Pro gradu -tutkielma: Kokoomus pappien luottopuolue 1950- ja 1960-lukujen valitsijamiesvaaleissa

Tutkin pro gradu -työssäni pappeja tasavallan presidentin valitsijamiesvaaleissa 1950-1968. Papit asettuivat 1950- ja 1960-luvuilla järjestetyissä presidentin valitsijamiesvaaleissa useimmin tukemaan kokoomuslaisen ehdokkaan valintaa presidentiksi. Kaikkina neljänä vaalikertana mukana olleen maalaisliiton ehdokkaan Urho Kekkosen vaaliliitto ei saavuttanut suosiota papiston keskuudessa. Poikkeuksen muodostivat kuitenkin vuoden 1962 presidentinvaalit, jolloin kaikki porvarilliset puolueet päätyivät noottikriisin seurauksena kannattamaan Kekkosen uudelleenvalintaa.

Pappisehdokkaiden määrä sosialidemokraattisen puolueen riveissä nousi huomattavasti vuoden 1962 vaaleissa. Seuraavissa vaaleissa SDP oli yhdessä muun vasemmiston ja keskustan kanssa Urho Kekkosta tukeneessa laajassa vaaliliitossa. Vaaliliiton ehdokaslistoille ei ollut kuitenkaan lähtenyt kuin muutama pappisehdokas. Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) sekä työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) piirissä ei ollut kyseisinä vaalikertoina pappisehdokkaita.

Papisto asettui oikeiston taakse 1950-luvulla

Papit olivat 1950-luvulla järjestetyissä presidentin valitsijamiesvaaleissa tiukasti sitoutuneita kannattamaan oikeiston, lähinnä perinteisen kirkon puolueen kokoomuksen ehdokasta. Pappeja oli lähtenyt vuoden 1950 vaaleihin ehdolle 41. Heistä 73 % oli J. K. Paasikiveä kannattaneita kokoomuksen ehdokkaita. Seuraavissa vaaleissa vuonna 1956 pappisehdokkaita oli 44. Kokoomus säilytti vaaleissa asemansa pappien suurimpana ehdokasasettajana. Sakari Tuomiojaa puolueen riveissä tukeneita ehdokkaita oli 61 % kaikista pappisehdokkaista. Molemmissa 1950-luvun vaaleissa pappien osuus kaikista valitsijamiesehdokkaista oli kolme prosenttia.

Kokoomuksen asema papiston luottopuolueena heikentyi hieman 1960-luvulla. Papisto oli jakautunut vuoden 1962 vaaleissa puoluepoliittisesti melko tasaisesti. Kokoomuksella oli tällä kertaa vain 35 %:n osuus 34 pappisehdokkaasta. Osaltaan kokoomuksen pappisehdokkaiden vähäiseen määrään vaikutti todennäköisesti se, ettei puolueella ollut vaaleissa omaa ehdokasta. Matti Virkkusen ollessa kokoomuksen ehdokkaana vuoden 1968 presidentinvaaleissa papisto asettui jälleen innokkaammin puolueen vaalilistoille. Kaikkiaan vaaleihin oli asettunut ehdolle 32 pappismiestä. Pappeja oli vuoden 1962 vaaleissa kaikista ehdokkaista kaksi prosenttia ja vuoden 1968 valitsijamiesehdokkaiden joukosta kolme prosenttia. Papiston puoluepoliittisella jakautumisella mitattuna kirkko näyttäytyi 1950-luvulla ja vielä 1960-luvullakin poliittisesti oikealle suuntautuneelta.

Edistyspuolueen, seuraajansa Suomen kansanpuolueen ja edelleen liberaalisen kansanpuolueen riveihin asettui valitsijamiesvaaleissa verrattain paljon pappeja ehdokkaiksi. Puolueen äänestäjät eivät kuitenkaan kokeneet pappisehdokkaita omakseen, eikä puolueen vaalilistoilta valittu montaa pappia valitsijamieheksi. Ruotsalainen kansanpuolueen ehdokkaina oli eri vaaleissa tasaisesti yhdestä neljään pappisehdokasta.

Valitsijamiesvaalien kautta mitattuna pappien poliittinen aktiivisuus oli 1950-luvulla varsin korkeaa. Seuraavan vuosikymmenen vaaleissa pappisehdokkaiden lukumäärä laski. On oletettavaa, että papit nauttivat vielä 1950-luvulla laajempaa yhteiskunnallista arvostusta kuin 1960-luvulla. Pappien tuntemaan yhteiskuntavastuuseen saattoi 1950-luvulla osaltaan vaikuttaa sodan läheisyys. Valitsijamiehiksi valittujen pappien lukumäärä laski tasaisesti tutkimusajanjakson aikana järjestetyissä vaaleissa. Kansalaisten mielenkiinto äänestää pappismiehiä poliittiseen tehtävään toimimaan valitsijamiehenä näytti laantuneen.

Kekkonen ei saavuttanut pappien luottamusta – noottikriisin järisyttämät vaalit muodostivat poikkeuksen

Urho Kekkonen oli ehdolla 1950- ja 1960-luvulla neljissä vaaleissa. Hän ei nauttinut papiston luottamusta lähinnä hänen moraaliinsa kohdistuneiden epäilyjen vuoksi. Ilmiö näkyi myös pappien puoluepoliittisessa jakautumisessa valitsijamiesvaaleissa. Kekkosen vaalilistat eivät keränneet ehdokkaikseen runsaasti pappismiehiä. Huomattavan muutoksen presidentinvaaliasetelmiin aikaansaaneen noottikriisin seuraukset heijastuivat selkeästi myös pappien ehdokkaaksi asettumiseen. Ennen nihkeästi Kekkoseen suhtautuneet papit asettuivat uudella innolla Kekkosen taakse. Kansan suuri enemmistö piti Kekkosta suurena isänmaan pelastajana ja on oletettavaa, että useimmat papeista kokivat samoin.

Noottikriisin seurauksena kaikki porvarilliset puolueet asettuivat kannattamaan Kekkosen valintaa presidentiksi. Tämän vuoksi arvoitukseksi jää lähtikö papisto Kekkosen taakse pakon saneleman tilanteen vuoksi kokoomuksen oman ehdokkaan puuttuessa vai saavuttiko Kekkonen vaaleissa myös kirkonmiesten aidon tuen. Huomioitavaa on myös se, että pappien innostus lähteä vaaleihin ehdokkaiksi laski kyseisissä vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Pappisehdokkaiden määrän lasku kertonee siitä, etteivät kaikki papit tunteneet luontevaksi lähteä tukemaan Kekkosen valintaa presidentiksi.

Vasemmisto lisäsi pappisedustustaan 1960-luvulla

Selkeästi oikeistopuolueiden taakse 1950-luvulla asettunut papisto löysi 1960-luvun vaaleissa tiensä enenevissä määrin myös sosialidemokraattisen puolueen riveihin. Vuoden 1962 vaaleissa sosialidemokraattisia pappisehdokkaita oli yhdeksän henkilöä. Puolueella oli vaaleissa vain kolme pappisehdokasta vähemmän kuin kokoomuksella.

Seuraavissa vaaleissa vuonna 1968 koko vasemmisto muodosti yhdessä keskustapuolueen kanssa laajan Urho Kekkosta tukeneen vaaliliiton. Vaaliliiton ehdokaslistoilla ei ollut kuitenkaan ehdolla kuin muutama pappismies. Muutos edellisissä vaaleissa ilmenneestä maalaisliiton ja SDP:n kasvaneesta innosta asettaa pappeja ehdokkaikseen oli huomattava. Puolueiden yhteenlaskettu pappisehdokkaiden määrä vähentyi 14 henkilöllä. Vasemmistopuolueet menestyivät vaaleissa kehnosti, minkä Kekkonen tulkitsikin henkilökohtaisena epäluottamuksen osoituksena itseään kohtaan.

Kirkon profiili oli tutkimusajanjaksolla porvarillinen. Ilmassa oli kuitenkin muutosta kohti vasenta. Pappien puoluepoliittiset valinnat heijastivat kirkon virallisenkin johdon tasolta esille tulleita yhteistyöpyrkimyksiä työväenliikkeen suuntaan.

1950-luvun valitsijamiesvaaliehdokkailla usein herätysliiketausta

Vuosina 1950-1968 järjestetyissä presidentin valitsijamiesvaaleissa oli mukana yhteensä 112 pappia. Vaaleissa pappisehdokkaat ilmoittivat yleisimmin pastorin ammatikseen. Ainoan poikkeuksen muodostivat vuoden 1968 vaalit, jolloin ehdolla olleiden pappien joukossa oli eniten rovasteja.

Useat valitsijamiesvaaleissa ehdolla olleista pappismiehistä olivat olleet Akateemisen Karjala-seuran jäseniä. Enemmistä oikeistohenkisen seuran entisistä jäsenistä asettui vaaleissa kokoomuksen listoille. Mukanaolo kantaaottavassa ylioppilasliikkeessä on todennäköisesti osaltaan innostanut pappeja lähtemään myöhemminkin mukaan poliittiseen toimintaan.

Vielä 1950-luvulla monet ehdolla olleet papit tulivat eri herätysliikkeiden piiristä. Eniten pappisehdokkaiden joukossa oli lähellä herännäisyyttä olleita pappeja. Evankelisuuteen ja lestadiolaisuuteen kuuluneita pappeja oli seuraavaksi eniten ehdolle lähteneissä papeissa. Herätysliikkeisiin kuulumattomien henkilöiden osuus pappisehdokkaista nousi selkeästi 1960-luvun vaaleissa.

 

Kirjoittaja Marjo Sipilä on TM, jonka Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Papit tasavallan presidentin valitsijamiesvaaleissa 1950-1968” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2008.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Presidentinvaalit 1950, 1956, 1962, 1968. 1 kansio B93:3 ja 1 kansio B93:4. Tilastoarkisto, Helsinki.

Aitola, Ville-Paavo & Helle, Aarne: Akateemisen Karjala-Seuran jäsenet. Helsinki, 1995.

Suomen virallinen tilasto XXIX. Vaalitilasto A: 22, 25, 27, 30. Tasavallan presidentin valitsijamiesten vaalit 1950, 1956, 1962, 1968. Helsinki 1950, 1956, 1962, 1968.

Häikiö, Martti: Presidentin valinta. Miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973. Juva, 1993.

Jalovaara, Ville: Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958-1962. Helsinki, 2007.

Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä. Suomi kansalaissodasta 2000-luvulle. Espoo, 1999.