| Elias Oikarinen |

Pro gradu -tutkielma: Humanitaarinen interventio ja Suomen sotilaallinen kriisinhallinta

elias_oikarinen_ing
Elias Oikarinen

 

Tutkin pro gradu -työssäni, voidaanko humanitaarisen intervention käsitteellä kuvata Suomen sotilaallista kriisinhallintaa. Lähtökohta on, että kansainvälisten sotilasoperaatioiden vaarallisuus ja niiden tavoite auttaa kriisien uhreja edellyttävät tämän suhteen avaamista.

Tutkielman lähdekirjallisuutta ovat etiikan, kansainvälisen politiikan ja sotataidon teokset, lainsäädäntö, hallinnolliset asiakirjat sekä mielipidetutkimukset. Aihepiiriä elävöittääkseni keräsin tapauskertomuksia kriisinhallintaoperaatioihin osallistuneilta suomalaisilta ammattisotilailta. Kansainvälisesti humanitaarista interventiota on tutkittu paljon; sen luonnetta Suomen sotilaallisessa kriisinhallinnassa vähän.

Työssäni osoitan, että Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan operaatiot vuonna 2008 ovat tyypiltään yhä enemmän luokiteltavissa humanitaarisiksi interventioksi kuin perinteiseksi rauhanturvaamiseksi. Suomalaisten sotilaiden lähettäminen kriisinhallintatehtäviin ulkomaille palvelee nykyisin selkeästi kansallista etua; osin myös kansainvälistä vastuuta, jolla työssäni tarkoitan kriisialueen väestölle koituvaa konkreettista hyötyä. Näyttäisi siltä, että mittavampi hyöty sotatoimialueen uhreille merkitsisi suurempia tappioita suomalaisille sotilaille. Kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun punnitseminen on sotilasoperaatioista päättävien kansanedustajien tehtävä. Humanitaarisen intervention analyysi voi olla yksi apuväline arvovalintoja tehtäessä.

Mitä humanitaarinen interventio tarkoittaa?

Humanitaarinen interventio on sotilaallisen kriisinhallinnan laji, jolla sotataidon menetelmin voidaan vaikuttaa tehokkaasti vakavaan valtionsisäiseen kriisin. Asevoiman käyttö voi olla passiivista tai aktiivista ja siihen pätee samat vaaran ja virheen lainalaisuudet kuin sodankäyntiin yleensä. Kansainvälisesti se on yleistynyt perinteisen rauhanturvaamisen vähetessä. Määrittelen käsitteen seuraavasti:

”Humanitaarinen interventio on valtion tai siihen verrattavan ryhmittymän pakottaminen sotilaallisella voimankäytöllä lopettamaan alueellaan tapahtuvat vakavat ja välittömät ihmisoikeusloukkaukset. Humanitaarisella interventiolla tulee olla kansainvälisen yhteisön enemmistön tuki.”

Lisäsin käsitteeseen myös sotataidollisen tyypittelyn:

”Humanitaarisen intervention operaatiotyypit ovat: 1) avun perillemenon varmistaminen, 2) avustusoperaatioiden suojaaminen, 3) uhrien pelastaminen ja 4) pahantekijäin lyöminen.”

Humanitaarisen intervention oikeutuskeskustelu on ollut kiivasta Ruandan, Kosovon ja Irakin kriisien yhteydessä. Argumentit puolesta ja vastaan kumpuavat niin kansainvälisen oikeuden kysymyksistä kuin kriisialueella työskentelevien kansalaisjärjestöjen näkökulmista. Amerikkalainen yliopistoprofessori voi vastustaa humanitaarista interventiota itsenäisen valtion alueelle suvereniteettiperiaatteen rikkojana. Toisaalta Human Rights Watch -järjestön puheenjohtaja sallisi hyökkäyksen itsenäisen valtion alueelle jopa ilman YK:n mandaattia, mikäli interventiolla autetaan kriisien uhreja. Oikeutuskeskustelun valtavirtaa on synteettinen ajattelumalli, joka yhdistää klassisen oikeutetun sodan teorian sotilaspoliittiseen pragmatismiin. Kiteyttäen: Mikäli väkivaltaisesta väliintulosta on enemmän hyötyä kuin haittaa kriisin uhreille ja sen sotilaalliset tappiot suorittajalleen ovat kestettävissä, voidaan humanitaarista interventiota harkita.

Humanitaarista interventiota ei tule sekoittaa rauhaanpakottamiseen, joka tarkoittaa valtioiden välisten kriisien osapuolten pakottamista rauhaan tai tulitaukoon ilman osapuolten suostumusta. Humanitaarinen interventio kohdistuu siis valtion sisäiseen kriisiin.

Osallistuvatko suomalaiset joukot humanitaarisiin interventioihin?

Puolustusvoimien kolme perustehtävää puolustusvoimalaissa ovat 1) Suomen sotilaallinen puolustaminen, 2) muiden viranomaisten tukeminen ja 3) osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Kolmannesta tehtävästä säädetään vuoden 2006 kriisinhallintalaissa. Lisäksi sotilaallisen kriisinhallinnan tavoitteita linjataan joka neljäs vuosi valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa, joista viimeisin on vuodelta 2004.

Vertasin humanitaarisen intervention määritelmän vastaavuutta Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan teoriaan ja käytäntöön. Lähdeaineistosta ilmeni, että lainsäädäntö- ja selontekokielessä korrektit ilmaisut kuten ´erittäin vaativat kriisinhallintatehtävät´ perinteisen rauhanturvaamisen vastakohtana peittävät yhden tarkoitteistaan, joka sotataidon kielessä on humanitaarinen interventio. Erityisesti kriisinhallintalain valmisteluasiakirja ja vuoden 2001 ja 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot olettavat humanitaarisen intervention mahdollisuuden myös suomalaisessa sodankäynnissä.

Taulukoin myös puolustusvoimien maaliskuussa 2008 verkkosivuillaan ilmoittamat kriisinhallintaoperaatiot suhteessa humanitaarisen intervention neljään tyyppiin. Ilmeni, että käytännössä valtaosa henkilöstöresursseista sitoutuu humanitaarisiin interventioihin tai intervention tyyppejä sisältäviin sekoittuneisiin operaatioihin. Esimerkkinä sekoittuneesta operaatiotilanteesta käsittelin Afganistania, missä ulkoisesti suomalaisille rauhalliset olosuhteet voivat nopeasti eskaloitua välittömäksi aseelliseksi konfliktiksi. Vähemmistö henkilöstöstä on puhtaissa perinteisen rauhanturvaamisen tai puhtaissa humanitaarisen intervention operaatioissa kuten EU:n Tshadin operaatiossa. Suomalaisten nopean toiminnan joukkojen (EUFOR, NRF) koulutuksessa panostetaan suorituskykyyn, jota voidaan käyttää itsepuolustuksen lisäksi humanitaariseen interventioon.

Ketä suomalainen sotilaallinen kriisinhallinta hyödyttää?

Sodankäynnissä kysymys hyödystä on olennainen; katsotaanhan sodankäynnin olevan politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä pätee myös Suomen sotilaalliseen kriisinhallintaan, jolla tavoitellaan kansallista etua samalla kun osallistutaan kansainväliseen yhteisvastuuseen.

Kansallista etua kriisinhallinnassa saavutetaan hyötyinä valtiolle ja veronmaksajalle. Suomen alueen sotilaallinen puolustaminen hyötyy Nato-yhteensopivuudesta, suomalaisen sotatarviketeollisuuden kehittämisestä ja markkinoinnista sekä ammattisotilaiden johtamiskokemuksesta. Yksittäinen veronmaksaja saanee välillistä hyvää pakolaistulvan rajoittamisesta, mutta fiskaalisesti kansalaiselle koituvaa materiaalihyvää on vaikea osoittaa.  

Kansainvälisen yhteisvastuun voidaan katsoa toteutuneen silloin, kun sotilasoperaatio on onnistunut edes vähimmäistavoitteissaan. Sotilaalliselta voimankäytöltä ei ole rationaalista olettaa pysyviä kriisialueen yhteiskuntaan kohdistuvia parannuksia, jotka ovat saavutettavissa vain pitkäjänteisellä siviilikriisinhallinnan työllä. Sodankäynnin ruohonjuuritasolla on tyytyminen suppeaan määritelmään: ”Sotilaallisen kriisinhallinnan operaatiossa kansainvälinen vastuu tarkoittaa vakavien ja välittömien ihmisoikeusloukkauksien lopettamista.” Kokonaiskriisinhallinnan konseptissa, jota parhaillaan Suomessa muotoillaan, voidaan kansainvälisen vastuun käsitettä toki laajentaa. Tällöin otetaan huomioon myös kriisialueen jälleenrakentaminen, erityisesti kansalaisjärjestöjen panos, silloinkin kun sotilaat ovat poistuneet alueelta.

Kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun suhde voidaan käsittää jatkumona, jossa valinnan ääripäät painottavat joko pelkkää kansallisvaltion etua tai vain globaalia vastuuta. Aristoteleen mukaan eettisten ääripäiden keskiväli on oikean yhteiskuntapolitiikan valinta. On selvää, että sotilaallisen kriisinhallinnan tulos on mitattava ensisijaisesti kriisin uhrien näkökulmasta. Käsillä on myös sotataidon perimmäinen kysymys ihmishengen samanaikaisesta itseis- ja välinearvosta, mikä on eettisen harkinnan perusta lähetettäessä kansalaisia ulkomaille kuolemanvaaraan.

Globaalia vastuuta ja kansallista etua ei voida ristiriidattomasti sovittaa yhteen päätettäessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Edustuksellisen demokratian on käytävä julkinen keskustelu ns. sinkkiarkkusyndroomasta eli siitä, miten suuriin tai pieniin tappioihin suomalaiset ovat valmiita. Poliittisen tahdon ratkettua on sotataidollisia välineitä rationaalisempi käyttää, – tulipa kysymykseen humanitaarinen interventio tai perinteinen rauhanturvaaminen.

Tutkielmani johtopäätös on, että myös humanitaarisen intervention käsitteellä voidaan kuvata Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan vaativia tehtäviä, joita on perinteisesti totuttu kuvaamaan käsitteellä rauhanturvaaminen. Humanitaarisen intervention käsiteanalyysi osoittaa, että sotilaallisella kriisinhallinnalla tavoiteltu kansallinen tai globaali hyvä ei ole sotataidollisen, vaan viime kädessä sosiaalieettiseen harkintaan kuuluva asia.

  

Kirjoittaja Elias Oikarinen on teologian maisteri ja kadettiupseeri, jonka teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Humanitaarinen interventio ja Suomen sotilaallinen kriisinhallinta” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2008.

 

Kirjallisuutta

Airaksinen, Timo

2004       Professional Ethics for Professional Soldiers. A Philosophical Study. Teoksessa: Toiskallio Jarmo (Ed.), Identity, Ethics and Soldiership.  ACIE Publications, No 1. Helsinki: National Defence College, Department of Education.

Beestermöller, Gerhard (Hrsg.)

2003    Die humanitäre Intervention – Imperativ der Menschenrechtsidee? Rechtsethische Reflexionen am Beispiel des Kosovo-Krieges. Theologie und Frieden. Band 24. Stuttgart: Verlag W. Kohlhammer.

Cronberg, Tarja

2006       Maanpuolustustahto, kansallinen identiteetti ja Euroopan puolustusulottuvuus. Teoksessa: Rummakko Sanna (toim.) Tahdon asia. Suomalainen maanpuolustus murroksessa. Sadankomitea: Helsinki.

Dallaire, Romeo A.

1998       Foreword. Teoksessa: Feil Scott R., Preventing Genocide. How the Early Use of Force Might Have Succeeded in Rwanda. Carnegie Corporation: New York.

International Commission on Intervention and State Sovereignty

2001       The Responsibility to Protect. Report of the International Commission on Intervention and State Sovereignty. Ottawa: the International Development Research Center.

Johnson, James Turner

2006    Humanitarian Intervention after Iraq: Just War and International Law Perspectives. Journal of Military Ethics, Vol. 5, No. 2, 114-127. Oxfordshire: Routledge

Koskenniemi, Martti

1999       Kosovon pommitukset ja kansainvälinen oikeus. Laittomia mutta oikein? Ulkopolitiikka-lehti. Erikoisnumero: Kosovo, ss. 93-98. Helsinki: Ulkopoliittinen Instituutti.

Netherlands Institute for War Documentation

2003    Srecbrenica: Reconstruction, Background, Consequences and Analyses of the Fall of the Safe Area. http://193.173.80.81/srebrenica. Alankomaiden hallituksen raportti. Viitattu 2.12.2007

Olson, Lara

2006       Fighting for Humanitarian Space: NGOs in Afghanistan. Journal of Military and Strategic Studies. Vol. 9, Issue 1, 1-28. Calgary: Centre of Military and Strategic Studies.

Pikkarainen, Matti

2006       Voiko sota olla oikeutettu? Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousten kannanotot sotaan kriisien ratkaisuna. Diss. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta. Helsinki: Yliopistopaino.

Puolustusministeriö

2007       Kansainvälisen puolustuspolitiikan strategia 2007-2025 (pdf). Viitattu 29.3.2008.

Puolustusvoimat

2008       Puolustusvoimien verkkosivut: voimassa olevat rauhanturvaoperaatiot. Viitattu 12.3.2008.

Rekkedal, Nils Marius

2006       Nykyaikainen sotataito. Sotilaallinen voima muutoksessa. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Roth, Kenneth

2006       Was the Iraq War a Humanitarian Intervention? Journal of Military Ethics, Vol. 5, No. 2, 84-192. Oxfordshire: Routledge.

Sihvola, Juha

2004       Maailmankansalaisen etiikka. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

2005       Kansallinen etu ja moraali poliittisessa filosofiassa (pdf). Tutkijakollegium. Helsinki: Sihvola 29.5.2005. Viitattu 14.11.2007.

2006       Suomen ulkopolitiikan etiikka. Tieteessä tapahtuu 3/2006, ss. 5-14. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta.

Valtioneuvoston kanslia

2006       Khiamin partiotukikohdan tuhoutuminen. Arvio Israelin ja Yhdistyneiden kansakuntien selvitysten sisällöstä. 10.11.2006. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 15/2006. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.

Walzer, Michael

1977       Just and Unjust Wars. A Moral Argument with Historical Illustrations. 4th Edition. New York: Basic Books.

1995       The Politics of Rescue. Social Research, Vol. 62, No. 1, 53-66. New York: New School for Social Research.