Pro gradu -tutkielma: Kansakunnan omanatuntona Arkkipiispa John Vikström
Tutkin pro gradussani arkkipiispa John Vikströmin kansainvälisen vastuun kysymyksiin liittyvien kannanottojen sisältämää retoriikkaa.
Sitoutuminen taisteluun oikeudenmukaisemman maailman puolesta on Vikströmin arkkipiispakauden (1982-1998) kannanotoissa luovuttamaton osa kristinuskoa. Jeesuksen Vikström näkee esikuvallisena hahmona, joka maan päällä eläessään puolusti erityisesti köyhiä ja sorrettuja ihmisiä.
Nykyajassa Vikström kiinnittää huomiota erilaisiin ihmisoikeusloukkauksiin, joista keskeisimpänä voidaan pitää maailmassa vallitsevista räikeistä elintasoeroista aiheutuvaa äärimmäistä köyhyyttä. Viime kädessä kysymys on koko luomakunnan tulevaisuudesta ihmisen – erityisesti ”rikkaassa pohjoisessa”- käyttäessä tiedettä ja tekniikkaa kestämättömällä tavalla. Ihminen on vastuussa toiminnastaan Jumalalle, joka antaa ihmisille toivoa ja voimaa taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta.
Vikström kutsuu vastuun kantoon myös ei-kristittyjä, jotka luonnollisen moraalilain perusteella kykenevät ymmärtämään eettisiä kysymyksiä. Teologisen argumentaation osalta Vikströmin ajattelutavan voidaan suurelta osin tulkita pohjautuvan ns. vapautuksen teologiaan, jossa keskeistä on nimenomaan eri tavoilla hädänalaisten asettaminen etusijalle kirkon elämässä, ja heidän oikeuksiensa konkreettinen puolustaminen erilaisissa yhteiskunnissa.
Vapautuksen teologia on levinnyt ympäri maailman 1960-luvulta alkaen erityisesti ekumeenisen liikkeen välityksellä. Yleisinhimillisiin arvoihin perustuvan argumentaation osalta Vikströmin ajattelutapa on lähellä esimerkiksi Maailman uskontojen parlamentissa Chigagossa vuonna 1993 esitettyä maailmaneetosjulistusta, jossa pyrittiin löytämään uskonnoista eettisesti kestävä minimikonsensus, josta kaikki voisivat olla yhtä mieltä.
Kansakunnan omanatuntona
Tutkin pro gradussani arkkipiispa John Vikströmin kansainvälisen vastuun kysymyksiin liittyvien kannanottojen sisältämää retoriikkaa. Aineistona käytin lehdistössä ja kirjallisuudessa julkaistuja puheita, esitelmiä, saarnoja ja haastatteluja. Kiinnitin erityisesti huomiota Vikströmin retorisiin identifioitumisen ja erottautumisen prosesseihin, ja pyrin suhteuttamaan ne taustalla vaikuttaviin laajempiin kulttuurisiin ajattelu- ja käsitystapoihin.
Vikströmin kannanotoissa keskeistä on maailman näkeminen ikään kuin yhtenä ”perheenä”, jolloin esimerkiksi maailmalla tapahtuvat vakavat ihmisoikeusloukkaukset velvoittavat kaikkia ihmisiä yhteisvastuuseen. Erityistä huomiota hän kiinnittää ”rikkaan pohjoisen” ja ”köyhän etelän” välisiin elintasoeroihin. Ekologisen kriisin ja asevarustelun uhkien (jälkimmäinen kylmän sodan kontekstissa) alla ihmisten velvollisuus on toimia ruohonjuuritasolla aktiivista vastuuta kantaen. Myös erilaisten yhteiskuntien sisälle rajoittuvat konfliktit ovat viime kädessä koko ihmiskunnan yhteisiä ongelmia.
Kristittyjen kohdalla velvollisuus on Vikströmin mukaan erityisen suuri: kysymys on kristinuskon ”perustaan” kuuluvista asioista. Eniten julkisuutta Vikström lienee saanut 1980-luvun puolivälissä arvostellessaan kovin sanoin Suomen poliittisia päättäjiä liian ponnettomasta toiminnasta suhtautumisessa Etelä-Afrikassa tuolloin vallinneeseen rotusortopolitiikkaan. Hän kategorisoi valtion toimet ”tekopyhiksi” ja vaati kauppasuhteiden täydellistä katkaisemista. Vikstömin kovan kritiikin mahdollisti hänen tapansa ymmärtää kirkon rooli suhteessa valtioon itsenäisenä, jossa sen eräs perustehtävä on muistuttaa päättäjiä tarvittaessa eettisistä perusarvoista.
Globaalit ongelmat ja uhkatekijät on otettava vakavasti
Maailmassa vallitsevat elintasoerot ovat Vikströmille asia, jota ei voi sivuuttaa. Tilanne, jossa ”rikkaan pohjoisen” ihmiset kuluttavat suurimman osan maailman luonnonvaroista, ja samalla merkittävä osa ns. kolmannen maailman ihmisistä taistelee elämän perusedellytyksistä, vaatii reagoimista. Pelkkä avun antaminen ei kuitenkaan riitä, vaan huomiota on kiinnitettävä myös maailman kaupan rakenteisiin, jotka monessa tapauksessa ylläpitävät äärimmäistä köyhyyttä. Vastuu on ensisijaisesti rikkailla, jotka materialistiseen elämäntapaan nojaten käyttävät tiedettä ja tekniikkaa kestämättömällä tavalla. Hän identifioituu ajattelutapaan, jossa tulisi etsiä laadullista kehitystä määrällisen sijaan.
Moraalinen näkökulma tulisi asettaa kaiken päätöksenteon tärkeimmäksi kriteeriksi. Avainsana suhteessa kolmanteen maailmaan on solidaarisuus, jossa tärkeintä on pyrkiä yhteistyöhön keskinäisen kunnioituksen kautta pelkän paternalistisen avun antamisen sijaan. 1980-luvun kannanotot ajoittuvat kylmän sodan aikaiseen asevarustelukontekstiin, jossa maapallon tuhoutumisen uhka oli erityisen todellinen. Vikströmin mielestä rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta työtä tekevät kristityt ovatkin tasavertaisia perinteisiä työmuotoja toteuttavien kanssa.Lähtökohdan tulisi kuitenkin aina olla uskon todellisuudessa.
Keskinäinen riippuvuus pakottaa katsomaan kokonaisuutta
Vikström identifioituu ajatteluun, jossa keskinäinen riippuvuus korostuu ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Riippuvuus on suurinta niiden kohdalla, jotka ovat heikoimmassa asemassa, mutta riippuvaisia toisistaan ovat viime kädessä kaikki: tämä riippuvuus käsittää niin yksilö- kuin valtiotasonkin.
Yksilötason riippuvuudesta Vikström käyttää esimerkkinä Raamatun kertomusta laupiaasta samarialaisesta: Maassa henkihieverissä makaava mies oli luonnollisesti erityisen riippuvainen muista, koska ei voinut enää auttaa itseään. Tätä miestä auttanut samarialainen oli myös ”riippuvainen” siinä mielessä, että auttamistapahtumalla oli todennäköisesti suuri vaikutus hänen elämäänsä ja tulevaisuuteen. Ohikulkeneet miehet jättivät Vikströmin mukaan ”mahdollisuutensa käyttämättä”. He olivat joutuneet jollakin tavalla ”eksyksiin elämässään”, koska eivät auttaneet akuutin avun tarpeessa olevaa. Tämän kaltaisten tilanteiden väistämisellä on Vikströmin mukaan aina syvällinen vaikutus ihmisen henkiseen ja hengelliseen tilaan. Näin hän erottautuu individualistisesta ajattelutavasta, jossa jokaisen tulee huolehtia ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan.
Riippuvaisia toisistaan eivät kuitenkaan ole vain ihmiset, vaan myös ihmisen ja muun luomakunnan suhde on keskinäisen riippuvuuden värittämä. Ihmiset ovat muiden luomakunnan eliöiden kanssa tasavertaisia osana Jumalan luomistyötä. Ihmisellä on kuitenkin erityissuhde Jumalaan: vastuullinen ”viljelijä-varjelija”, jonka tulee suhtautua luontoon kunnioittavasti sitä hyödynnettäessä. Näin Vikströmin retoriikka oikeuttaa kristilliseltä pohjalta lähtevän luonnonsuojelutyön, jossa ihminen on eräänlainen luomakunnan ”palvelija”.
Suunnanmuutos edellyttää yksilöiden kääntymistä
Poliittisten päättäjien valta on Vikströmin mukaan tietyssä mielessä rajallista, koska he ovat ”sidottuja” äänestäjien tahdon toteuttamiseen. Todellinen suunnanmuutos, jossa vakavasti pyritään uhkatekijöiden poistamiseen ja oikeudenmukaiseen maailmaan, edellyttääkin yksilöiden kääntymistä aktiivisiksi vastuunkantajiksi. Kun riittävä määrä yksilöitä muuttaa ajattelutapaansa, myös poliitikkojen on mahdollista tehdä ”vähemmän suosittuja päätöksiä”, jotka saattaisivat esimerkiksi ohjata länsimaiden ihmisiä laskemaan kulutustasoaan.
Vikström kehottaa yksilöitä ruohonjuuritason toimintaan: oikeudenmukaisuutta ja rauhaa korostavaan käyttäytymiseen kodeissa, työpaikoilla ja muissa yhteisöissä. Länsimainen ihminenon usein kuitenkin ”levoton” ja ”turtunut” tiedotusvälineiden vyöryttäessä silmiemme eteen suuria globaaleja ongelmia. Vikströmin mukaan tarvitaan toimintamalli, joka ohjaa kantamaan vastuuta yksilölle sopivassa mittakaavassa: esimerkkinä hän mainitsee kirkon vastuuviikon. Kirkko ei Vikströmin retoriikassa ole kuitenkaan muiden yläpuolella oleva suunnannäyttäjä, pikemminkin ”tasavertainen kyselijä muiden joukossa”. Kirkolla on kuitenkin ”käsitys siitä, mihin suuntaan tulisi edetä”.
Vapautuksen teologiaa ja globaalia etiikkaa
Vikströmin omienkin sanojen mukaan kansainväliset ekumeeniset järjestöt ovat keskeisellä tavalla vaikuttaneet kirkon suhtautumistapaan kansainvälisen vastuun kysymyksissä. Ekumeenisen liikkeen sisällä taas on 1960-luvulta alkaen vaikuttanut vahvasti ns. vapautuksen teologia, jossa kirkon keskeinen tehtävä on osallistua toimintaan eri tavoilla ”sorrettujen” elämäntilanteen parantamiseksi.
Vapautuksen teologia tulee aina nähdä kontekstisidonnaisena ajattelutapana: rikkaan Suomen näkökulmasta luonteva tapa on kiinnittää erityistä huomiota kolmannen maailman äärimmäiseen köyhyyteen. Vapautuksen teologian katsotaan saaneen alkunsa eräiden katolisten pappien toiminnasta latinalaisen Amerikan köyhien tilanteen parantamiseksi. Muita vapautuksen teologioita ovat esimerkiksi Etelä-Afrikan ja Pohjois-Amerikan ns. mustat teologiat.
Vikström erottautuu retoriikassaan vapautuksen teologian tapaan tuonpuoleisuutta korostavasta yksilökeskeisestä kristinuskosta: tuonpuoleisuus sinänsä on tärkeä osa uskoa, mutta siihen keskittyminen ei saa merkitä yhteiskunnallisten ja globaalien ongelmien hiljaista hyväksyntää. Yleisinhimillisiin arvoihin pohjautuvan argumentaation osalta Vikström identifioituu ajatteluun, jossa erityisesti yksilöiden velvollisuus on asettaa moraali toiminnassaan kaiken muun edelle, ja tätä kautta pyrkiä ruohonjuuritason kautta edistämään oikeudenmukaisuuden ja rauhan toteutumista maailmassa. Ajattelutavassa on huomattavia yhteneväisyyksiä esim. Maailman uskontojen parlamentin ns. maailmaneetosjulistukseen vuodelta 1993 (ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun), jossa eri uskontojen edustajat pyrkivät löytämään kaikille uskonnoille yhteistä eettistä pohjaa globaalien ongelmien voittamiseksi.
Kirjoittaja Timo Tampio valmistuu keväällä 2009 TM:ksi. Hänen yleisen käytännöllisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Diskurssianalyyttinen tutkielma arkkipiispa John Vikströmin puheenvuoroista kansainvälisen vastuun kysymyksissä” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa maaliskuussa 2009.
Pro gradu -tutkielman kokotekstiversio julkaistaan e-thesiksessä viimeistään toukokuussa 2009.
KIRJALLISUUTTA:
Heinonen, Reijo (toim.): Vastuun aika. Oulu, 1997.
Raunio, Antti (toim.): Kansainvälinen solidaarisuus ja sosiaalietiikka. STKSJ 212, 1998.
Saraneva, Tapio: Oikeudenmukaisuuden nälkä. Helsinki, 1991
Vikström, John: Myös maan päällä. STKSJ 176, 1992.
Vikström, John: Uusi rohkeus elää. Helsinki, 1985.
Vuola, Elina: Johdatus vapautuksen teologiaan. Helsinki, 1991.