Pro gradu -tutkielma: jumalasta puhuminen hämmentää psykoterapeuttia
Tutkin pro gradu -työssäni uskonnollista syyllisyyttä ja pelkoa psykoterapian ongelmina kognitiivisesta näkökulmasta.
Uskonto esiintyy usein psyykkisen häiriön ilmausten kehyksenä. Muun muassa uskonnon olemusta ja luonnetta kuvaavien yleisesti hyväksyttyjen teorioiden puuttuessa, psykoterapiassa ei ole mitään yleistä, ohjeellista linjaa uskonnon käsittelyyn. Silti terapiassa joudutaan toisinaan väistämättä puhumaan teologisista sisällöistä. Näin on vaikkapa silloin kun hoidettava henkilö kärsii syyllisyydestä tai pelosta, johon liittyy uskonnollisia mielikuvia. Miten uskonto tunnistetaan terapiassa ja miten sitä tulisi lähestyä erityisesti silloin kun siihen liittyy ongelmallisuutta? Mistä terapeutit päättelevät onko asiakkaan ongelma uskonnollinen vai mielenterveydellinen?
Modernin kognitiivisen uskontotieteen teoriat tarjoavat merkittävän uuden selitysmallin uskonnon sekä siihen läheisesti liittyvien tunteiden tarkasteluun. Silloin kun häiritsevät tunteet liittyvät uskonnollisiin käsitteisiin ja uskomuksiin, on niitä käsiteltävä juuri näiden käsitteiden ja uskomusten yhteydessä, jotta hoito olisi tuloksellista. Toisin sanoen tunteita ei voida irrottaa niiden kognitiivisista sisällöistä.
Teologian ja terapian suhde on ongelmallinen
Teologian ja terapian suhdetta on pyritty lähestymään ja ratkaisemaan monella tavalla. Terapiassa ja kliinisessä hoitotyössä joudutaan ottamaan yhä enenevässä määrin huomioon myös uskonnollisesti värittyneitä emotionaalisia ongelmia. Mistä terapeutti tällöin päättelee, onko asiakkaan ongelma mielenterveydellinen vai uskonnollinen? Mikäli asiakas esimerkiksi kertoo terapeutille pelkäävänsä jumalan rangaistusta, koska hän on toistuvasti jättänyt antamasta jumalanpalveluksessa kolehtia, niin miten terapeutin tulee asiakkaan ongelmaan reagoida? Onko terapeutin lähestyttävä asiaa esimerkiksi kristillisen kirkonopin kannalta, ja todettava, ettei hyvä jumala ketään semmoisesta rankaise, vaan on armollinen ja ymmärtävä? Vai onko terapeutin käsiteltävä asiakkaan ongelmaa mielenterveyden näkökulmasta, jolloin hän ajattelee, että asianomaisen ongelma on hänen syyllisyytensä riippumatta siitä, onko ajatus teologisesti oikea tai väärä?
Miten terapeutin pitäisi reagoida asiakkaan kertoessa, että hänen on turha yrittää ponnistella minkään paremman eteen, koska pelkää, ettei jumala hänelle kuitenkaan mitään hyvää anna? Voiko terapeutti ottaa kantaa siihen, millainen jumala on ja todeta esimerkiksi, ettei jumala ole paha eikä häntä myöskään tarvitse pelätä? Vai olisiko terapeutin ajateltava, että asiakkaan pelko-ongelma on mielenterveydellinen? Tällöin terapeutti lähtisi käsittelemään pelon tunnetta tiukan psykologisesti mielenterveyden näkökulmasta.
Psykoterapeutit tunnistavat uskonnollisen syyllisyyden ja pelon, mutta eivät puhu uskonnosta
Psykoterapeutit kiinnittävät huomiota asiakkaidensa syyllisyyden ja pelon tunteisiin ja nostavat ne esille tärkeinä teemoina. Ongelmaksi näyttää kuitenkin muodostuvan se, että vaikka tunteet ovat nimenomaan sisällöltään uskonnollisesti värittyneitä, terapeutit eivät kiinnitä riittävästi huomiota tunteiden uskonnollisiin sisältöihin. Terapeutit kyllä nimeävät syyllisyyden ja pelon selkeiksi ongelmiksi. He myös tunnistavat noiden tunteiden mahdollisen uskonnollisen yhteyden, mutta eivät ole kuitenkaan halukkaita paneutumaan asianomaisen uskonnolliseen problematiikkaan, vaikka asiakas selvästi puhuu uskonnosta. Näin ollen terapeuteilla näyttäisi olevan vaikeuksia käsitellä tunne-elämän ongelmia niihin liittyvien uskonnollisten sisältöjen valossa.
Kaikki syyllisyys ja pelko eivät esiinny uskonnollisessa asussa eivätkä ole siihen suoraan kiinnittyneet. Toisaalta silloin kun syyllisyys ja pelko liittyvät nimenomaan uskonnollisiin käsitteisiin ja mielikuviin, terapeutin näyttäisi olevan tärkeää tunnistaa uskonnon ja syyllisyyden/pelon välinen yhteys. Tämän lisäksi oleellista on myös ottaa syyllisyyden ja pelon tunteet keskusteluun teologisessa kentässä.
Miksi uskontoon liittyviä ongelmia ei oikein pidetä merkittävinä tai oteta vakavasti? Yksi terapeuteista toteaa:
Niin tota, tietenkin sit voi olla, et ihminen uskoo johonkin, mut se on, varmaan mä silloin totean, et se on niin kun sun asias, että kyllähän me itse kukanenkin harrastetaan mitä harrastetaan, mut yritetääns nyt hoitaa tätä asiaa. Eero/ KOG (kognitiivinen psykoterapia)
Syyllisyys ja pelko voivat myös liittyä läheisesti toisiinsa esimerkiksi siten, että ihminen on ehdollistunut uskonnolliseen pelkoon. Tämä johtaa sellaiseen käyttäytymiseen, jossa asianomainen pyrkii välttämään uskonnollisten käskyjen mahdollisesta rikkomisesta seuraavaa rangaistusta. Samalla käskyn rikkomisesta tai noudattamatta jättämisestä seuraa syyllisyys, joka puolestaan voi lisätä pelkoa entisestään.
Onko uskominen jumalaan outoa?
Kaikki ihmisen mielen mekanismien luomat merkitykset ovat tunteiden värittämiä, olivatpa nuo tunteet laadultaan mitä tahansa. Ihmisellä on taipumus ja kyky kehystää eli hahmottaa oppimaansa. Kaikkeen oppimiseen liittyy tunteita, joiden voimakkuus vaihtelee. Tunteet vahvistavat oppimista, ja ovat merkittävässä asemassa ihmisen luodessa erilaisia mielikuvia eri objekteista. Uskonto on mielen yksi tapa kehystää asioita. Uskonnollisiin mielikuviin liittyy aina emootioita, joiden kognitiivinen sisältö tai sosiaalinen funktio voivat vaihdella. Miksi ihminen hahmottaa joitakin asioita juuri uskonnollisesti eikä jollakin muulla tavalla? Jostakin syystä ihminen on jossakin elämänsä vaiheessa oppinut uskonnollisen tavan katsoa ja katergorisoida elämäänsä. Ihminen on voinut ehdollistua esimerkiksi pelkoon ja syyllisyyteen ja liittänyt nämä tunteet omiin jumalakuviinsa. Ehdollistumisprosessissa ihmisen hermojärjestelmään muodostuu ”somaattisia merkkejä”. Somaattiset merkitsijät ovat ruumiillisia tiloja, jotka oppimistilanteessa liitetään mielikuviin. Ehdollistumisen tuloksena ihminen saattaa myöhemmin kokea voimakkaan pelon tunteen esimerkiksi jumala-sanan kuullessaan.
Boyer’n mukaan ihminen luo vaivattomasti mielikuvia sellaisista objekteista, joista ei ole saatavissa empiiristä tietoa. Ihmisen mieli luo uusia käsitteitä jo olemassa olevista käsitteistä yhdistämällä niihin uutta informaatiota. Esimerkiksi intuitiiviseen peruskategoriaan ”persoona” ihminen voi liittää ominaisuuden, joka ei ole tuohon kategoriaan kuuluvalle objektille tyypillistä: persoona, joka on kaikkitietävä tai kaikkialla läsnä oleva. Näin syntyy uusia, myös mielikuvituksellisempia kategorioita. Tällainen aluespesifisten rajojen rikkoutuminen liittyy juuri uskonnollisten mielikuvien syntyyn. Ihmisen aivojen muokkautuvuus on mahdollistanut eri aluespesifien rajojen rikkoutumisen ja uusien käsitteiden luomisen – myös uskonnollisten. Ihminen kykenee luovasti omaksumaan sekä rakentamaan uusia käsitteitä integroimalla informaatiota mielen eri toiminnallisilta alueilta. Uskonto on yksi ajatusten ja käyttäytymisen kategoria, joka perustuu tavalliselle kognitiivisten mekanismien toiminnalle. Tämä aivojen toiminta on syntynyt evoluution myötä ja muokkautunut yhä vaativammissa sosiaalisissa olosuhteissa nykyiseen muotoonsa.
Kun ihminen puhuu uskonnosta, jumala on hänelle totta
Uskonnollinen kieli voi olla monille ihmisille ainoa kieli puhua yleispätevällä ja abstraktilla tasolla voimakkaista tunteista. Terapiassa voidaan kysyä ovatko asiakkaan uskontoon liittämät merkityssisällöt rakentavia vai tuhoisia. Uskonnollisen kehyksen sisälle ihminen on voinut sijoittaa joukon yksittäisiä tapahtumia, jotka eivät sinänsä liity uskontoon, mutta joista asianomainen terapiassa kuitenkin puhuu spontaanisti uskonnollista kieltä käyttäen. Mikäli syyllisyyden ja pelon leimaamista tilanteista ei terapiassa keskustella siinä kontekstissa, jossa asiakas ottaa ne esiin, riskinä on, ettei varsinainen, elämää ohjaava uskomus (kehys) lainkaan muutu. Tällöin yksittäinen asia jää edelleen kiinni syyllisyyden tai pelon kehykseen. Yksittäisiä, syyllisyyden ja pelon värittämiä tapahtumia voidaan terapiassa käsitellä kuinka paljon tahansa, mutta ihmisen perustava tapa ohjautua elämässä ei välttämättä muutu lainkaan.
Terapeutin olisi tarpeellista tietää yhdistääkö asiakas syyllisyydentuntonsa tai pelkonsa niin voimakkaasti uskontoon, että tunteita on käsiteltävä uskonnollisena ongelmana eikä vain mielenterveydellisenä, tiukasti psykologisena kysymyksenä, erityisesti jos asiakas puhuu uskonnollista kieltä käyttäen.
Terapeutin on tärkeä osallistua uskonnolliseen keskusteluun
On mahdollista, että uskonnollisen keskustelun välttäminen terapiassa voi heikentää hoitotulosta. Damasion hypoteesin valossa voidaan ajatella, että merkitykselliset mielteet ovat tunnelatautuneita eli tietyillä tunteilla merkittyjä. Tällöin tunteita ei voida käsitellä pätevästi ottamatta huomioon niiden kognitiivista eli tässä tapauksessa uskonnollista sisältöä. Silloin kun ihminen puhuu esimerkiksi pelosta ja syyllisyydestä samassa yhteydessä, on todennäköistä, että asianomainen on jollakin tavalla liittänyt uskonnollisiin mielikuviinsa pelon tai syyllisyyden tunteita. Eli silloin pelosta puhuminen terapiassa tulisi ottaa esille uskonnollisessa kontekstissa uskonnollista kieltä käyttäen.
Lähestytäänpä uskonnollisesti värittyneitä häiritseviä tunteita suoraan tai kiertoteitse, lopulta on kuitenkin jollakin tavalla päästävä vaikuttamaan tunteiden uskonnollisiin sisältöihin. Ihminen voi oppia integroimaan uusia tunteita oppimaansa ja siten myös antamaan uusia, rakentavampia merkityssisältöjä uskonnollisille mielikuvilleen.
Uskonnolliset mielikuvat ovat luonnollinen osa ihmisen koko mielikuvamaailmaa. Terapiassa esiintyvä uskonnollisuus voidaan tunnistaa sitä selkeämmin mitä paremmin uskontoon liittyvien tunteiden kognitiivista taustaa sekä neurologisia korrelaatteja ymmärretään. Syyllisyys ja pelko ovat merkittäviä uskontoon liittyviä tunteita, joiden evoluution ja biologisen taustan ymmärtäminen syventää uskonnollisten ongelmien ymmärtämistä. Uskonto näyttää olevan monelle terapeutille vierasta ja vaikeasti lähestyttävää maastoa erityisesti silloin, kun siihen liittyy ongelmallisuutta.
Kirjoittaja Pia Lange on TM, jonka uskontotieteen tutkimuksen alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Uskonnollinen syyllisyys ja pelko psykoterapian ongelmina: Kognitiivinen näkökulma” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa huhtikuussa 2008.
Aineisto
Syvähaastattelu 25.2.2003. Eero / KOG (kognitiivinen psykoterapia)
Kirjallisuutta
Barret, Justin, 2004: Why would anyone believe in god? Walnut Creek, CA: AltaMira Press.
Bateson, Gregory, 1972 (1955): A theory of play and fantasy. Teoksessa Steps to an ecology of mind. Collected essays in anthropology, psychiatry, evolution, and epistemology. New York: Ballantine Books. (Julkaistu alun perin 1955: Approachs to the study of human personality. Psychiatric research reports 2, 39-51. American Psychiatric Association.)
Boyer, Pascal, 2002 (2001): Religion explained: The human instincts that fashion gods, spritis and ancestors. London: Vintage.
Cosmides, Leda & Tooby, John & Barkow, Jerome H. 1992: Introduction: Evolutionary psychology and conceptual integration. In The adaptive mind: Evolutionary psychology and the generation of culture (ed. by J. H. Barkow & L. Cosmides & J. Tooby). Oxford: Oxford University Press.
Damasio, Antonio, 2001 (1994): Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot (suom. Kimmo Pietiläinen). Helsinki: Terra Cognita.
Damasio, Antonio, 2000 (1999): Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy (suom. Kimmo Pietiläinen). Helsinki: Terra Cognita.
Pyysiäinen, Ilkka, 2003: How religion works: Towards a new cognitive science of religion. Leiden: Brill.