Pro gradu -tutkielma: Omaishoitaja hyvinvointiyhteiskunnassa – maksimitehot minimipalkalla?

Tutkin systemaattisen teologian alaan kuuluvassa pro gradu- työssäni omaishoitajan asemaa ja heidän jaksamistaan tehtävässään. Omaishoitajaksi määritellään perheenjäsen, joka huolehtii sairaasta tai muuten erityistä huolenpitoa vaativasta omaisestaan kunnalta saatavaa palkkiota vastaan.

Kuten arvata saattaa, omaishoitajan asema ei ole yksiselitteinen. Häneen kohdistuu vaatimuksia sekä kunnan että hoidettavan puolesta. Tällaisessa ristipaineessa elävä omaishoitaja onkin vaarassa uupua niin, että koko omaishoitosuhde on pahimmassa tapauksessa purettava. Vaikka tilanne luisuu vain harvoin tällaiseksi, on omaishoitajien jaksamiseen syytä kiinnittää huomiota.

Omaishoito on halpaa  ja se säästää yhteiskunnan varoja luultua enemmän. Tänä vuonna omaishoidosta syntyvän säästön on arveltu olevan 147 miljoonaa euroa. Talouden elvytyspaketin hinta oli joulun alla vielä alle 100 miljoonaa. Omaishoito voi siis elvyttää koko Suomen talouden.

Tutkimukseni perusteella voin todeta, että omaishoidon määritteleminen työksi voisi olla ratkaisu nykyisiin omaishoitajan asemaa koskeviin ongelmiin. Tällöin olisi helpompi puuttua mahdollisiin kunnan sopimusrikkomuksiin ja kehittää omaishoitoa niin, että se olisi todellinen vaihtoehto vanhenevan väestön hoidontarpeen lisääntymiseen.

Villakoiran ydin eli miksi hoitaja hoitaa, vaikka ei jaksakaan?

Omaishoitajalle maksettava korvaus on alimmillaan 300 euroa, mutta periaatteessa ylärajaa ei ole. Omaishoidon tukea haetaan kunnalta. Omaishoidon tuki ja sen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Vaikka omaishoidon tuki perustuu lakiin, se ei ole ns. subjektiivinen oikeus eli kunnan ei ole pakko järjestää sitä rangaistuksen uhalla.

Kunnan budjettiin varataan vuosittain summa, jonka arvellaan vastaavan tuen tarvetta sinä vuonna. Jos tuen hakijoita on alkuvuodesta runsaasti, saattavat omaishoidon tukeen varatut rahat loppua kesken. Omaishoidon tuki ei olekaan mikään varma tulonlähde, jonka varaan voi laskea. Vanheneva pariskunta, joka yrittää asua yhdessä kotonaan viimeiseen saakka, ei voi laskea sen varaan, että omaishoidon tuesta voidaan maksaa esimerkiksi ylimääräiset lääkemenot hoidettavan sairastuessa flunssaan.

Kunnan on lain mukaan vastattava hoitopaikan saamisesta

Omaishoidon tuki tuntuukin olevan armosta tapahtuvaa toimintaa. Se on hyväntahdon ele kunnalta ja kädenojennus pinteessä olevalle perheelle tai ainakin se mielletään sellaiseksi. Perheen tuleekin hoitaa omansa eikä vastuuta siitä voi sälyttää kunnalle. Eihän perhe-elämään voi puuttua lailla ja onhan omaishoitaja itse vapaaehtoisesti tehtävän ottanut vastaan. Eikö niin?

Tässä ajatusmallissa on muutama virhe. Ensinnäkin – perhe-elämään on aina puututtu lailla. Perustuslaki suojelee perheenjäsenten fyysistä koskemattomuutta. Lasta ei saa kurittaa ruumiillisesti eikä puolisoa pahoinpidellä. Sama perustuslaki takaa perheenjäsenille oikeudet henkilökohtaiseen vapauteen ja turvallisuuteen. Perhe-elämä ei ole siis villiä länttä, missä toimii ainoastaan vahvemman oikeus. Perhe-elämääkin koskevat yksilön oikeudet. Toisekseen kunta on ollut kuntalaisen laillinen huolehtija jo 1970-luvulta. Kunnan vastuulla on järjestää kuntalaiselle hoitopaikka, jos sellainen tarvitaan. Ketään ei voida velvoittaa omaishoitajaksi. Se perustuu vapaaehtoisuuteen ja hoitajan ja hoidettavan väliseen keskinäiseen sitoutumiseen.

Usein omaishoitaja on niin sitoutunut hoidettavaansa, että hoitaisi tätä ilman palkkiotakin. Tässä onkin villakoiran ydin. Omaishoitaja kokee lähimmäisenrakkauden niin velvoittavaksi, että saattaa luopua osasta omia oikeuksiaan. Hän ei myöskään kehtaa vaatia parannuksia asemaansa, koska kokee olevansa velvoitettu huolehtimaan heikommassa asemassa olevasta omaisestaan. Jokainen vaatimus tuntuu liian itsekkäältä. Kun tosiasia kuitenkin on, että omaishoitaja ei pysty hoitamaan tehtäväänsä kunnolla ilman tarvittavaa lepoa ja taukoja, on mietittävä mihin jaksamisen rajan voi oikein vetää. Milloin omaishoitaja voi sanoa, että nyt riittää, tai että raja tuli vastaan?

Kohtuuttomuus rajana

Kohtuuden voi määritellä vaatimusten ja resurssien tasapainoksi. Lehmää ei voi siis vaatia kohtuudella lentämään, jos sillä ei ole siipiä tai vaatimuksen esittäjä ei pysty niitä lehmälle hankkimaan. Samoin on omaishoidon laita. Jos omaishoitaja velvoitetaan hoitamaan läheistään ympäri vuorokauden 300 euron palkkiolla, on kohtuus ylitetty. Kohtuuden ylittäminen onkin se raja, jolloin omaishoitaja saa valittaa ja voi jopa odottaa, että valitus kantaa hedelmää.

Oikeus valittaa antaa toisin sanoen myös oikeuden vaatia. Valitusoikeus syntyy esimerkiksi silloin kun kunta rikkoo omaishoitosopimusta. Jos kunta laiminlyö velvollisuuttaan järjestää hoidettavalle hoitopaikka omaishoitajan vapaapäivien ajaksi, on rikkomus selvä. Asiantilaan voi vaatia parannusta valittamalla. Asia mutkistuu, kun kyseessä on asia, josta ei ole mustaa valkoisella. Omaishoitajan päivittäisen levon tuntimäärää ei ole määritelty missään eikä myöskään sitä, kuinka suuri omaishoidon palkkion tulisi olla kulloisessakin hoitotilanteessa. Näistä rajoista voidaan sopia ja ne ovat jopa numeroilla mitattavissa.

Lainsäädännöllä voidaan määritellä, että omaishoitajan tulee saada nukkua kahdeksan tuntia yhtäjaksoisesti. Palkkion tulee olla vähintään yhtä suuri kuin Suomessa yleisesti maksettava vähimmäispalkka eli 5,55 euroa tunnilta. Vaihtoehtoja on monia, mutta yhteisesti sopimalla rajat ovat löydettävissä. Moraalivaatimuksenkin kohtuuttomuus voidaan määritellä. Keneltäkään ei voida vaatia sellaista, mikä ylittää moraalin rajat. Moraalin tehtävä on nimittäin ylläpitää luottamuksen suhteita yhteiskunnassa. Jos moraalia vastaan rikotaan, se lisää ihmisten keskinäistä epäluottamusta ja vaikeuttaa kaikkea yhteistoimintaa. Sanalla sanoen moraali on ryhmäkuria. Kukaan ei saa käyttää kanssaihmisiä hyväkseen.

Kyseessä on rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus

Koska jaksaminen on subjektiivinen asia, mitään viisastenkiveä ongelman ratkaisuksi ei löydy. Pyrkimyksenä onkin aikaansaada olosuhteet, joissa jokainen omaishoitaja voisi hoitaa tehtäväänsä ilman ylimääräisiä ongelmia. Koska kyse on ihmisistä, eräs jaksamista vaikeuttava tekijä on kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Omaishoitaja, joka tuntee tulleensa väärin kohdelluksi, uupuu helpommin.

Epäoikeudenmukaisuuden käsite avautuu helpoimmin epäoikeudenmukaisen teon kautta. Jos joku teko herättää kiukkua teon kohteessa ja närkästyttää sivustakatsojan, kyseessä on epäoikeudenmukainen teko. Epäoikeudenmukaisuus on aina epäoikeudenmukaisuutta, kohdistu se sitten itseen tai ei. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta saattaa saada kansanjoukot liikkeelle, joten sitä ei tule väheksyä.  Omaishoitajan asemaa pohtiessa isompi ongelma on rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, joka on piiloutuneena lakeihin, asetuksiin ja viranomaisten käytänteisiin. Sitä vastaan on vaikeampi nousta.

Mallia Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriasta

Vertasin omaishoitajan asemaa John Rawlsin yhteiskuntateorian periaatteisiin. Rawls kirjoitti kuuluisan oikeudenmukaisuusteoriansa 1970- luvulla. Teoria on pintapuolisesti tarkasteltuna pätevä ja siksi myös helposti markkinoitava.

Kunnan budjettikeskustelussa Rawlsin teoksen lukenut on etulyöntiasemassa. Teorian mukaan varat ja kaikki muutkin hyvät asiat on jaettava yhteiskunnassa tasan. Epätasainen jako on oikeutettua vain silloin, kun se parantaa heikoimman asemaa. Rawlsin mukaan tällainen yhteiskuntasopimus onkin niin hyvä, että jokainen järjellinen ihminen valitsee sen Rawlsin kuvailemassa alkuasemassa. Alkuasemaa voisi verrata lasten syntymäpäiväjuhliin. Päivänsankari saa leikata kakun sopiviin palasiin, mutta hänelle ei kerrota, minkä palasen hän itse saa. Kumma kyllä – kaikista palasista tulee samankokoiset, kun päivänsankari varmistaa omaa asemaansa. Itselle varattu isompi pala saattaisi kadota naapurin tytön suuhun. 

Rawlsin teoriaa onkin sanottu pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusmalliksi. Reilu, oikeudenmukainen jako onkin kaikkien mieleen. Mutta kohteleeko hyvinvointiyhteiskunta omaishoitajaa reilusti?  Kuuluisiko omaishoitajalle sittenkin hieman suurempi kakunpalanen?

Oikeudenmukaisuus ei aina tapahdu lainsäädännön kautta

Rawlsin teoria lähtee siitä, että oikeudenmukaisuus toteutuu lainsäädännön kautta. Teorian mukaan oikeudenmukaisuuteen sitoudutaan jo perustuslakia valittaessa. Ongelmaksi nouseekin käytäntö, minkä Rawls auliisti myöntää. Kaikki lait – mukaan lukien perustuslaki – ovat epätäydellisiä. Ei ole mitään toteuttamiskelpoista prosessia, joka tuottaisi tulokseksi varmasti oikeudenmukaisia lakeja. Lainsäätämisessä on lisäksi sitouduttava demokraattisen päätöksenteon olennaiseen pääperiaatteeseen eli enemmistövaltaan.

Valitessaan perustuslain ja omaksuessaan jonkin enemmistövallan muodon osapuolet ottavat riskin, että joutuvat kärsimään toinen toistensa tietojen hataruuden ja oikeudenmukaisuudentajun heikkouksien seurauksia. Tällä on seuraamuksensa. Omaishoitajaa koskevista laeista päättävät Suomen kaltaisessa edustuksellisessa demokratiassa kansanedustajat, jotka kansa on itse valinnut. Ikävä kyllä omaishoitajat tuntuvat jäävän talouden ja isompien ryhmien jalkoihin. Eri selvityksistä huolimatta varsinkaan omaishoidon rahoituspohjaa ei ole muutettu. Se on yhä määrärahasidonnainen etuus, jota jaetaan enemmänkin kunnan varallisuuden kuin kuntalaisten tarpeiden mukaan. Tällainen rahoitusmalli estää omaishoidon tuen pitkäjänteisen kehittämisen.

Kohdellaanko omaishoitajaa reilusti? Tyhjentävää vastausta on vaikea antaa. Omaishoitaja on vaikeassa tilanteessa. Aseman kohentaminen vaatisi omaishoitajien lakkoa tai ainakin jalkautumista turuille ja toreille. Omaishoitajien asema pitäisikin määritellä uudelleen. Omaishoitajan työtaakan ylittäessä tietyt rajat, omaishoitoa voitaisiin pitää työnä. Tämä selkeyttäisi rajoja ja voisi auttaa omaishoidon tuen kehittämisessä. Koska elämme vajavaisessa maailmassa, omaishoitoakaan saadaan tuskin koskaan ongelmattomaksi. Paremmin toimivaksi kyllä.

Artikkelin kirjoittaja on TM Maarit Maatraiva, jonka sosiaalietiikan alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Omaishoitajan asema ja jaksaminen hyvinvointiyhteiskunnassa” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 18.02.2009″

 

Kirjallisuutta:

Aaltonen, Elli 2004 Valtakunnallinen omaishoidon uudistaminen. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.                                     

Pursiainen, Terho 2003 Sitoutumisesta ja sitoutumattomuudesta. Helsinki: Kirjapaja Oy.

Salanko-Vuorela, Merja, Purhonen, Merja, Järnstedt Pia ja Korhonen Annikki (toim.)2006 Selvitys omaishoidon tilanteesta. Pori:Kehitys Oy.

Saari, Juho ja Yeung, Anne Birgitta (toim.)2007 Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa. Helsinki:Gaudeamus Helsinki University Press