminta piispainkokouksessa oli usein samanlaista. Hän osallistui aktiivisesti keskusteluihin ja toi mielipiteensä selvästi julki. Pöytäkirjojen valossa ja aikalaisten kertomusten mukaan Simojoen esittämillä mielipiteillä oli yleensä ratkaiseva vaikutus piispainkokouksen päätöksiin.

Yhteiskunnallinen keskustelija ja mielipidevaikuttaja

Martti Simojoen historiallinen merkitys ei suinkaan rajaudu kirkkolain ja kirkon järjestysmuodon uudistamistyön edistämiseen. Hän oli koko arkkipiispakautensa ajan merkittävä yhteiskunnallinen keskustelija ja mielipidevaikuttaja, joka tarkasteli monipuolisesti ihmisten elämänkysymyksiä maailmanpolitiikasta ja sosiaalietiikasta aina yksilötason katsomuksellisiin kysymyksiin saakka. Kirkkolain ja kirkon järjestysmuodon uudistajana hän toteutti samaa vakaumusta, jota hän kantoi mukanaan läpi elämänsä: ihmisten asia oli kirkon asia, ja kirkon tehtävänä oli todistaa Kristuksesta kaikille ihmisille.

 

Kirjoittaja Ismo Pentikäinen on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Arkkipiispa Martti Simojoki kirkkolain ja kirkon järjestysmuodon uudistajana 1964-1978” hyväksyttiin Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2009.

Pro gradu -tutkielman kokotekstiversion löydät Joensuun yliopiston opinnäytetyöarkistosta

 

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Juva, Mikko: Kirkon parlamentti. Suomen kirkolliskokousten historia 1876-1976. Pieksämäki, 1976.

Kansanaho, Erkki: Suomen kirkon hallinto. Vaasa, 1976 .

Lauha, Aila: Martti Simojoki. – Suomen kansallisbiografia. Studia biographica 3:9. Hämeenlinna, 2007.

Murtorinne, Eino Viisi vuosikymmentä kirkon keskushallintoa. Kirkon keskushallinnon synty ja kehitys vuoteen 1994. Saarijärvi, 1997.

Nieminen, Heikki-Tapio: Piispainkokous. Piispainkokouksen synty, tehtävät ja toiminta 1908-2008. Jyväskylä, 2008.

Niiranen, Pekka: Martti Simojoki – kirkon ääni. Hämeenlinna, 2008.

Pirinen, Kauko: Kirkon oikeudellisen aseman ja järjestysmuodon kehitys. – Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä & Eino Murtorinne. Hämeenlinna, 1977.

Ryökäs, Esko: Tvåfald och enhet i Martti Simojokis kyrkosyn. Diss. Åbo Akademi. Turku, 1993.

Ryökäs, Esko: Kansan valta Suomessa ja kansankirkossa. Martti Simojoki suomalaisen kirkkokäsityksen yhteiskuntariippuvuuden esimerkkinä. Joensuu, 2005.

Toiviainen, Kalevi: Kirkon kaapin päällä. Sata vuotta – 50 vaikuttajaa. Helsinki, 2000.

Virkkunen, Sakari: Arkkipiispan muotokuva. Jyväskylä, 1977.