Pro gradu -tutkielma: Norjan kirkon vastarinta natsismille 1940-1945

Norjan tapahtumista toisen maailmansodan aikana on Suomessa kirjoitettu yllättävän vähän. Naapurimaamme joutui natsi-Saksan miehittämäksi huhtikuussa 1940. Uusi, kansallissosialistinen hallitus aloitti toimintansa Adolf Hitlerin määräämän valtakunnankomissaari Josef Terbovenin johdolla. Ainoa sallittu puolue oli Vidkun Quislingin johtama kansallissosialistinen puolue Nasjonal Samling (NS), jolla oli marginaalinen 2 % kannatus norjalaisten keskuudessa.

Maan hallitus (työväenpuolue) ja kuningas Haakon VII pakenivat Lontooseen, jossa pakolaishallitus toimi sodan loppumiseen asti. Norjan miehitys kesti Hitlerin Kolmannen valtakunnan luhistumiseen saakka toukokuun alussa 1945.

Norjan kirkko joutui natsimiehityksen aikana taistelemaan oikeuksiensa ja eettisten arvojen puolesta. Miten tätä kirkkohistoriallista draamaa seurattiin Suomessa, jolloin uutisointi jatkosodan aikana oli tiukan saksalaisen kontrollin alaisena? Lehdistön oli otettava huomioon Suomen ja Saksan aseveljeys.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Norjan kirkkotaistelua vuosina 1940-1945 kristillis-yhteiskunnallisen Kotimaa-lehden kuvaamana. Muita lähteitä ovat pääosin norjalaiset akateemiset tutkimukset kirkkotaistelusta ja miehitysajasta.

Kansallissosialistinen hallitus puuttui kirkon toimintaan

Nasjonal Samlingin puolueohjelmaan oli kirjattu kristinuskon perusarvojen hoito. Josef Terbovenin hallitus vakuutti, että kirkko voi toimia vapaasti – sillä ehdolla, ettei se tee vastarintaa uusille järjestelyille.

Vaikeudet kirkon toiminnalle alkoivat jo syksyllä 1940. NS-valtiojohto vaati, ettei kirkkorukouksessa saanut enää rukoilla kuninkaan puolesta. Norjan kirkon esimies (Norjassa ei ole arkkipiispan virkaa), Oslon piispa Eivind Berggrav muotoili kompromissirukouksen, jolloin vältyttiin rukoilemasta myös natsihallituksen puolesta.

Norjan kirkon sisäisiä välejä pitkään kiristäneet liberaali- ja konservatiiviteologien oppiriidat oli kriisitilanteessa unohdettava. Lokakuussa 1940 perustettiin Kristent samråd (Kristittyjen yhteisneuvosto) keulahahmoina Berggrav, professori Ole Hallesby ja maallikkosaarnaaja Ludvig Hope. Kristent samråd julistautui ainoaksi oikeaksi kirkon edustajaksi.

NS-hallitus puuttui pappien vaitiolovelvollisuuteen. Yksityiselle sielunhoidolle rippitunnustuksen salassapitäminen oli perusedelletys. Salassapidon peruuttaminen oli arveluttavaa, koska poliisiministeriölle annettiin valta vangita ja harjoittaa pakottamista asianomaiseen pappiin. Norjan piispat lähettivät uudelle NS-kirkollisministeri Ragnar Skanckelle kirjelmän levottomuuksien takia, joita myös natsistinen, aseistettu ja väkivaltainen Hird-liitto aiheutti. Skancke syytti kirkkoa, ettei se ymmärtänyt ”uutta aikaa”.

Vain vähälukuinen määrä Norjan papistosta kuului NS-puolueeseen. He olivat pääosin iäkkäitä pappismiehiä, jotka valtion virkamiehinä pelkäsivät menettävänsä eläkkeensä, jos uumailtavissa ollut välirikko kirkon ja valtion kanssa toteutuisi. Eräs heistä, rovasti Sigmund Feyling muotoili uuden katekismuksen keväällä 1941. Esimerkiksi neljäs käsky muuttui kodin käskystä ”isänmaan käskyksi”. Ennen muuta tuli olla kuuliainen Johtajalle (Føreren) ja valtionhallinnolle.

Kirkollisissa lehdissä heräsi avoin kysymys, kuka oli tämä Føreren, jolle tuli olla uskollinen? Kaikki kirkolliset lehdet lakkautettiin vuoden 1942 syksyyn mennessä ”paperipulaan” vedoten. Silti Norjassa painettiin Joseph Göbbelsin suurlevikkistä lehteä Das Reich Saksaan lähetettäväksi.

Vastalause natsismille: Piispat ja papisto erosivat

Vidkun Quisling aloitti pääministerinä 1.2.1942 Terbovenin jatkaessa ylimpänä valvojana Norjan asioissa. Uusia lakeja säädettiin heti helmikuun alussa. Ne koskivat kansallista nuorisopalvelua Hitlerjugendin mallin mukaan ja opettajia, joiden oli rangaistuksen uhalla liityttävä uuteen natsistiseen opettajaliittoon.

Quislingin virkaanastujaispäivänä valtiovalta kielsi tuomiorovasti Arne Fjellbun  jumalanpalveluksen Trondheimissa, Nidaroksen kansallispyhätössä. Jumalanpalveluksen piti NS-pappi Peder Blessing-Dahle. Fjellbu sai pidettyä iltapäivällä jumalanpalveluksen, jonka NS-poliisit yrittivät väkivalloin estää.

Valtiovallan rikottua jumalanpalvelusjärjestystä, ja uuden lailla säädetyn kasvatusohjelman pakkotoimenpiteet saivat piispat jättämään eroanomuksensa. Ensimmäisenä eron sai piispa Berggrav.

Berggrav valmisteli kirkon uuden tunnustuskirjan ja puolustuksen Kristent Samrådin johtohenkilöiden kanssa. Kirkens grunn (Kirkon perusta) luettiin Norjan kirkoissa pääsiäisenä 1942. Samalla viikolla suurin osa Norjan papistosta jätti eroanomuksensa. Berggrav ja neljä muuta Kristent samrådin johtohenkilä pidätettiin. Berggrav joutui vankilaan, mutta siirrettiin viikon kuluttua kotiarestiin Askerin majalle. Siellä hän oli tarkasti vartioituna kevääseen 1945 asti.

Kirkon perustassa selvitettiin syyt, miksi papisto ei voinut olla kuuliainen esivallalle (Room.13). Martti Lutherin regimenttioppi otettiin esille. Maallista regimenttiä ei tule totella silloin, jos se puuttuu hengelliseen regimenttiin ottamalla ihmiset omantunnon vangeiksi, omantunnon, jota vain Jumala yksin hallitsee. Tunnustuskirjassa oli kuusi teologisesti perusteltua ydinkohtaa. Tärkeä syy pappien eroon oli kodin ja koulun asema kasvattajana. Kasteen merkitystä korostettiin myös vanhempien velvollisuutena kasvattaa lapset kristinuskossa. Piispa Berggravin mukaan ”Norjan kirkko heitti Lutherin Gestapon niskaan”.

Vastustajapuolen kirkonmiehet vankilaan – natsikirkossa pappispulaa

Kristent samrådin jäsenet olivat pääosin pidätettyinä. Den midlertidige kirkeledelse (Väliaikainen kirkonjohto) perustettiin kartoittamaan pappien toimintaehtoja ja palkkausta. Johtoon tulivat professori Hallesby ja saarnaaja Ludvig Hope.

Erotessaan valtion palveluksesta, papit eivät voineet vihkiä pariskuntia avioliittoon. Muutoin he suorittivat papin tehtäviä, ellei heitä häädetty virkapaikaltaan. Piispat ja suuri joukko vastarinnassa olevia pappeja näet karkotettiin Lillehammerin lähelle Helgøyan saarelle, jossa heitä oli helpompi vartioida keskitetysti. Kirkot olivat tyhjillään silloin kun jumalanpalveluksen piti NS-pappi. Oli selvää, kenen puolelle Norjan kristikansa asettui.  

Kun NS-hallitus vuoden 1943 alussa määräsi uuden työvelvollisuuslain, myös Hallesby ja Hope vangittiin vastalauseiden vuoksi. Hallesby sai voimakkaalla kritiikillään estetyksi sen, etteivät norjalaiset joutuneet pakkotöihin Saksaan, jossa tarvittiin työvoimaa tehtaisiin. Ole Hallesby oli vankilassa miehityksen loppuun asti, Hallesby nautti vankien keskuudessa niin suurta luottamusta, etta hänet teljettiin eristysselliin vankeuden loppuaikoina.

Pappispula alkoi vaivata Norjan kansallissosialistista kirkkoa. Maallikoita ryhdyttiin vihkimään papeiksi. NS-piispanvihkimykset tuottivat päänvaivaa, koska ei ollut ketään virkaan vihittyä piispaa vihkimään uusia. Kirkollisministeriö määräsi virkaatekevän Nidaroksen NS-piispan, rovasti Einar Lothen vihkimään NS-piispoja. Apua piispanvihkimyksiin pyydettiin Suomesta arkkipiispa Erkki Kailalta, joka kieltäytyi, koska oli saanut varoittavia kirjeitä Ruotsin korkeimmalta kirkonjohdolta.

Mitä Suomessa sai kirjoittaa Norjan tilanteesta?

Norjaa koskevat lehtiartikkelit tuottivat sensuurille työtä ja vaivaa. Ruotsissa toimi norjalaisjärjestöjä, jotka paljastivat saksalaisten miehitysviranomaisten tekoja Ruotsin lehdistölle, jonka välityksellä tiedot kulkeutuivat Suomeen. Suomessa ei kirjoitushalua puuttunut Norjan asioista.

Vidkun Quislingin tullessa pääministeriksi 1.2.1942 ja sitä seuranneiden tapahtumien vuoksi Suomen lehdistö sai erityisohjeet Quislingiä koskeviin artikkeleihin. Häntä tuli käsitellä varovasti, korrektisti ja kannanottoja välttäen. Ruotsista saatuja Norjaa koskevia uutisia sai julkaista vain vähän. Erillinen kielto Ruotsin lehtien uutisten julkaisemiseen annettiin syksyllä 1942, jolloin Ruotsin lehdissä oli runsaasti vastalauseita Norjan juutalaisten kohtalosta.

Saksan toimenpiteitä miehitetyissä maissa ei saanut arvostella. Tätä on myöhemmin tulkittu puuttumiseksi Suomen sisäisiin asioihin.

Norjaa koskevassa uutisoinnissa varottiin puuttumista Saksan asioihin

Politiikka, valtion virkamiehet, kirkon ja valtion suhteet, kirkollinen ja kristillinen toiminta sekä eettiset kysymykset näyttelivät suurimpia rooleja Kotimaan Norjaa koskevassa uutisoinnissa. Uutisointia artikkelit enimmäkseen olivatkin. Varottiin suoraan puuttumista saksalaisten asioihin. Kukaan suomalainen ei tuonut mielipidettään julki tai kommentoinut Norjan kysymystä Kotimaa-lehdessä omalla nimellään jatkosodan aikana.

Kun lehti kirjoitti kansallissosialistisen kirkon papeista, se käytti ilmaisua ”eräät papit”, mutta julkaisi kuitenkin heidän nimensä. Erityisen runsaasti Norjan asioista kirjoitettiin keväällä 1941 ja vuonna 1942. Tarkasteltavana ajanjaksona pääkirjoituksia Norjan kirkollisesta tilanteesta oli 6, joista kaksi vuonna 1942. Otsikointi puhui omaa kieltään, kuten esimerkiksi ”Jännitys kasvaa Norjassa kirkon ja valtion välillä”, ”Norjan kirkko vaikeuksissa”, ”Prof. Hallesby vangittu”, ”Piispa Berggravin tahtoi Quisling raivata tieltä”.

Kotimaa alkoi kerrata tapahtumia ja lehden palstat suorastaan tulvivat Norja-aiheisista artikkeleista jatkosodan päätyttyä ja saksalaissensuurin lievennyttyä syksyllä 1944 sekä koko vuoden 1945 ajan. Kirjoittajia alkoi tulla esiin omilla nimillään ja artikkelit muuttuivat kommentoivaan suuntaan. Kotimaa poikkeuksetta ylisti Norjan kirkkoa ja kristikansaa urheudesta ja kirkkaan kilven säilyttämisestä.

Paljon asioita kirjoitettiin, mutta paljon jäi kirjoittamatta. Kotimaa kirjoitti Norjan juutalaisten massapidätyksestä vasta keväällä 1945, kaksi ja puoli vuotta tapahtumien jälkeen, – ja silloinkin vain yhdellä lauseella. Opettajien joutumisesta vankiloihin ja työleireille keväällä 1942 lehti kirjoitti niin ikään taannehtivasti niukin sanoin.

Saksalaisten miehityspolitiikka Norjassa ei kuitenkaan saanut ymmärtäjiä Suomessa. Lehdistö käsitteli Saksaa lähes rikkeettömästi, mutta niiden oli vaikea vaieta Norjan tilanteesta kokonaan.

 

Kirjoittaja Aune-Elisabet Haapalainen on teologian maisteri, jonka Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Omantunnon kirkas kilpi. Norjan kirkkotaistelu vuosina 1940-1945 Kotimaa-lehden kuvaamana” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2008.

 

Kirjallisuutta:

Austad, Torleiv: Kirkens grunn. En analyse av en kirkelig bekjennelse fra okkupasjonen 1940-1945. Oslo, 1974

Austad, Torleiv: Kirkelig motstand. Dokumenter fra den norske kirkekampen under okkupasjonen 1940-1945 med innledninger og kommentarer. Kristiansand, 2005.

Berggrav, Eivind: Da kampen kom. Oslo, 1945.

Berggrav, Eivind: Staten og mennesket. Oslo, 1945.

Dahl, Hans Fredrik & Hagtvedt, Bernt & Hjeltnes, Guri: Den norske nasjonalsosialismen. Nasjonal Samling i tekst og bilder. Oslo, 1995.

Dahl, Hans Fredrik: Quisling: A Study in Treachery. Cambridge, 1999.

Heiene, Gunnar: Eivind Berggrav. Ein Biographie. Göttingen, 1997.

Johnson, Alex: Eivind Berggrav. Spenningens mann. Oslo, 1959.

Kullerud, Dag: Ole Hallesby. Mannen som ville kristne Norge. Oslo, 1987.

Lange, Dietz: Ethik in evangelischer Perspektive. UTB für Wissenschaft: UNI Taschenbücher 2223. Göttingen, 2002.

Norrman, Ragnar: Quislingskyrkan. Nasjonal Samlings kyrkopolitik 1940-1945. Skellefteå, 1998.

Nøkleby, Berit: Josef Terboven. Hitlers mann i Norge 1940-1945. Oslo, 1992.

Oftestad, Bernt T. & Rasmussen Tarald & Schumacher Jan: Norsk kirkehistorie. Oslo, 1993.

Pietilä, Veikko: Sisällön erittely. Helsinki,1976.

Rusi, Alpo: Lehdistösensuuri jatkosodassa. Sanan valvonta sodankäynnin välineenä 1941-1944. SHS. Historiallisia tutkimuksia 118. Helsinki, 1982.

Skodvin, Magne: Norsk historie 1939-45. Krig og okkupasjon. Oslo, 1991.

Vilkuna, Kustaa: Sensuuri. Sanan valvontaa 1939-1944. Helsinki, 1962.

Wisløff, Carl F.: Norsk kirkehistorie. Bind III. Oslo, 1971.