Pro gradu -tutkielma: Suomalainen naiskuva uudistui voimakkaasti sotien jälkeen
Sotien jälkeinen jälleenrakennusaika haastoi monin tavoin aiemmin vallinneita käsityksiä naisten asemasta ja rooleista suomalaisessa yhteiskunnassa. Sota-aika oli osoittanut, että naiset selviytyivät monenlaisista työtehtävistä ja kykenivät näin kantamaan vastuuta perheidensä elättämisestä. He olivat toimineet aiempaa näkyvämmissä tehtävissä myös kirkon ja yhteiskunnan piirissä. Sodan jälkeen jouduttiinkin arvioimaan uudelleen, mikä oli naisten vastuu ja oikea paikka suomalaista yhteiskuntaa rakennettaessa.
Tähän keskusteluun osallistui aktiivisesti Nainen ja Elämä -lehti, joka oli Suomen Nuorten Kristillisen Liiton (SNKL), sittemmin Kirkon Nuorison naistyön äänenkannattaja. Pro gradu -tutkielmassani tutkin tämän vuosina 1946-1967 ilmestyneen lehden naiskuvaa sekä sen naisille tarjoamia rooleja. Lehden naiskuva muodostui useista eri elementeistä, jotka kietoutuivat monin tavoin yhteen. Vaikka perhe ja äitiys nähtiin vahvasti naisten asemaa määrittelevinä tekijöinä, heillä katsottiin olevan tehtäviä ja velvollisuuksia myös kansalaisina, kristittyinä ja seurakuntalaisina. Lehti pyrkikin aktiivisesti laajentamaan naisten vaikutusmahdollisuuksia kirkon ja yhteiskunnan piirissä. Osaltaan lehti oli luomassa uutta, kristillistä naisihannetta tilanteessa, jossa vanhat roolit eivät enää riittäneet naiskuvan muuttuessa yhä monipuolisemmaksi.
Uusi lehti haastoi lukijoita laajentamaan näköalojaan
Nainen ja Elämä -lehden tavoitteena oli olla laaja ja monipuolinen julkaisu, joka olisi erityisesti seurakuntien valveutuneiden naisten oma lehti. Se halusi haastaa naiset huomaamaan vaikutusmahdollisuutensa ja velvollisuutensa niin kodin, kirkon kuin yhteiskunnankin piirissä. Lehti ei kuitenkaan lähtenyt ajamaan naisten oikeuksia ainakaan näkyvästi yhteiskunnallisin perustein, vaan se pyrki tarkastelemaan asioita yksinomaan hengellisestä näkökulmasta.
Lehden päätoimittajana toimi lähes koko ilmestymisajan opettaja Eeva Alha, joka teki myös pitkän uran SNKL:n naistyön johdossa. Lisäksi lehden toimituskuntaan ja lukuisiin avustajiin kuului monia vaikuttajanaisia, kuten varatuomari Helvi Sipilä, tunnettu naisasianainen Armi Hallstén-Kallia sekä kokoomuksen pitkäaikainen kansanedustaja Margit Borg-Sundman. Eeva Alhan kuoltua vuonna 1964 lehden päätoimittajaksi valittiin naisteologi Raili Vihonen.
Lehteä laajennettiin aluksi voimakkaasti. Tästä huolimatta se kamppaili taloudellisten vaikeuksien kanssa 1950-luvun alkuvuosiin saakka. Lehden levikki oli suurimmillaan vuonna 1958, jolloin sillä oli yli 6 600 tilaajaa. Lehti alkoi kuitenkin tuottaa uudelleen tappiota 1950-luvun lopulla ja sen talous säilyi alijäämäisenä ilmestymisensä loppuun asti. Merkittävänä syynä huonoon kannattavuuteen toimitus piti sitä, ettei lehteä voitu mainostaa tehokkaasti pääoman puuttumisen vuoksi. Tilaushinta haluttiin kuitenkin pitää huokeana, jotta mahdollisimman monella vähävaraisellakin naisella olisi ollut mahdollisuus sen tilaamiseen. Lehti päädyttiin lakkauttamaan vuonna 1967, kun sitä julkaissut järjestö keskitti voimavarojaan yksinomaan nuorisotyöhön.
Naisia kannustettiin osallistumaan yhteisten asioiden hoitoon
Heti sodan jälkeisinä vuosina lehti pyrki herättelemään naisia vastuuseen yhteiskunnasta. Heidän katsottiin voivan osallistua laajasti yhteiseen päätöksentekoon. Tätä pidettiin tärkeänä siksi, että naisten ja perheiden erityiskysymykset otettaisiin entistä paremmin huomioon. Naisten näkökulman nähtiin myös täydentävän yhteisten asioiden hoitoa. 1950-1960 -lukujen vaihteessa alettiin korostaa naisten vastuuta kaikista yhteiskunnan osa-alueista, ei ainoastaan heidän erityiskysymyksistään.
Vastuu yhteiskunnallisista kysymyksistä kietoutui lehden kirjoituksissa tiiviisti kristityn rooliin ja olemukseen. Kristityillä, myös naisilla, katsottiin olevan vastuu kristillisen rakkauden hengen toteutumisesta yhteiskunnassa. Lehti torjui siis näkemyksen, jonka mukaan syrjään vetäytyminen maallisten asioiden hoidosta olisi kristillinen hyve. Vallitseva kristillinen naisihanne, hiljainen ja passiivinen ”Betanian Maria”, näyttäytyikin lehden sivuilla ristiriitoja herättävänä. Sen ei katsottu enää 1950-luvun lopulla vastaavan monissa vaativissa tehtävissä toimivien kristittyjen naisten ihannetta. Uusi yhteiskunnallinen tilanne kutsui siis kristittyjä naisia ”muuttumisen vaivaan”.
Nainen ja Elämä ei ottanut aktiivisesti kantaa päivänpolitiikkaan, mutta sen sivuilla käsiteltiin yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niiden naisille asettamia haasteita. Lehti otti esimerkiksi kantaa raittiusasian puolesta ja pureutui sodan jälkeen kasvavien avioerojen syihin. Myös massaviihteen tuomat uudet naisihanteet ja muotivirtaukset herättivät lehdessä välillä kiivastakin keskustelua.
Naisille tarjottiin uusia tehtäviä kirkon piirissä
Toinen tehtäväkenttä, jota lehti pyrki naisten osalta laajentamaan, oli kirkko. Lehden tavoitteena oli saada naiset tietoisiksi omista vaikutusmahdollisuuksistaan. Heidän tuli kantaa yhä enemmän vastuuta myös seurakuntien hallinnosta sekä toiminnan pitkäjänteisestä suunnittelusta. Esimerkkinä tästä oli kirkolliskokoustyöskentely, jota esiteltiin usein lehden sivuilla. Lehti ja sen päätoimittaja pyrkivät lisäämään naisedustajien määrää kirkolliskokouksessa, missä myös jossain määrin onnistuttiin 1950-luvulla.
Kysymys naispappeudesta nousi esiin 1940-luvun lopulla. Eeva Alhan päätoimittajakaudella lehti puolusti voimakkaasti naispappeutta ja toimi aktiivisesti naisteologien aseman parantamiseksi ja vakiinnuttamiseksi. Teologisina argumentteina naispappeudelle esitettiin esimerkiksi se, että naiset olivat saaneet ensimmäisinä viedä pääsiäisen ilosanomaa. Nainen nähtiin Jumalan edessä yhtä arvokkaaksi kuin mieskin. Naispappeutta perusteltiin kuitenkin vahvasti kirkon tarpeilla ja naisten halulla palvella kirkkoaan: siitä ei haluttu tehdä naisasiakysymystä. Asian nähtiinkin etenevän normaaleja kirkollisia vaikutuskanavia pitkin, ja siksi juuri kirkolliskokoustoimintaa korostettiin. Vastuunkanto alkoi kuitenkin seurakuntatasolta, ja lehdessä rohkaistiin naisia kasvamaan tähän vastuuseen. Lehti omaksui naispappeusasiassa pidättyvämmän linjan 1960-luvun puolivälissä päätoimittajan vaihdoksen myötä.
Myös seurakunnallisen naistyön kehittämistä pidettiin lehdessä tärkeänä, jotta naisten erityiskysymykset otettaisiin kirkon toiminnassa paremmin huomioon. Esimerkiksi sodan jälkeen tarvittiin naissielunhoitajia. Naisilla nähtiin olevan merkittävä rooli myös hengellisen perinnön välittäjinä, ja siksi heidän parissaan tehtävään työhön tuli panostaa. Kirkko heräsikin kehittämään naistyötään 1950-luvulla, jolloin perustettiin muun muassa kirkon naistoimikunta. Toisaalta tasa-arvoistuva yhteiskunta odotti, että miehille ja naisille tarjottaisiin yhtäläisiä ja yhteistoimintaan perustuvia toimintamahdollisuuksia. Tämä herätti 1960-luvun alussa lehdessä kysymyksiä siitä, olivatko erityiset nais- ja miestyömuodot sittenkään parhaita mahdollisia toimintamalleja.
Perhe ja äitiys määrittelivät vahvasti naisen rooleja
Naisten keskeisenä työkenttänä säilyi koti, ja äitiyteen sekä kasvatukseen liittyvät kysymykset saivat lehdessä runsaasti tilaa koko sen ilmestymisen ajan. Äiti nähtiin lehden kirjoituksissa usein perheen keskukseksi, ja eheitä perheitä puolestaan pidettiin yhteiskunnan perustana. Työssä käyvien äitien osuus alkoi lisääntyä 1950-luvulla, mikä herätti keskustelua naisen oikeasta paikasta.
Yksinäiset, perheettömät naiset sen sijaan nähtiin yksiselitteisesti yhteiskunnallisena voimavarana, joten ristiriidat liittyivät juuri äidin velvollisuuksien sekä ansiotyön yhdistämiseen. Lehti ei omaksunut yhtä ainoaa linjaa suhteessa ansioäiteihin, vaan sen julkaisemissa kirjoituksissa esitettiin mielipiteitä puolesta ja vastaan. 1950-luvun puolessavälissä niiden rinnalle nousi vanhempien ja koko perheen yhteisvastuuta korostava linja. Molempien vanhempien nähtiin olevan vastuussa lasten kasvatuksesta ja kodin arkisista askareista. Lasten, niin tyttöjen kuin poikienkin, kasvattamista kaikkiin kodin töihin pidettiin tuolloin tärkeänä.
Äidin roolia ja sen arvoa ei lehdessä missään vaiheessa kyseenalaistettu. Äideillä nähtiin olevan välillisesti suuri merkitys yhteiskunnan kannalta: he vastasivat lasten kasvatuksesta vastuullisiksi ja kristillisessä hengessä toimiviksi kansalaisiksi. Kasvatus ajautui kuitenkin 1950-luvun lopulla ja etenkin 1960-luvulla kriisiin, kun vanhat arvot ja mallit eivät enää näyttäneet pätevän rakennemuutosta läpikäyvässä yhteiskunnassa. Suomessa elettiin 1960-luvulle tultaessa muiden länsimaiden tapaan yleisen auktoriteettikriisin ja uusvasemmistolaisen ajattelutavan nousun keskellä. Etenkin nuoret kyseenalaistivat vanhempiensa tärkeinä pitämien arvojen ja instituutioiden, kuten kirkon ja isänmaallisuuden merkityksen.
Kasvatus ei voinut enää olla yksiselitteisesti aiempien arvostusten siirtämistä nuorisolle, vaan se edellytti uusien ratkaisujen etsimistä ja löytämistä. Tästä muodostui lehden linja kasvatuskysymyksissä. Se pyrki selvittämään, mitä vallitseva aika edellytti kasvatukselta ja sen tavoitteilta. Tärkeimpänä kasvatuksen sisältönä säilyi kuitenkin tinkimätön kristillisen perinnön välittäminen. Tässä tehtävässä onnistuminen edellytti sekä henkilökohtaista kokemusta uskosta että kasvattamista erityisesti omaa esimerkkiä näyttäen. Vastakkainasettelu nuorison ja keski-ikäisen sukupolven välillä ei muodostunut lehden sivuilla ylitsepääsemättömäksi. Todennäköisesti tämä johtui ainakin osittain siitä, että lehden kustantaja oli nuorisojärjestö, joka pyrki ymmärtämään nuorten tilannetta ja vastaamaan heidän kysymyksiinsä.
Kirjoittaja Hanna Multanen on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu
-tutkielma ”Nainen ja Elämä Suomen Nuorten Kristillisen Liiton ja Kirkon Nuorison naistyön äänenkannattajana 1946-1967” hyväksyttiin Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa maaliskuussa 2008.
Kirjallisuutta:
Antikainen, Marjo-Riitta: Suuri sisarpiiri. NNKY-liike Suomessa 1890-luvulta 1990-luvulle. SKS toim. 1075. Hämeenlinna, 2006.
Korppi-Tommola, Aura: Tahdolla ja tunteella tasa-arvoa. Naisjärjestöjen Keskusliitto 1911-2001. Jyväskylä, 2001.
Lehtiö, Pirkko: Nainen ja kutsumus. Naisteologien tie kirkon virkaan 1800-luvun lopulta vuoteen 1963. Jyväskylä, 2004.
Lund, Pekka: Muuttuvan kirkon mukautuva palvelija – Nuorten Keskus 1905-2005. Saarijärvi, 2007.